Persepolis

Marjane Satrapin Persepolis on parhaimpia, jollei paras, omaelämäkerrallinen sarjakuva, jonka olen lukenut. Suomeksikin julkaistu ensimmäinen Persepolis-albumi kuvaa tekijän lapsuutta Iranissa - se valottaa mahtavalla tavalla fundamentalistisen Islamin nousua maassa 70-luvun taitteessa, ja arkea sen ikeessä. Toinen albumi, joka tiemmä julkaistaan syksyllä lopulta myös suomeksi, kuvaa Satrapin nuoruutta Itävallassa, ja paluuta Iraniin nuorena aikuisena.

Nämä molemmat osiot on sovitettu animaatioelokuvaksi, joka sai juuri jaetun juryn palkinnon Cannesin elokuvajuhlilla. Elokuva on varsin uskollinen Satrapin pelkistetylle piirrostyylille, ja vaikuttaa erittäin onnistuneelta versioinnilta. Silti pitää ehdottomasti suositella itse sarjakuvaa!

Minulle liiaksi tekstivetoinen sarjakuva herättää pientä närää - jos ei osaa kertoa tarinaa tapahtumien kautta tai käyttää kuvia kuin tekstivirran helpommin sulavaan rytmittelyyn, olisi mielestäni parempi pitäytyä proosassa tai asiatekstissä. Persepolisin lukemista aloittaessani minulla oli tuossa suhteessa tietyt ennakkoluulot, varsinkin kun piirrostyö vaikutti naivistisen köykäiseltä. Mutta huomasin lukevain Satrapin eeposta todella mielikseni, mistä kiitos hienolle rytmiikan tajulle: sana ja kuvat ovat erinomaisessa balanssissa.

Nykyisin Ranskassa asuva Satrapi on selvästi ottanut vaikutetta David B:ltä, joka ilmeisesti on toiminut jonkinasteisena opettajana ja kannustajana Satrapille. Yhtäläisyydet ovat inasen häiritseviäkin, vaikka David B:n visuaalisesti virtuoosimaiseen kuvakavalkaadi ja Satrapin pelkistetty kuvitus paljon toisistaan poikkeavatkin. David B:n Epileptic -albumi on hieno omaelämäkerrallinen teos sekin, mutta siinä minua häiritsee kertovan tekstin monotoninen juoksutus komean kuvamaailman yläpuolella, ja tekijän pakkomielteinen tarve kuvata jokaikinen vaihe epileptisen veljensä vaiheista. Satrapin tarina rullaa paljon tenhokkaammin, ja vakavista sävyistään huolimatta siinä on paljon elämäniloa ja huumoria - totisemmat asiapitoiset narratiivit katkaistaan juuri sopivissa kohdissa anekdooteilla tai henkilösuhteita valottavilla arkisilla yksityiskohdilla. Epilepticin päähenkilöihin en oikein löytänyt empaattista suhdetta, mutta Satrapi saa henkilönsä elämään, simppelistä piirrostyylistään huolimatta, tai osin sen takiakin, hän saa paljon merkitystä ladattua esim. ihmisten ilmeisiin.

Kun luin Persepolisin pari vuotta takaperin, se itse asiassa laittoi ajatukseni sarjakuvasta aika lailla uusiksi - ideaalini hyvästä sarjakuvasta oli siinä vaiheessa vahvasti Dave McKeanin, Bill Sienkiewiczin ja David Mackin tyyppisten tekijöiden sarjakuvissa, en tarkoita välttämättä maalattua sarjakuvaa, josta edellämainitut ehkä parhaiten tunnetaan, mutta kuvakieleltään kompleksia ja kuvataiteen ilmaisua hyödyntävää visuaalisesti dynaamista sarjakuvaa. Persepolis oli sille suora vastakohta, ja silti yksi hienoimpia lukemiani sarjakuvia.

Ei niin, ettenkö olisi jo vuosia sitten lukenut vaikkapa Art Spiegelmanin Mausia, joka on varmasti Persepolisiinkin vaikuttanut sarjakuvan merkkiteos 80-luvulta, joka on pelkistetyssä tyylissään voimakas dokumentaarinen lukukokemus juutalaisvainoista, ja kaikenlaisia sarjakuvia koko ikäni - mutta siinä hetkessä se tietty idea sarjakuvasta oli kehittynyt jopa aatteelliseksi. Persepolis oli katalyytti, muutamien muiden sarjakuvien ohella, miettimään sarjakuvaa toiselta kantilta. Vaikkakin edelleen koen, että (hyvä) sarjakuva on likempänä elokuvaa ja teatteria kuin proosaa, mutta lopulta tietysti ratkaisee miten hyvin viestintävälineensä hallitsee, ja substanssi.