Älä menetä Toivoasi!

Tommi Musturi: Ensimmäinen Toivon Kirja - Like 2007
Tommi Musturi: Toinen Toivon Kirja - Like 2007

Tommi Musturi on etevä graafikko, jonka sarjakuvallinen tyyli vaihtuu tiheämmin kuin lelu levottomimman lapsen kädessä. Toivon kirjoihin omaksuttu tyyli lähentelee perinteistä pallonenäkarikatyriikkaa, vaikka tekijän psykedeelis-surrealistiset mieltymykset ruutujen välistä pilkottavatkin.

Toivon kirjojen päähenkilö on keski-iän ylittänyt äijänreppana, jonka hidasta elämäntyyliä ja itsekseenhöpöttelyä sarjakuva dokumentoi, sivun tai parin episodeissa. Kuvakerronta on staattista, elokuvatermejä lainatakseni: kamera ei liiku, mutta montaaseilla pidetään kuvavirta eloisana, jopa leikkisänä. Albumit lukee halutessaan nopeasti, mutta tekijä on eittämättä tarkoittanut kuvansa nautittavaksi samalla leppoisalla tahdilla kuin päähenkilö elämäänsä elää.

Toivo kalastaa, Toivo nukkuu, Toivo lämmittää saunan, Toivo suunnittelee lähtevänsä lenkille, Toivo syö. Siinä jotakuinkin Ensimmäisen Toivon Kirjan synopsis. Toivon aforisminomaisesta sanailusta ja verkkaisuudesta voi halutessaan löytää jotain hiljaista elämänviisautta, minulle hahmo tuntuu hieman ulkokohtaiselta luomukselta, liian ironiselta ollakseen aito. Sopii kysyä mitä helsinkiläinen avantgardisti-nuorimies haluaa parodian sävyttämän maalaisukkelinsa kautta välittää - ehkä kyseessä on etäinen alter ego, haave- tai kauhukuva vanhuudesta. Toivo itse pohtii vanhenemista heti ensimmäisissä repliikeissään: "Vanhempana sitten ymmärtää, etteivät vuodet muuta ihmistä. Sitä toivoo, että viisastuu, ja koettaa välttää elämän alituiseen tarjoaman katkeruuden." Rutinoituneen jähmeän, mekanistisen suorittamisen, ja kyynisen kuoren, alla Toivolla on lapsekkuus ja mielikuvitus tallella, sikäli hän on selvinnyt elämän kolhuista voittajana.

Musturi julkaisi itse muutama vuosi takaperin Ensimmäisen Toivon Kirjan englanninkielisenä niteenä, Like tuotti hiljan "suomennokset" kahdesta ensimmäisestä albumista yhdellä kertaa. Sarjaa on tiettävästi kaavailtu viisiosaiseksi, vaikka tuntuu, että ensimmäinen jatko-osa ei lisännyt paljon konseptiin. Toivoa sopii, että seuraavat albumit löytävät hahmoon uutta syvyyttä ja uutta näkökulmaa.

Toivon kirjat ovat komea taidonnäyte kaksiväritekniikassaan, ensimmäisen punainen-sininen, toisen violetti-oranssi -yhdistelmiä Musturi on hyödyntänyt hienosti, antaen niille omintakeisen ilmeen. Musturin kuvallinen ilmaisu on odotetusti hiottua ja tasokasta, ja albumit visuaalisesti viimeisen päälle mietittyjä paketteja.

Persepolis

Marjane Satrapin Persepolis on parhaimpia, jollei paras, omaelämäkerrallinen sarjakuva, jonka olen lukenut. Suomeksikin julkaistu ensimmäinen Persepolis-albumi kuvaa tekijän lapsuutta Iranissa - se valottaa mahtavalla tavalla fundamentalistisen Islamin nousua maassa 70-luvun taitteessa, ja arkea sen ikeessä. Toinen albumi, joka tiemmä julkaistaan syksyllä lopulta myös suomeksi, kuvaa Satrapin nuoruutta Itävallassa, ja paluuta Iraniin nuorena aikuisena.

Nämä molemmat osiot on sovitettu animaatioelokuvaksi, joka sai juuri jaetun juryn palkinnon Cannesin elokuvajuhlilla. Elokuva on varsin uskollinen Satrapin pelkistetylle piirrostyylille, ja vaikuttaa erittäin onnistuneelta versioinnilta. Silti pitää ehdottomasti suositella itse sarjakuvaa!

Minulle liiaksi tekstivetoinen sarjakuva herättää pientä närää - jos ei osaa kertoa tarinaa tapahtumien kautta tai käyttää kuvia kuin tekstivirran helpommin sulavaan rytmittelyyn, olisi mielestäni parempi pitäytyä proosassa tai asiatekstissä. Persepolisin lukemista aloittaessani minulla oli tuossa suhteessa tietyt ennakkoluulot, varsinkin kun piirrostyö vaikutti naivistisen köykäiseltä. Mutta huomasin lukevain Satrapin eeposta todella mielikseni, mistä kiitos hienolle rytmiikan tajulle: sana ja kuvat ovat erinomaisessa balanssissa.

Nykyisin Ranskassa asuva Satrapi on selvästi ottanut vaikutetta David B:ltä, joka ilmeisesti on toiminut jonkinasteisena opettajana ja kannustajana Satrapille. Yhtäläisyydet ovat inasen häiritseviäkin, vaikka David B:n visuaalisesti virtuoosimaiseen kuvakavalkaadi ja Satrapin pelkistetty kuvitus paljon toisistaan poikkeavatkin. David B:n Epileptic -albumi on hieno omaelämäkerrallinen teos sekin, mutta siinä minua häiritsee kertovan tekstin monotoninen juoksutus komean kuvamaailman yläpuolella, ja tekijän pakkomielteinen tarve kuvata jokaikinen vaihe epileptisen veljensä vaiheista. Satrapin tarina rullaa paljon tenhokkaammin, ja vakavista sävyistään huolimatta siinä on paljon elämäniloa ja huumoria - totisemmat asiapitoiset narratiivit katkaistaan juuri sopivissa kohdissa anekdooteilla tai henkilösuhteita valottavilla arkisilla yksityiskohdilla. Epilepticin päähenkilöihin en oikein löytänyt empaattista suhdetta, mutta Satrapi saa henkilönsä elämään, simppelistä piirrostyylistään huolimatta, tai osin sen takiakin, hän saa paljon merkitystä ladattua esim. ihmisten ilmeisiin.

Kun luin Persepolisin pari vuotta takaperin, se itse asiassa laittoi ajatukseni sarjakuvasta aika lailla uusiksi - ideaalini hyvästä sarjakuvasta oli siinä vaiheessa vahvasti Dave McKeanin, Bill Sienkiewiczin ja David Mackin tyyppisten tekijöiden sarjakuvissa, en tarkoita välttämättä maalattua sarjakuvaa, josta edellämainitut ehkä parhaiten tunnetaan, mutta kuvakieleltään kompleksia ja kuvataiteen ilmaisua hyödyntävää visuaalisesti dynaamista sarjakuvaa. Persepolis oli sille suora vastakohta, ja silti yksi hienoimpia lukemiani sarjakuvia.

Ei niin, ettenkö olisi jo vuosia sitten lukenut vaikkapa Art Spiegelmanin Mausia, joka on varmasti Persepolisiinkin vaikuttanut sarjakuvan merkkiteos 80-luvulta, joka on pelkistetyssä tyylissään voimakas dokumentaarinen lukukokemus juutalaisvainoista, ja kaikenlaisia sarjakuvia koko ikäni - mutta siinä hetkessä se tietty idea sarjakuvasta oli kehittynyt jopa aatteelliseksi. Persepolis oli katalyytti, muutamien muiden sarjakuvien ohella, miettimään sarjakuvaa toiselta kantilta. Vaikkakin edelleen koen, että (hyvä) sarjakuva on likempänä elokuvaa ja teatteria kuin proosaa, mutta lopulta tietysti ratkaisee miten hyvin viestintävälineensä hallitsee, ja substanssi.

Sarjakuvamagiaa II

Sen toisen sarjakuvamaagikon syvämietteinen haastattelu magian ja taiteen yhtymäköhdista.

Samoilta sivuilta löytyvässä Arthur-lehden 25:ssä numerossa näytti olevan myös Alan Mooren pitkä artikkeli seksuaalisuuden kulttuurihistoriasta, jota kylläkin on pdf-muodossa aika raskasta tihrustaa, mutta ehkä se Mooren hienojen ajatusten takia maksaa vaivan.

Toinen erittäin pitkä, kattava Alan Mooren haastattelu.

Sarjakuvamagiaa

Arthur-lehden muutaman vuoden takainen Grant Morrison-haastattelu pureutuu sarjakuvakäsikirjoittajan maagikkohörhöpuoleen. Yli-inhimillisen mielikuvituksensa sarjakuviin ryöpyttävän miehen ajatusmaailma kulkee yhtä kosmisissa sfääreissä - jos ei niitä tosissaan otakaan, tarjoavat ne omaperäisiä näkökulmia ja kiehtovaa trippailua siinä missä miehen sarjiksetkin. Vuoden 2000 Disinfo-luentonsa (video) ja haastattelun myötä hänen maaginen maailmankuvansa on päässyt vielä syvemmälle ytimeen.

Morrison kirjoittaa Vertigolle ns. vakavampia sarjoja (WE3, Vinamarama, The Filth, The Invisibles, Flex Mentallo) joissa hän pääsee esittämään visionsa suoremmin, mutta on myös erittäin suosittu supersankarisarjakuvan puolella, mm. All-Star Superman, Batman, New X-Men, Seven Soldiers, 52. Ne on hänen mukaansa kirjoitettu tulevaisuuden supersankareita ajatellen, tarjoamaan heille roolimalleja.

Morrisonille, kuten toiselle sarjakuvamaailman maagikolle, sarjakuvat ovat olennainen magian toteuttamisen muoto. Hän on myös suunnitellut luottopiirtäjänsä Frank Quitelyn kanssa Robbie Williamsin Intensive Care -levyn kannet, joihin hän on sanonut ladanneensa maailmaa muuttavan taian, jota kaikki albumin kannen sormea koskettavat tukevat...

Alex Robinson: Tricked

Top Shelf, 2005

Täydellisessä maailmassa Alex Robinsonin Tricked-sarjakuva-albumia ei tarvitsisi tituleerata mestariteokseksi, tässä maailmantilanteessa se kuitenkin näyttäytyy harvinaislaatuisen taidokkaana graafisena romaanina. Tricked on laadukasta, viihdyttävää draamaa, joka seuraa kuuden ihmisen elämää Magnolia -, Onni - ja Crash -elokuvien malliin.

Amerikkalaista alternative-sarjakuvaa pitkään vaivanneesta omaelämäkerrallisuuden pinttymästä Robinson on irroittautunut tekemällä selkeästi fiktiivistä tarinaa, silti omakohtaisuudesta ja arjen tasosta vieraantumatta. Robinson on tajunnut sen, minkä prosaistit ja elokuvatekijät jo aikoja sitten: fiktiossa pystyy kertomaan elämästä laaja-alaisemmin kuin omaan napaan tuijottavassa päiväkirjaruikutuksessa - usean päähenkilön tuoma moniäänisyys ja erilaiset perspektiivit muodostavat komean mosaiikin. Sarjakuvien puolelta hengenheimolaisia voi löytää Love&Rocketsista ja Terry Mooren Muukalaisia paratiisissa -sarjasta (Strangers in Paradise).

Robinsonin keskinkertaiseen piirrostyyliin kestää tottua suunnilleen saman verran kuin pitkän tarinan päästä käyntiin, eli semmoiset 50 sivua - mutta vaiva palkitaan. Pientä kritiikkiä voi esittää muutamien henkilöhahmojen niin kutsutusta "sarjakuvamaisuudesta" - mutta tarinassa on niin monta hahmoa, että tiettyä karikatyyrien käyttöä ei ehkä voi välttää. Robinson saa tylsimpiinkin hahmoihinsa puhallettua tiettyä sympaattisuutta, ja omituisesti alkuun niin tympeältä tuntunut piirrosjälkikin tuntuu vahvistavan hahmojen persoonia. Robinson kuljettaa tarinaa varmasti, ja rytmittää tarinaansa oivallisesti - pitkät narratiiviset osuudet ja dialogipohjaisuus ei missään vaiheessa muutu laahaavaksi, vaan pienillä kuvaratkaisuilla ja rytmien muuntelulla hän saa pidettyä rullaavuuden yllä, ja kasvatettua jännitettä.

Alex Robinson alkoi v.1994 tekemällä Box Office Poison -sarjakuvaa, joka on myöhemmin kasattu yli 600-sivuiseksi albumiksi, ja useita alan palkintojakin saaneessa Trickedissä hallitsee ilmaisumuotonsa jo suvereenilla varmuudella. Sopii toivoa, että Tricked innoittaa sarjakuvan saralla draaman tekijöitä samalla tavoin kuin Onni- ja Magnolia -filmit elokuvan puolella aikanaan. Trickedia voi suositella kernaasti kaikille sarjakuvan harrastajille, kuten myös kaikille niille, jotka eivät sarjakuvaa yleensä tapaa lukea.

Porin reissu

Taidefestivaalireissu Porissa oli todella antoisa. Rakastajat Teatterin Taide menee baariin -festivaali oli monipuolinen tarjonnaltaan, stand up-komiikasta ja monologiteatterista klezmeriin ja efektilaitteilla ryyditettyyn improvisaatiosteppaukseen. Metsämorfeuksena uurastamani neljä keikkaa oli aikamoinen koitos, sooloprojektilla kun oli entuudestaan keikkoja vain yksi takana.

Soolona esiintymisessä on omat haasteensa, vaikka olisikin kaikenmoiset laitteet "suojana". Laptopilla (jos sellaisen omistaisin) pystyisin riskittömästi loihita äänitaustoja - samalla tavalla kuin suuren osan biiseistäni teenkin. Laptop-keikat eivät kuitenkaan oikein tarjoa mitään katsottavaa, tietokoneensa takana musantekijä saattaa vaikka pelata pokeria. Minun livekokoonpanoni koostui samplerin, Rolandin Grooveboxin ja Handsonicin yhteiskäytöstä, kädet ja aivot olen yrittänyt opettaa hallitsemaan kaikkia yhtäaikaisesti - parhaimmassa tapauksessa riemastuttavia,ennalta suunnittelemattomia yhdistelmiä synnyttäen.

Porin keikat asettivat haasteen myös esiintymispaikkansa suhteen: perjantai-iltapäivänä kahvilassa ei huuruisin suhina ja kokeellinen rytmiikka välttämättä olisi miellyttänyt kaikkia- eikä tietysti olisi tarvinnutkaan, mutta täydellinen yleisökatokaan tuskin olisi toteuttanut tarkoitustaan. Tietty tilanteeseen reagoiminen kuuluu mielestäni live-esiintymiseen - reagoida voi tietysti monella tapaa...

Ensimmäisen kahvilakeikan fiilistelin aika rauhallista kahvinjuontimusaa, toisessa pistin vähän nopeamman vaihteen päälle. Kolmas irkkubaarin keikka sai lisäjännitystä, kun suuresti arvostamani muusikko Teemu Elo näkyi olevan yleisön joukossa. Kitaristi Elo on vaikuttanut legendaarisessa Circlessä ja Office Buildingissä - ja jättänyt ison loven kyseisistä bändeistä lähtiessään, tehnyt musiikkia Alien Heat - ja Teemu Elon puhuvat eläimet -kokoonpanoissa, sekä ollut tuottamassa Ville Leinosen mahtipontisen upeaa Kimaltavia unelmia -levyä. Hiukkasen hajanaisen keikan jälkeen olikin mahtavaa, kun herra Elo tuli kiittelemään keikasta, kuten toinenkin musiikkialan mies. Viimeisen keikan kaavailin ihan Handsonic-perkussionismiksi, jossa hämmentävää vaikutelmaa synnytti isohkon baarin kajareihin levittyvä Handsonic-soundi ja pienestä kitaravahvarista kaikuva samplerin äänimassa. Live-virityksiä voinee siis jossain muodossa odottaa jatkossakin (kutsuja otetaan vastaan).

Porissa tapasin kasvokkain myös toisen Circle-legendan, Jussi Lehtisalon, jonka taannoista puhelinhaastatteluani olen näillä sivuilla aiemminkin mainostanut. Viikonlopulle oli kasaantunut Poriin oikea taidetapahtumien suma: performanssitaidetta, videotaidetta, musiikkia ja teatteria tuli nähtyä erinomaisen paljon, eli sopivasti.

Tiitu Takalo: Kehä

Suuri Kurpitsa 2007

Saatan olla hieman jäävi arvioimaan objektiivisesti Tiitu Takalon sarjakuva-albumia, kun sattumoisin hän on ollut luokkakaverini kolmessa koulussa, mutta muutaman ajatuksen haluan siitä silti jakaa, joka tapauksessa lienee mahdotonta pienen maamme sarjispiireissä välttää tiettyjä sosiaalisia yhteyksiä.

Viimeksi yhteinen opintiemme Tiitun kanssa kulki jonkin matkaa Lahden Muotoiluinstituutin sarjisopinnoissa, jossa Kehä-albumin tiettyjä aihioita tuli jo nähtyä. Sikälikin oli riemastuttava nähdä millä tavalla tarina on saanut lihaa ympärilleen, ja ylipäänsä lahjakkaan tekijän ensimmäinen pitkä albumi, lyhyitä tarinoitahan hän on tehnyt paljon mm. julkaisemaansa Irtoparta-lehteen, ja Suuri Kurpitsa niputti lyhäreitä pari vuotta takaperin yksiin kansiin Tyhmä tyttö -albumiin.

Oikeastaan Tyhmää Tyttöä lukiessa vasta tajusin sen kuinka kaikki Tiitun sarjakuvat ovat perustuneet eräänlaiselle voice-overille, draamallisen tarinankuljetuksen sijaan teksti on kuljettanut sarjakuvaa - enemmän kuin tavanomaisia päiväkirjatyyppisiä tapahtumien kuvauksia Tiitun omakohtaisissa jutuissa esitetään usein laaja-alaisempia pohdintoja, tietyllä luettelonomaisuudella ( Tiitu saisi tehtyä ostoslistastakin mukaansatempaavan sarjakuvan). Ei ole poikkeuksellista, että Tiitun parin sivun sarjakuvien aikalinja kattaa monta vuotta. Jollakin ilveellä ( miellyttävän taitavalla piirrostyöllään ja luontaisella sarjakuvan rytmin tajullaan) hän saa sarjakuvansa toimimaan, ja välttää sen, että sarjakuva muuttuisi fiilikseltään kuvitetuksi tekstiksi.

Kehä alkaa tutulla voice-overilla, mutta parin sivun jälkeen se hiljenee, ja tarina lähtee kulkemaan dialogisen draaman voimalla. Parin nyrkkeilyä harrastavan teinitytön elämää kuvaava sarjakuva on ehkä väistämättä hieman teini, mutta sympaattinen tarina yhtä kaikki. En tiedä onko Tiitu miettinyt albumin kohderyhmää lainkaan - mitenkään väheksymättä se sopisi loistavasti yläasteen äidinkielentunneille, tarina identiteettiään ja itsevarmuuttaan etsivistä nuorista löytäisi varmaan parhaan kaikupohjan juuri vastaavalta lukijakunnalta, siitä vanhemmat voivat tietysti jälkijättöisesti parannella mahdollisia teinitraumojaan tällaisten tarinoiden äärellä. Laadukasta, aidolla tunteella tehtyä nuorten sarjakuvaa on Suomeen kaivattukin.

Tiitun hienoimmillaan oleva piirrostyö motivoi albumin lukemista kummasti, ja luo sarjakuvaan tiettyä henkeä ja tunnetta - elämänmakuiset yksityiskohdat tuovat hieman yksitasoiseen tarinaan syvyyttä. Eheä kokonaisuus, pituutensa mittainen tarina, johon olisi sopinut toinen mokoma jatkoa silti enemmän kuin mainiosti.

Singulariteettia odotellessa

Edellisen tekstin skeptisen tulevaisuuskuvan vastapainoksi minun täytyy tunnustaa, että myös nörttiutopistinen singulariteetti-idea kiehtoo minua.

Tieteiskirjailija ja matemaatikko Vernor Vingen popularisoima "vingeläinen" tai teknologinen singulariteetti I. J. Goodin ideasta on hypoteesi, tai ilmeisen totinen usko siihen, että vuoden 2020 aikoihin ihminen kehittää teköälyn, joka ylittää ihmisen kapasiteetin, ja johdattaa kehityksen ennustamattomiin ulottuvuuksiin. Ray Kurzweilin havainto tai teesi tekniikan eksponentiaalisesta kehityksestä on joidenkin laskujen mukaan tiivistymässä 2020 tietämillä tasolle, jossa tekniset innovaatiot kaksinkertaistuisivat puolen sekunnin välein, ja yhä nopeammin. Tietysti kyse on hypoteettisesta, varsin vaikeasti mitattavasta kaavasta, joka kuulostaa Antiikin Zenonin paradoksilta (jossa esim. keihäs ei ikinä pääse perille, koska sillä on lentonsa aikana aina puolta lyhyempi matka lennettävänä, äärettömyyksiin asti) - mutta on silti ajatuksena huima.

Singulariteetti on futuristeille sama kuin ylöstempaus herännäiskristityille. Kiinnostavinta on tietysti se, että se ajoittuu samalle aikaviivalle kuin aiemmin kuvaamani Oslon profetiani.

Vingellä on myös kiehtova kyberpanteistinen visio siitä, että tulevaisuudessa jokaiseen ruohonkorteen ja orgaaniseen eliöön istutetaan nanokokoinen mikrosiru, ja internet-yhteys, jolloin yhteisen kielen löytyessä ihmisen ymmärryshorisontti ja kommunikaatio lavenisi aika lailla, ja kehittyisi koko maanpinnan kattava kollektiivinen tietoisuus, joka ei liene kovin kaukana Teilhard de Chardinin noosfääri -ideasta.

Ihmisen rajat

Ihminen on ”eläimenä” joutunut sopeutumaan primitiivisestä esihistoriallisesta elämänmuodostaan mitä omituisimpiin ja monimutkaisimpiin järjestelmiin, yhä kiihtyvällä tahdilla. Joskus mietityttää mikä on tämän kulttuurin ja yhteiskunnan mielekkyys verrattuna siihen elämänmuotoon, johon evoluutioteorian mukaan ihminen on kehittynyt, ja voi jopa miettiä mitä on ihmisyys suhteessa biologiseen taustaamme. Ihmisaivojen hidas kehittyminen luultavasti mahdollistaa suhteellisen sujuvan kulttuuriin sulautumisen, ja ihminen kasvaa apinan loistavaa matkimis- ja oppimistaipuvaisuuttaan hyödyntäen sopimuksille perustuvaan käsitteiden kasautumaan, jota kulttuuriksi kutsutaan. Verrattuna eläimeen, ihminen on kadottanut suoran kontaktin viettien ohjaamaan toimintaan, ja kehittänyt skitsofreenisen kertojanäänen sisäänsä – ruumiista etäännytetyn ohjaajan keholleen.

Evoluutioteoriassa ihminen vertautuu apinaan, nykyhteiskunnassa pikemminkin tietokoneeseen. Ihminen koneena –metafora on esillä laajalti kulttuurissamme, yksi sen ilmentymä ovat scifi-kirjallisuuden robotit ja kyborgit. Niissä yhtäältä esitetään yhteiskuntadiagnoosia siitä, kuinka meistä kaikista on tavallaan tehty koneita, ja toisaalta pohditaan mikä on se olennainen inhimillinen arvo, joka erottaa meidät koneista, ja tiukan mekanistisesta maailmankäsityksestä. Scifi-kirjojen esittämät tulevaisuudenkuvat ovat kuitenkin sellaisenaan toimineet innoittajana tiedemiehille kehittämään vastaavia teknologisia virityksiä – filosofinen subteksti on jäänyt täysin huomiotta. Tekoälyn ja älykkäät robotit voi nähdä tiedemiesten snobismina tai leikkinä, joskin niistä usein on kehittynyt myös varsin käytännönläheisiä sovelluksia.

Tieteelliset edistysaskeleet, joita on tehty esimerkiksi aistivajavaisuuksia korvaamaan tai liikkumista edistämään ovat käyttäjilleen kullan arvoisia, ja kehitys sillä saralla on äärimmäisen kiinnostavaa. Toki jotkin hälytyskellot rupeavat soimaan, kun kerrotaan koneista, jotka lähettävät esimerkiksi näkövammaiselle sähköimpulsseja suoraan aivoihin. Herää huoli siitä, mihin kaikkeen vastaavaa teknologiaa voidaankaan käyttää.

Ihmisen ja teknologian yhteensitoutuminen on voimistunut vuosi vuodelta – suuri osa ihmisistä suorittaa työpäivänsä paikallaan istuen, tietokonetta ja puhelinta käyttäen – työmatkat suoritetaan autolla tai julkisilla kulkuvälineillä. Tehtaissa on siirrytty raskaasta mekaanisesta työstä robottikäsien liikuttamiseen, tai vain robottiliukuhihnan toiminnan häiriöttömän toiminnan tarkkailuun. Vuosikymmenen päästä tietokoneiden bittikoodi on ehkä jo muutettu muotoon, jossa ihmisen voi kytkeä suoraan koneeseen johdolla. Virtuaalinen tietokoneympäristö muuttuu fenomenologisesti todelliseksi, kun se sähkötetään suoraan aivoihin. Autenttisten kokemusten arvo alentuu entisestään, kun ihmisen ei tarvitse jalkautua sattumanvaraisen elämän pariin, vaan kokemukset ja stimulaation voi imeä suoraan digitaalisesti.

Seuraavien vuosikymmenien aikana bio- ja nanoteknologia saattavat muuttaa hyvin paljon ihmisen mielen hallittavuutta, mekaanisilla konesovelluksilla voidaan modifioida ihmisen aisteja ja fysiikkaa, kuten aiemmassa Ihminen 7.0 - tekstissä hypotetisoin – pumpataan evoluutiota eteenpäin. Se, millä tavalla se muuttaa ihmisyyttä kokemuksena ja käsitteenä jää nähtäväksi, mutta mitä kauemmaksi alkuperäisistä metsästysmaistamme, ”maasta” siirrymme, sitä sosiopaattisemmaksi kulttuurimme tuntuu kehittyvän: välittömän vastuun alue pienenee, ja liukuhihnamekanisoitu yhteiskunta kasvattaa ihmiset yhä syvemmälle sisään ihmisen itsensä luomien fantasmatodellisuuksien ja käsitteiden maailmaan – jossa pankkitilin digitaalinen saldo on keskeisempi asia kuin köyhien kärsimys, tai viihdeohjelma olennaisempi kuin ulkona vallitseva säätila tai vuodenaika. Länsimaista kulttuuria vaivaa hybris, joka voi saada pelottavaa uutta tulta alleen, jos ihmistä ruvetaan jalostamaan yli-ihmiseksi. Se voi synnyttää totaalisen uuden ihmiskuvan, joka pyyhkii vanhoilla konsepteilla lattiat. Natsi-Saksa antoi aavistuksen vastaavasta hybriksestä - kuinka perustavina inhimillisinä arvoina näkevämme asiat voivat peittyä uuden ideologian alle.

Meren hiljainen

Teimme Katjan kanssa purkasta veistoksen. Useamman vuoden kasautuneet purukuminjämät saivat uuden muodon. Riihimäen Kuvataiteilijoiden vuosinäyttelyyn teimme myös Tšernobyl -mini-installaation mm. ruosteisesta metallista, tuhkasta ja kuolleista hyönteisistä, josta näkyy hieman kuvan alalaidassa.

Varsin mukavaa tuollainen taideyhteistyö Katjan kanssa. Aikanaan syntyi riitaa ja erimielisyyksiä jo ennen alkuun pääsyä, mutta ei tällä kertaa - syitä on varmasti monia, joista vähäisin ei ole se, että minä olen hellittänyt solipsistisesta taidekäsityksestäni. Joka tapauksessa käytämme aina toisiamme apuna ja kriitikkona töidemme kanssa, sitä kauttakin se yhteistyön raja on liukuva. Tekeminen tuntui varsin hedelmälliseltä, ja lopputuloksissa näkyy heijastuksia molempien jutuista.

Julisteen rustasin näyttelyyn myös - tietokonefonteista pientä irtiottoa.

A.W. Yrjänä: Mechanema

Johnny Kniga 2006

Runous on kielen anomalia, aikojen myötä kasaantunut metakieli, joka on tarvittu paikkaamaan tiettyjä arkikielen puutteita. Runous on itsetietoista kieltä, joskus liiankin tietoista omasta perinteestään. A.W. Yrjänän runokielen mahtipontisuus vie välillä huomion sisällöstä, tuntuu kuin valittu ”media”, mielikuva siitä mitä runon pitää olla, määräisi liiaksi ilmaisun suuntaa. Ytimekkäistä havainnoistaan ja taidokkaasta kielenkäytöstään huolimatta mennään usein lähellä kornin ja kliseisyyden rajaa. Yrjänä rikkoo tietoisesti ylevää sävyä Saarikoskimaisilla arjen listauksilla, ja loppua kohden rohkaistuu rohjoisempaan, rehellisempään ilmaisuun, suorastaan julistukseen. Rockbändi CMX:n lauluntekijänä Yrjänä on tehnyt kiehtovia, tinkimättömiä tekstejä kautta linjan –tuntuukin omituiselta, että runoteksteissään hän ei löydä yhtä persoonallista uomaa.

Parhaiten Mechanemalla toimivat minä-muodossa kerrotut päiväkirjatyyppiset runot, joissa kliinistä korkealentoa ja kryptisyyttä on karsittu – ”Antikytheran kone”, ”Newtonin alkemia”, ”Fragonardin ratsumies”, runojen nimet havainnollistavat paatoksen tasoa. Nykyaikana, kun lukijoiden sivistyksen tasoon ei voi luottaa, on toki hämärämmätkin viittaukset helppo selvittää netistä - mutta runojen sitominen niihin täytyy olla perusteltua. Yrjänä käyttää niitä sivujuonteena, taustamelodiana ja lisävärinä – ja niiden kautta havainnollistaakin maailmankuvansa skitsofreenisuutta. Yrjänä on kautta uransa kuvannut teksteissään, vähintään rivien välissä, vanhakantaisen mystisen maailmankuvan kitkaa nykymaailmassa. Tietty sitoumus, usko tai arvostus, vanhoihin hengenperinteisiin ei päästä kirjoittajaa otteistaan, mutta intellektuelli jälkimodernisti niihin ei pysty sokeasti heittäytymäänkään. Vieraantuneisuus nykyajasta ei löydäkään gnostilaista lunastusta, vaan jättää päälle ristikkäisiä jännitteitä - kirjojen ideaalimaailmat ovat yhteismitattomia lumottoman arjen kanssa. Kroonisesta eskapismista Yrjänä ei kuitenkaan kärsi, vaan ottaa hampaisiinsa nykyajan haureudet ja nykymaailman lumeuskonnot - hänen yhteiskuntakritiikkinsä ei sinällään mitään uutta ja ihmeellistä tarjoa, mutta tietty osallisuuden tunne tekee siitä aidonoloista ja vahvaa, vaikka välillä karrikointi meneekin hevirockin puolelle.

Mechanema on Yrjänän neljäs runokokoelma, sikäli hän on nykymittapuulla melkein jo konkari; kirja kirjalta ilmaisu on tullut avoimemmaksi ja syvemmäksi, mutta hakee vielä lopullista ääntään. Hän on kaavaillut kahdeksan runokokoelmansa muodostavan jonkinlaisen kokonaisuuden, ja tietyn kehityskaaren ne epäilemättä dokumentoivat. Yrjänä on karismaattinen ”päähenkilö”; johdonmukainen tematiikka ja sen hidas muutosprosessi tekevät hänen corpuksestaan kiinnostavan, vaikkakin on hieman vaikea nähdä hänen runoteoksia irrallisena musiikkituotannostaan – liekö tarvekaan.