A.W. Yrjänä: Mechanema

Johnny Kniga 2006

Runous on kielen anomalia, aikojen myötä kasaantunut metakieli, joka on tarvittu paikkaamaan tiettyjä arkikielen puutteita. Runous on itsetietoista kieltä, joskus liiankin tietoista omasta perinteestään. A.W. Yrjänän runokielen mahtipontisuus vie välillä huomion sisällöstä, tuntuu kuin valittu ”media”, mielikuva siitä mitä runon pitää olla, määräisi liiaksi ilmaisun suuntaa. Ytimekkäistä havainnoistaan ja taidokkaasta kielenkäytöstään huolimatta mennään usein lähellä kornin ja kliseisyyden rajaa. Yrjänä rikkoo tietoisesti ylevää sävyä Saarikoskimaisilla arjen listauksilla, ja loppua kohden rohkaistuu rohjoisempaan, rehellisempään ilmaisuun, suorastaan julistukseen. Rockbändi CMX:n lauluntekijänä Yrjänä on tehnyt kiehtovia, tinkimättömiä tekstejä kautta linjan –tuntuukin omituiselta, että runoteksteissään hän ei löydä yhtä persoonallista uomaa.

Parhaiten Mechanemalla toimivat minä-muodossa kerrotut päiväkirjatyyppiset runot, joissa kliinistä korkealentoa ja kryptisyyttä on karsittu – ”Antikytheran kone”, ”Newtonin alkemia”, ”Fragonardin ratsumies”, runojen nimet havainnollistavat paatoksen tasoa. Nykyaikana, kun lukijoiden sivistyksen tasoon ei voi luottaa, on toki hämärämmätkin viittaukset helppo selvittää netistä - mutta runojen sitominen niihin täytyy olla perusteltua. Yrjänä käyttää niitä sivujuonteena, taustamelodiana ja lisävärinä – ja niiden kautta havainnollistaakin maailmankuvansa skitsofreenisuutta. Yrjänä on kautta uransa kuvannut teksteissään, vähintään rivien välissä, vanhakantaisen mystisen maailmankuvan kitkaa nykymaailmassa. Tietty sitoumus, usko tai arvostus, vanhoihin hengenperinteisiin ei päästä kirjoittajaa otteistaan, mutta intellektuelli jälkimodernisti niihin ei pysty sokeasti heittäytymäänkään. Vieraantuneisuus nykyajasta ei löydäkään gnostilaista lunastusta, vaan jättää päälle ristikkäisiä jännitteitä - kirjojen ideaalimaailmat ovat yhteismitattomia lumottoman arjen kanssa. Kroonisesta eskapismista Yrjänä ei kuitenkaan kärsi, vaan ottaa hampaisiinsa nykyajan haureudet ja nykymaailman lumeuskonnot - hänen yhteiskuntakritiikkinsä ei sinällään mitään uutta ja ihmeellistä tarjoa, mutta tietty osallisuuden tunne tekee siitä aidonoloista ja vahvaa, vaikka välillä karrikointi meneekin hevirockin puolelle.

Mechanema on Yrjänän neljäs runokokoelma, sikäli hän on nykymittapuulla melkein jo konkari; kirja kirjalta ilmaisu on tullut avoimemmaksi ja syvemmäksi, mutta hakee vielä lopullista ääntään. Hän on kaavaillut kahdeksan runokokoelmansa muodostavan jonkinlaisen kokonaisuuden, ja tietyn kehityskaaren ne epäilemättä dokumentoivat. Yrjänä on karismaattinen ”päähenkilö”; johdonmukainen tematiikka ja sen hidas muutosprosessi tekevät hänen corpuksestaan kiinnostavan, vaikkakin on hieman vaikea nähdä hänen runoteoksia irrallisena musiikkituotannostaan – liekö tarvekaan.