Tiitu Takalo: Kehä

Suuri Kurpitsa 2007

Saatan olla hieman jäävi arvioimaan objektiivisesti Tiitu Takalon sarjakuva-albumia, kun sattumoisin hän on ollut luokkakaverini kolmessa koulussa, mutta muutaman ajatuksen haluan siitä silti jakaa, joka tapauksessa lienee mahdotonta pienen maamme sarjispiireissä välttää tiettyjä sosiaalisia yhteyksiä.

Viimeksi yhteinen opintiemme Tiitun kanssa kulki jonkin matkaa Lahden Muotoiluinstituutin sarjisopinnoissa, jossa Kehä-albumin tiettyjä aihioita tuli jo nähtyä. Sikälikin oli riemastuttava nähdä millä tavalla tarina on saanut lihaa ympärilleen, ja ylipäänsä lahjakkaan tekijän ensimmäinen pitkä albumi, lyhyitä tarinoitahan hän on tehnyt paljon mm. julkaisemaansa Irtoparta-lehteen, ja Suuri Kurpitsa niputti lyhäreitä pari vuotta takaperin yksiin kansiin Tyhmä tyttö -albumiin.

Oikeastaan Tyhmää Tyttöä lukiessa vasta tajusin sen kuinka kaikki Tiitun sarjakuvat ovat perustuneet eräänlaiselle voice-overille, draamallisen tarinankuljetuksen sijaan teksti on kuljettanut sarjakuvaa - enemmän kuin tavanomaisia päiväkirjatyyppisiä tapahtumien kuvauksia Tiitun omakohtaisissa jutuissa esitetään usein laaja-alaisempia pohdintoja, tietyllä luettelonomaisuudella ( Tiitu saisi tehtyä ostoslistastakin mukaansatempaavan sarjakuvan). Ei ole poikkeuksellista, että Tiitun parin sivun sarjakuvien aikalinja kattaa monta vuotta. Jollakin ilveellä ( miellyttävän taitavalla piirrostyöllään ja luontaisella sarjakuvan rytmin tajullaan) hän saa sarjakuvansa toimimaan, ja välttää sen, että sarjakuva muuttuisi fiilikseltään kuvitetuksi tekstiksi.

Kehä alkaa tutulla voice-overilla, mutta parin sivun jälkeen se hiljenee, ja tarina lähtee kulkemaan dialogisen draaman voimalla. Parin nyrkkeilyä harrastavan teinitytön elämää kuvaava sarjakuva on ehkä väistämättä hieman teini, mutta sympaattinen tarina yhtä kaikki. En tiedä onko Tiitu miettinyt albumin kohderyhmää lainkaan - mitenkään väheksymättä se sopisi loistavasti yläasteen äidinkielentunneille, tarina identiteettiään ja itsevarmuuttaan etsivistä nuorista löytäisi varmaan parhaan kaikupohjan juuri vastaavalta lukijakunnalta, siitä vanhemmat voivat tietysti jälkijättöisesti parannella mahdollisia teinitraumojaan tällaisten tarinoiden äärellä. Laadukasta, aidolla tunteella tehtyä nuorten sarjakuvaa on Suomeen kaivattukin.

Tiitun hienoimmillaan oleva piirrostyö motivoi albumin lukemista kummasti, ja luo sarjakuvaan tiettyä henkeä ja tunnetta - elämänmakuiset yksityiskohdat tuovat hieman yksitasoiseen tarinaan syvyyttä. Eheä kokonaisuus, pituutensa mittainen tarina, johon olisi sopinut toinen mokoma jatkoa silti enemmän kuin mainiosti.