Gilbertin laiskiainen

Love&Rocketsin se raskassoutuisempi veljes on julkaisemassa ensimmäisen ns. graphic novelinsa DC:n Vertigon kautta - tarkoittaen sitä, että sarja ei ilmesty lehtimuodossa, vaan asettuu jo alkujaan yksien kansien väliin. Sloth on teos nimeltään, ja ilmestysajankohta ilmeisesti tässä kuussa.

Gilbert on tehnyt Vertigolle aiemmin Grip - The Strange World of Men -minisarjan, joka on varsin iso irtiotto L&R:n Palomar-epookista. Onhan Gilbert kaikenmoisia hassutteluja L&R:n sivuilla tehnyt ja pornoa Birdlandissa, mutta Vertigon julkaisut ottavat taas uutta suuntaa. Grip on absurdismista maustetta ottava kauhumysteeri, tai jotain - ja Sloth surrealismia ja draamaa yhdistävä tarina tyypistä, joka on mielensä voimalla vienyt itsensä koomaan, ja hänen paluusta ihmisten maailmaan.

Amerikan tuliaisia

Jokunen päivä takaperin saapui postista mukava nippu sarjakuvia Kreegah Bundolosta, Drawn & Quarterly -kustantamon valikoituja helmiä, muutama klassikon asemaan noussut albumi reilun kymmenen vuoden takaa sekä yksi uudempi lupaus.

Sethin It's a Good Life if You Don't Weaken ja Chester Brownin I Never Liked You ovat samalta aikakaudelta, 90-luvun alkuvaiheissa rustattuja sarjoja, kumpaisenkin tekijän omassa lehdessä ensin julkaistuja tarinoita. Ne ovat mukava pari tarkastella rinnakkain, kahden kaveruksen periaatteessa samansuuntaisia pyrkimyksiä, molemmat suhteellisen kunnianhimoisia teoksia aikanaan.

Sethin kertomus rakentuu jenkkialternativelle tyypillisesti elämässään vähän hukassa olevan nuoren miehen itseruikutukselle, ja epäonnisten naissuhteiden rakentamisyrityksille. Seth onnistuu tuomaan tarinaan kuitenkin kiinnostavuutta ja ryhtiä kehyskertomuksen kautta, jossa hän jäljittää vanhaa pilapiirtäjää. Kertojana Seth on sujuva, ja saa sinänsä aika tapahtumattomiin kohtauksiinsa eloa silkalla rytminhallinnallaan, ja joillekin lukijoille tekijän introspektiiviset pohdinnat saattavat hyvinkin osua terapeuttiseen hermoon. Seth on sinällään kiinnostava hahmo, nykyajan vihaaja, jonka näkemys ja tematiikka on ollut kautta vuosien johdonmukaista, joidenkin mielestä ehkä liiankin kanssa. It's a Good Life if You Don't Weaken jättää ehkä henkilökohtaisia teemojaan leijumaan liialti ilmaan, mutta tilitys on ilmeisesti jatkunut Sehin Palookaville -lehdessä saumattomasti.

Edellä mainitussa albumissakin sivuhenkilönä seikkailevan Chester Brownin hiukka varhaisempaan nuoruuteen sijoittuva tarina on otteeltaan lakonisempaa, ja ehkä sitä kautta paljon voimakkaampaa. Brownin tyyli on tietyssä kömpelyydessään lumoavaa, tekijänsä näköistä. Brownilla on luontainen kyky pystyä lataamaan kuvasarjansa tukahdutetuilla tunteilla ja fatalismiksi kääntyvällä elämänpelolla, eleettömyydessäänkin se päästää hyvin lähelle päähenkilöä, eli tekijää. I never liked You on yksinkertaisesti kaunis ja vaikuttava albumi. Samanlaista mustan huumorin ja elämän opettelemisen kivuliaisuutta, samankaltaisella toteavuudella toteuttaa elokuvan puolella Todd Solondz.

Anders Nilsenin Dogs&Water on tuoreempi tuotos, joka lupaa graafisesta lahjakkuudesta todella merkittävää sarjakuvantekijää. Dogs&Water on onnistunutta surrealismin ja absurdismin maastoa taivaltava vaelluskertomus, jossa Chester Brownin Ed - Iloisen klovnin lailla voi seuraavalla sivulla tapahtua mitä tahansa, edelliseen verrattuna liikutaan kuitenkin vakavammalla sävelasteikolla, mutta ei kuitenkaan haudanvakavalla. Nilsenin valitsema tyylilaji on vaikea - suurin osa siinä kompastuu, ja jättää happaman tekotaiteellisuuden ja naurettavuuden maun, mutta jollakin nimeämättömällä tavalla Nilsenin tarinan kantaa loppuun asti; I Never Liked You'n tavoin, senkin piirrosjälkeen on tallentunut rehellisyyttä, joka tuo vakuuttavuuden, aitouden. Ja vaikka tarina totunnaiset polut kiertääkin, on se merkittävä ja aito. Tässä elokuvalliseksi sisarteokseksi mieleeni nousee Werner Herzogin Grizzle Man, vaikka se tyylillisesti jotain vallan muuta onkin.

Eraser

Edellisten Radiohead -liitännäisten albumien listalta puuttui se kaikkein olennaisin, Thom Yorken heinäkuussa ilmestyvä sooloalbumi Eraser, joka tyylillisesti on hyvin lähellä Kid A:n ja Amnesiacin maisemia - ehkäpä pelkistetympää ja popimpaa, mutta helkutin komeaa.

Jonny Greenwoodin muutaman vuoden takainen Bodysong jaksaa ällistyttää minua musiikillisella neroudellaan ja näköalaisuudellaan. Musiikkia samannimiseen hienoon elokuvalliseen dokumentaariin ihmiselämästä.

Tuntuu, että näiden kahden pitäisi heivata bändikaverinsa mäkeen, ja raivata tila tehdä musiikkia ilman velvoitteita saada se sovitetuksi rokkari -line-uppiin.

Persoonan kehitys

Katsellessani valokuvia lukion luokkakokouksesta (johon itse en päässyt paikalle), koin voimakkaan elämyksen siitä kuinka ihmiset, joita en ole nähnyt kymmeneen vuoteen, ovat ainakin valokuvien vaillinnaisen dokumentaation muodoin hyvin tunnistettavia eleissään, ilmeissään, asennoissaan, ulkonäöltään ajan hieman muuttamia, ehkä oman tyylinsä paremmin löytäneitä.

Rupesin miettimään sitä, kuinka ihminen ei lopulta paljoakaan muutu, jalostuu ehkä - raffinoituu. Jos seuraa keski-ikäisiä ihmisiä, heidän maneerinsa, puhetyylinsä ja toimintatapansa ovat paljon persoonallisempia kuin nuoremmilla ihmisillä, jotka tiedostamattaankin ovat alttiimpia ottamaan vaikutteita samasta poolista, puheen ja roolimallien tasolla. Vasta kolmenkymmenen ikävuoden jälkeen ihmisten itsevarmuus, tai jokin, kasvaa siihen mittaan, ettei tarvitse niin pyrkiä esittämään jotain tiettyä. Toisaalta edellä esitetty kehitys ei välttämättä lainkaan tarkoita henkistä kehittymistä, päinvastoin ihmiset tuntuvat olevan samojen esteiden ja ongelmien riivaamia vuodesta toiseen - eikä aika tai kokemus siinä kaikille riitä oppaaksi tai avuksi.

Uskoisin, että siinä kuitenkin auttaa oman persoonansa syvällinen tunnistaminen ja tutkiskeleminen - ymmärtää mitkä motivaatiot ja ideat kumpuavat todella sisältä, ja mikä on ulkoa tulevaa ohjeistusta. Omaa itseä ei tarvitse pystyäkään veistämään joksikin, mitä se ei ole, mutta ei toisaalta saa antaa omien mielikuvien itsestä rajata omaa toimintaansa ja elämäänsä.

Taiteessakin persoonan kehitys vaatii aikaa ja luottamusta omaan itseen. Liian suuri osa taiteesta on imitaatiota. Kuvataideakatemian lopputyönäyttelyssäkin Taidehallissa tuli monessa kohtaa mieleen, että työt olivat varsin suoria heijastumia trendikkäiden taidelehtien sivuista; vaikutteita ei voi välttää, koko kuvantekemisen kulttuuri on pitkälti asia, jonka taiteilija omaksuu kultturisidonnaisesti, samoin kuin kielen - kuvataiteessa vain on lukuisia eri kuvakieliä, joista voi valita, minkä ottaa omakseen - tiedostaen tai tiedostamatta, että niiden mukana tulee iso nippu arvoja ja arvostuksia.

Aika moni akatemian oppilaista oli valinnut kömpelön "huonomaalauksen", ehkä vastareaktiona mainosmaailman siistille linjalle: kömpelö, hiukan primitiivinen "automaattimaalaus" sisällyttää itseensä autenttisuuden ja rehellisyyden illuusiota, alitajunnan palvontaa ja älylliskeskeisen tiedekulttuurin kritiikkiä. Populäärikuvastoa myös "riemukkaasti" kierrätettiin, likempänä yleistä trendivetoista elämäntapaa olevassa ironisessa uuspoptaiteessa, jossa fiilistellään mukahauskasti robotteja ja videopeliestetiikkaa - jotain, mistä tulee mieleen tekijöiden kyvyttömyys ottaa elämä raskaudessaan vastaan ja pakonomainen tarve pitäytyä lapsille luotujen fantasmoiden turvassa, tai sitten kyse on vain siitä, että semmoinen juuri nyt on mageeta ja coolia. Videotaiteessa käytettiin montaa rinnakkaista monitoria, kun Eija-Liisa Ahtiala semmoisella on menestystä niittänyt.

Kaikkinensa siis aika hämmentävää, että Suomen arvostetuimman kuvataiteen opinajon ammattiin valmistuneet tekijät näyttäytyivät niin raakilemaisina; maalaustyylit olivat ennemmin maneerisia kikkoja tai tekniikkakokeilun oloisia kuin oman ilmaisun kypsiä ilmentymiä. Teknisesti ihan hyviä tekijöitä oli kyllä useita, ja joitakin oikein ansioituneita. Yksi ruotsinkielinen draamallinen lyhytelokuva (kolme vierekkäistä kuvaa siinäkin) oli kiinnostava ja hyvin tehty, mutta filmin ääni katosi kesken... että se siitäkin sitten.

Valmistuneille voi silti toivottaa onnea vaativalle alalle, jossa valitettavasti vain kyynärpäätaktiikka ja yleinen hysteria tuntuu korvanneen kontemplaation ja syvyyden ulottuvuuden. Ehkä kyse on reflektiivisesta taiteesta, aikansa peilinä - sen sijaan, että pyrittäisiin ottamaan etäisyyttä ja esittämään jotain rakentavia visioita.

Human Target - Final Cut

Peter Milligan - Javier Pulido: Human Target: Final Cut (DC/Vertigo)

Peter Milligan kirjoitti 90-luvun alussa ja puolivälissä kiinnostavimpia Vertigo-sarjoja, mm. briljantit Enigma- ja Extremist -minisarjat - ehdottoman kekseliäitä ja mielikuvitusrikkaita, aikanaan mullistavia, älykkäitä ja transgressiivisia tarinoita. Miehen tuotannon taso tuntuu hyytyneen rankasti niistä vuosista, ja viime aikoina hän on mm. toikkaroinut kirjoittamalla farssimaisen huonoja X-Men -sarjiksia.

Muutaman vuoden takaisessa Human Target: Final Cutissa Milligan tekee ihan kiinnostavaa dekkarintapaista, osaltaan Paul Austerin City of Glassin mieleen tuovissa tunnelmissa, pääosassa on jonkin sortin etsivä, jonka ässä hihassa on kyky naamioitua ja omaksua toisen ihmisen olemus, tavalla joka on sarjakuvassa paljon luontevampi kuin jossain Vaarallinen tehtävä -tv-sarjassa. Tarina sijoittuu Hollywoodiin, ja pyrkii esittämään sen korruptoituneita ja korruptoivia puolia (-ehkä peilaten Milliganin omia traumoja elokuvakäsikirjoittajana), siinä täysin onnistumatta.

Albumi kulkee mukavasti, elokuvakäsisdramaturgiaa ammattitaidolla hyödyntäen, ja onnistuu luomaan vaadittavan jännitemomentumin ylläpitämään kiinnostuksen; Javier Pulidon pelkistetty piirrosjälki tukee vakavanoloista tarinaa ja film noir-tyylilajia. Tarinassa on kuitenkin heikkoutensa, jotka, kuten vastaavissa jännäreissä aina, paljastuvat lopussa. Substanssi jää aika ohueksi, mitä koitetaan kiertää pintapuolisella kikkailulla - no, viihdettähän tämä pääasiassa pyrkii olemaankin, ja sellaisena taiten tehtyä keskilaatuista Vertigo-matskua. Silti jokin viimeinen niitti jää hieman häiritsevästi uupumaan, varsinkin kun vertaa Milliganin aiempiin tuotoksiin, joissa viihteellisen muodon alle on saatu niputettua tukuittain omaperäisiä ideoita ja ajatuksia.

Versio

Nyt on jokaisen kotitoastaajan, eli reggeräppärin, helppo testailla taitojaan Soul Captain Bandin ja Levitatorsin laaturytmien tahdissa. Ja huomenna tiistaina 6.6. Lahden Torvessa ja keskiviikkona 7.6. Helsingin Libertessä voi mennä tarkistamaan miten suomireggaen ässät ovat riiminsä rustanneet. Versio.org -sivulta löytyy myös suunnilleen saman porukan keikkaäänite muutaman kuukauden takaa kuunneltavaksi, ja studionauhoite julkaistaan näillä uudemmilla keikoilla.

Kovat piipussa

Aiemmasta odottamieni elokuvien listalta puuttui yksi titteli: X-Men 3. En oikein tiedä miksi siitä olin jo etukäteen innoissani, vaikka edellisistä X-Men -leffoista en ihmeemmin pitänyt. Ensimmäiseen X-Men -elokuvaan kohdistuneet odotukset tai vaateet jäivät täyttymättä, ja toinen tuli vilaistua melkein ohimennen. Ongelmana kohdallani oli tietysti se, että olen lukenut Ryhmä-X -sarjakuvia kahdenkymmenen vuoden ajan, ja voimakkaat lukukokemukset lapsuudesta ovat edelleen kirkkaina mielessä. Siksi sattumanvaraisilta vaikuttaneet muutokset henkilöhahmoissa ärsyttivät. Sittemmin olen ymmärtänyt, että sillä tavalla toiminta- / jännärielokuvakäsikset vaan tehdään, möhjäämällä kässäriä sormissa kuin sinitarraa, kunnes kaikki klohmut on pyöristetty. Usein kaikki jännittävyys kadottaen, mutta supersankarielokuvien kohdalla, ehkä sitä lisäten- ainakin siinä mielessä, ettei täysin suoraan toisinneta jo kymmeneen kertaan luettuja tarinoita, kuten vaikkapa tulevassa Superman -elokuvassa, ehkä.

Suuria yleisömääriä keränneet supersankarielokuvat ovat minulle osoittaneet sarjakuvan ylivertaisuuden elokuvaan, ainakin supersankaritouhun kohdalla. Totta kai massiiviset ryminät kaiuttimista ja välkkyvät räjähdykset elokuvateatterissa saavat aikaan ihan fyysisiä adrenaliinireaktioita, mutta mielikuvitusta ne eivät paljon ruoki. Lisäksi kokoillan elokuvien ongelma on se, että ne vetävät sen tutun kaavan läpi, ja kahden tunnin kuluessa kaikki napit on neulottu takaisin takkiin, ja katsoja saa tyytyväisenä laittaa sen päälleen ja poistua viihdytettynä. Samalla tavalla supersankarisarjakuvakin usein kärsii siitä, että juonia punotaan mitä kimurantempiin kulmiin, mutta loppumetreillä kaikki kolahtaa paikoilleen isossa rytäkässä, ja hyvä voittaa pahan. Silti väittäisin, että mainstream-sarjakuva antaa paljon enemmän liikkuma- ja pelivaraa, ja yllättävämpiä käänteitä. Ne eivät ole niin laskelmoidusti rakennettuja koko kansan kompromisseja.

Chris Claremont, jota on kiittäminen koko X-Men -ilmiöstä, ja ehkä hyvin suuresta osasta modernin supersankarisarjakuvan hyvistä elementeistä, rupesi aikanaan kehittelemään juonipunoksia, jotka menivät niin ristiin ja rastiin ja solmuun, että ratkaisuja ei ehkä tullut koskaan- tapahtumien kulminaatiot synnyttivät uusia tilanteita ja henkilöiden kokemukset muuttivat heitä ja maailmaa ympärillä. Totta kai siinä välissä pelastettiin maailma ja maailmankaikkeus kymmeniä kertoja, ja Magneto ja kaikki muut kuolivat moneen otteeseen. Mutta kaikki jätti jälkensä hahmoihin, ja henkilöt saattoivat oikeiden ihmisten tavoin tehdä yllättävi, radikaaleja ratkaisuja (tai sanotaanko huomattavsti melodramaattisemmin kuin suurin osa ihmisistä). Claremont kirjoitti sarjaa yli viisitoista vuotta, ja teki siitä suosituimman trikooporukan. Vasta hiljan minulle selvisi, että toimituskunta pisti yhdeksänkymmentäluvun alussa miehen pihalle, kaikkien vuosien jälkeen - heillä kun oli toisenlaisia näkemyksiä sarjiksen ( tai sitä ympäröivän bisneksen) kehityksestä. Claremontin kuviot olivat menneet kyllä välillä aika friikeiksi, eikä isossa yhtiössä ollut sijaa liialle sooloilulle. Claremont ei ehkä osannut olla yhtä taitava pelimies kuin Neil Gaiman Sandmaninsa kanssa.

X-Menien maailmassa seurasi Claremontin lähdön jälkeen vaihtelevia aikoja ja lukemattomia käsikirjoittajia, ja muutoksesta tuli velvoite ja tarinoiden myyntivaltti, syy seurauksen sijaan. Homma meni moneen otteeseen pipariksi, mutta monta kertaa myös, Feenixin tavoin, nousi siivilleen. Niistä epookeista voin kertoilla joku toinen kerta.

Uuden X-Men -elokuvan katsojien toivoisi tutustuvan lehtikioskilla myös sarjakuvalliseen alkulähteeseen: nyt Suomessa julkaistaan Joss Whedonin laadukkaita, sarjakuvallisessa mielessä (positiivisessa mielessä siis) elokuvallisia, X-Menejä; takana on parin vuoden putki Grant Morrisonin jo klassikoiksi muodostuneita tarinoita.

Ai niin, entä se uusi elokuva... no, oli se aikas hyvä. Ei niin pökkelö ja jähmeä meininki kuin edellisissä, ja juonessa oltiin osattu ottaa aika onnistuneita, isojakin, vapauksia suhteessa sarjakuvaan, oikeassa X-Men -hengessä; tapahtumia, jotka erottavat elokuvan juonikuviot lopullisesti irralleen sarjakuvasta - hyvä niin. Elokuva pelaa toimintakohtauksissaan liiaksi isoilla väkimassoilla: bulkkimutantteja kaatuu kuin kauraa - ja toisaalta ei oikein pystytä esittämään mikä X-Meneistä tekisi sen erityisempiä - henkiinjäämisen tasolla (Wolverinea lukuunottamatta),eikä loppujen lopuksi persooninakaan. Sarjakuvaa lukeneena voi täydentää hahmot, mutta puhtaasti elokuvien kautta henkilöt jäävät aika ohuiksi.

"Ammattilaisten" toilailut

Mark Mallon - Petri Hytönen: Fillarijuttu
Arto Paasilinna - Hannu Lukkarinen: Karvainen Kamaripalvelija

Sarjakuva on helppo media, aloituskynnys on matala: välineinvestointeja ei tarvita, kynä ja paperi riittää; ilmaisun skaala on laaja ja hyväksyvä, oikeastaan mikä tahansa kuvan ja sanan yhteenlittymä, paperin ajassa liikkuva viritys kelpaa sarjakuvasta, ja omakustannepuoli pitää kriteerit aika matalalla. Kun kansainvälisestikin arvostettu kuvataiteilija ja monessa sulkia hattuunsa kerännyt kirjailija tekevät sarjakuvan muodossa yhteistyötä, silloin tuloksena täytyy olla jotain taiteiden rajoja järisyttävää, jotain huikaisevaa ja häikäisevää!

Niinhän sitä voisi luulla. Olisi sopinut toivoa, että suomalaiset isot kirjankustantajat olisivat ottaneet jotain opikseen Jarmo Mäkilän kalliisti painatettujen, sarjakuvana täysin epäonnistuneiden albumien jälkeen, mutta WSOY on laittanut foliokansien väliin Fillarijutun, epämääräisesti kasatun tekeleen, josta paistaa valitun median hallitsemattomuus. Kustannustoimittaja on tainnut olla liian innoissaan Petri Hytösen Carnegie Art Award- palkinnosta nähdäkseen, että Hytönen, joka akvarellistina on persoonallinen ja taidokas tekijä, ei ole piirtäjänä kummoinen- eikä tilannetta auta se, että hän on selvästi piirtänyt sarjakuvan kuvat erillisinä pikapiirroksina, jotka on hajanaisesti koottu yhteen tekstin kanssa. Kuvissa ei ole nimeksikään kerrontaa, pikemminkin ne ovat puuduttavan toisteisia tekstin antamista motiffeista, bussin interiööristä, ylimalkaisesta kaupunkimiljööstä, polkupyöristä.

Mark Mallonin poeettisuutta tavoitteleva heppoinen tarina tukkeutuu omaan narsismiinsa. Albumissa on paikoitellen joitain aavistuksia mitä teoksesta olisi voinut syntyä, mikäli tekijät olisivat paremmin sisäistäneet sarjakuvan kerronnallisen muodon, ja olisivat suhtautuneet hommaansa pieteetillä. Ei se sarjakuvan tekeminen niin yksinkertaista taida ollakaan...

Siitä on osoituksena myös toinen WSOY:n täyshuti, Hannu Lukkarisen sarjakuvamuotoon laitettu Paasilinna-hupailu, jota en suin surminkaan pystynyt lukemaan pariakymmentä sivua pitemmälle. Lukkarinen on ansiokas pitkän linjan kuvittaja, joka ei sarjakuvan olemuksesta tajua hölkäsen pöläystä. Ja tämä on sentään jo hänen toinen julkaistu albuminsa! Oppityö olisi parempi tehdä ullakolla, ja pitää roskapönttö lähellä.

Pass the Mike

Kaimat Mike Patton ja Mike Ladd ovat populäärimusiikin avantgardistisia musiikillisia neroja, joiden musiikki useimmiten on aika huonoa, epämieluisaa tai tylsää kuunnella.

Mike Pattonin diskografia ja musiikillinen toiminta osoittaa lapsenomaista intoa ja heittäytymistä projektista toiseen, Faith No Moresta suunta on ollut yhäti huuruisempaan: Mr. Bunglen ja Fantomasin kaoottisesta perunasalaatista nakeilla, salmiakkijauheella ja häränkiveksillä Tomahawkin perinteisempään melurokkiin. Hotellihuoneessa, keikkojen jälkeenkin, hän duunailee noiselevyjä ääntään petomaanisesti käyttäen ja manipuloiden. Kaadan kanssa on syntynyt kuhertelumusiikkia, X-ecutionersien kanssa kokeellista hiphoppia. Vierailijana Patton on jeesannut mm. Kronos Quartetia, Sepulturaa, Björkiä sekä Eyvind Kangia.

Tyypillisesti rokkarit saavat parissa vuodessa yhden levyllisen materiaalia kasaan, tai jos haluaisivatkin olla tuotteliaampia, tyytyvät levy-yhtiön määräämään harvaan levynjulkaisutahtiin. Patton sen sijaan julkaisee levyjä omaan tahtiin- jos levy-yhtiöt tippuvat kelkasta, pistää hän ne liikkeelle omalla Ipecac Recordingsillaan.

Tuorein ilmentymä Pattonin ehtymättömästä möykkäämisen halusta on Peeping Tom -nimen alla julkaistu samanniminen levy. Kyseessä on miehen näkemys poppimusiikista, tukenaan aikamoinen kopla tekijöitä, Massive Attackista Bebel Gilbertoon, Amon Tobinista Dose Oneen ja Rahzeliin. Tuloksena on messevää ja tuoreen kuuloista, perustaltaan yksinkertaista, mutta vinkuraa ja vapautunutta muzakkia. Rytmisesti ollaan hieman hiphoppiin kallellaan, mutta laulut tuovat monessa otteessa mieleen jopa Faith No Moren tarttuvimmat rallatukset.

Mike Ladd taasen on hip hop -maailman suuri käsitetaiteilija, joka on loistavan Welcome to the Afterfuture -levyn jälkeen tehnyt musiikillisesti keskinkertaisia konseptilevyjä - mm. levyjen sarjan Majesticons- ja Infesticons- nimisillä, kuvitteellisilla, kokoonpanoilla, jotka dissasivat levyillä vuorotellen toisiaan, osoittaen hiphop-skenen kliseitä ja luutuneita asetelmia. Ladd on taidokas tuottaja ja komeiden äänimassojen luoja, mutta hänen kappaleissaan on jotain levotonta ja etäällä pitävää.

Kiinnostavin Laddin lähivuosien julkaisu on teemalevy Vijay Iyerin, huippulahjakkaan jazzpianistin kanssa, kanssa tehty In What Language?, joka käsittelee iranilaiseen elokuvantekijään Jafer Panahiin kohdistuneita katteettomia terroristiepäilyjä ja varotoimia New Yorkin JFK:n lentokentällä, ennen WTC:n iskuja.

Radiodread

Tänä vuonna on, vastoin aiempia lupauksia, turha odottaa uutta julkaisua Radioheadilta. Vieroitusoireista kärsivät, ja bändin vanhat julkaisut puhkikuluttaneet, musiikinkuuntelijat voivat saada laihaa lohtua muutamista uusiotulkinnoista.

Joskus Radioheadin fanisaitilla näin listattuna satoja cover-versioita, joita bändin tuotannosta on tehty. Tämä ei liene harvinaista maailmanluokan bändien kohdalla, mutta Radiohead taitaa herättää tavanomaista poppia suurempia tuntemuksia myös kanssamuusikoissa, jotka vuorostaan pyrkivät omissa lainaversioissaan luomaan vastaavia tuntemuksia. Cd:lle on vastikään tuotettu kokoelma Exit Music: Music for Radio Heads, jolle sinällään ihan nimekäs porukka musiikintekijöitä on kerätty lähinnä lokaamaan Thom Yorken luotsaaman bändin biisejä.

Lopputulokset saattaisivat olla jänniä musiikkitrippejä, kuten versioinnit parhaimmillaan ovat. Mutta hyvät uusiobiisit syntyvät yleensä spontaanisti, kuten levyn helmi, Bad Plus'in versio Karma Policesta, tiettävästi on syntynyt - ei levy-yhtiön vaatimuksista, niin kuin kokoelman muut biisit. Jenkkiläisen jazz-bändin Bad Plus'in taito löytää lainabiiseihin oma kulmansa lähentelee neroutta, tai joka tapauksessa on kovasti viihdyttävää ja sujuvaa. Jatsipuolelta on muutoinkin tullut hyviä versioita Radioheadin biiseihin, Ilmiliekistä Brad Mehldauhin.

Exit Music -kokoelman yleisilme on hajanainen, mutta jotenkin ponneton, muutama acid jazz / house- tyyppinen cappuccinoliru, ja sinne tänne hapuilevaa tulkinnan yritystä. Radioheadin uusimmat levyt ovat itsessään pitkälle vietyjä "remixejä", alkuperäisen sävellyksen dekonstruktiota ja uudelleenkasaamista, jolloin cover-artistin on hyvin vaikea päästä kappaleesta niskan päälle tai tehdä selätys.

Kuriositeetti sinänsä, ja muutama ihan hieno esitys Bad Plus'in lisäksi: Sian Paranoid Android onnistuu hartaassa paatoksessaan, RJD2:n Airbag kuulostaa siltä kuin biisi olisi voinut kuulostaa, jos se olisi tehty vasta Kid A:n aikoihin. Cinematic Orchestran Exit Music on ympäripyöreä fiilistely, joka ei oikein tavoita missään vaiheessa etsimäänsä, vaikka koko ajan on lähellä.

Huikeampi ja energisempi pläjäys saattaa olla syksyllä tuloillaan oleva Easy Star All-Starsin Radiodread, reggaen / dubin muotoon laitettu tulkinta Ok Computerista. Kollektiivi teki muutama vuosi takaperin Dub Side of the Moon -platan Pink Floydin klassikkoalbumista. Kyseessä ei ole vanhoista nauhoista koostetusta vasemman käden dubbikaiuttelusta, vaan kokonaan uudelleennauhoitetuista ja soitetuista teoksista, joissa sovitukset ovat oivallisia. Dub Side of the Moon on oikeasti toimiva ja hyvä levy, paljon enemmän kuin pilvipäissä keksitty vitsi. Levyllä on mukana reggaen kermaa Rankin Joesta the Meditationsiin, ja Radiodreadilla mm. Horace Andy, Toots and the Maytals sekä Israel Vibration.