torstaina, joulukuuta 07, 2006

Teinikauhua ihmisille, jotka vihaavat teinikauhua.


Charles Burnsin Black Hole on niitä harvoja sarjakuvia, joita voi hyvällä syyllä kutsua sarjakuvaromaaniksi, se on sisällöltään ja muodoltaan hiottu kirjallinen teos, vaikuttava lukukokemus. Kyseessä on alunperin lehtimuodossa harvakseltaan julkaistu kymmenen vuoden työn tulos, joka on varsinkin suhteessa projektin pituuteen todella eheä ja tarkkaan punnittu kokonaisuus.

Tematiikka on Burnsin taidetta tunteville tuttua, 1960-luvulle sijoittuva surrealistinen kertomus mutanttiteineistä. Mutta tällä kertaa pulp - ja kauhuvaikutteet eivät ole johtaneet ironiseen kitch-säikyttelyyn, vaan vakavaan tutkielmaan modernin länsimaisen kulttuurin synnyttämään sairauteen - teini-ikään. Siirtymäkausi lapsuudesta aikuisuuden imitaaatioon seksuaalisine heräämisineen on fiktion aihe, josta useimmiten joko tehdään kevyttä ihmissuhdehömppää tai traumoja purkavia teinienteurastus-elokuvia - kyseessä on ikäkausi, johon jälkikäteen useimpien ihmisten on vaikea suhtautua ilman häpeää tai kieltäymystä. Siksi on hienoa, että Burns on tehnyt aiheesta syväulotteisen kuvauksen, joka ei yksinkertaista tai halveeraa teini-ikäisyyttä.

Black Hole kuljettaa tarinaa usean päähenkilön näkökulmasta, ajallisesti ei-lineaarisesti - joissakin kohtaa, erityisesti alkuvaiheessa, se tekee tarinan hieman vaikeaksi seurata, mutta kokonaisuudessaan se toimii enemmän kuin loistavasti. Burns avaa kertomuksen jokaisen luvun psykedeelis-surrealistisella kokosivun kuvalla, myös päähenkilöiden unilla ja näyillä on oleellinen rooli kokonaisuudelle. Tarinan symbolinen ulottuvuus on siis vahva.

Kirjan maailmassa on riesana tauti, joka tarttuu sukupuolisen kanssakäymisen kautta ja synnyttää oireenaan mutaatioita. Toisilla fyysiset muutokset ovat niin pieniä, että ne voi pitää piilossa ja jatkaa arkea, mutta suurella osalla muodonmuutos ”hirviöksi”, tai luonnonoikuksi pakottaa heidät pakenemaan metsiin, missä kohtalotoverit muodostavat pieniä telttayhteisöjään.

Rinnastus AIDS:iin, tai miksei muihinkin vähemmän fataaleihin sukupuolitauteihin, on helppo vetää, mutta pikemmin kyse on allegorisemmasta teini-iän problematiikan konkretisoinnista - seksuaalisuus on yksi tärkeimpiä ulottuvuuksia nuoren ihmisen (paradoksaalisessa) etääntymisessä muista ihmisistä, ruumiinmuutokset ja seksuaalisuuteen liittyvät häveliäisyyskoodit tekevät ihmiset itsetietoisemmiksi omasta erillisyydestään. Kun pakkaan pistetään muut psykologis-sosiaalinen painolasti, joka kultturissamme nuorille setvittäväksi heitetään, on Burnsin kuvaus teini-iän vierauden tunteesta ehkä nerokkaimpia mitä on tehty.

Päinvastoin kuin minun pseudoanalyyttinen jaaritteluni, etenee Burnsin kertomus aika eleettömällä, selittelemättömällä tarinankuvauksella, tekijän yltiöpedantin piirustustaiteen saattelemana. Minun silmiin Burnsin tyyli näyttää siltä kuin taiteellinen keskinkertaisuus olisi hampaat irvessä hionut tyylinsä äärimmäiseen huippuunsa, ja lopputulos on miellyttävää ja paikoitellen erittäin upeaakin kuvamaailmaa, joka jäykkyydessään ja yksityiskohtaisuudessaan on täydellisessä synkassa tarinan kanssa, ja luo ainutlaatuisen tunnelman Burnsin sarjakuviin. Suhteellisen pelkistetyillä kuvakerronnan keinoilla Burns tekee sujuvaa, nautittavaa sarjakuvaa.

Burns imee lukijan 350 sivun pituiselle tripille omalakiseen maailmaansa, vastustamattomalla tavalla ja ihailtavalla taidolla. Populaarikulttuurin syövereiden eksploitaattorista on kasvanut merkittävä sarjakuvantekijä, ja Black Holeen pitäisi jokaisen sarjakuvaa harrastavan ehdottomasti tutustua.

Tunnisteet: ,

lauantaina, joulukuuta 02, 2006

Jeesus tulee taas


Teräsmies on muotoutunut juutalaisten nuorukaisten fantasiahahmosta ajan myötä Kristus-hahmoksi. Juutalainen näkökulma aiheeseen.

Minulle ei oikein toimi tuolla, eikä millään muullakaan, tasolla. Ensinnä siksi, että Teräsmies-hamo on tyhmä kuin saapas, ja vailla substanssia. Viime vuosien jenkkipatriotismin aisankannattajaksi Superman asettuu varmasti ihan hyvin, tai kirjanpainoksi, mutta jos ruvetaan etsimään hahmoa, jonka eteen polvistua, kannattaa varmaan etsiä jostakin henkevämmästä mytologiasta.

Uusi Superman Returns - elokuva kuvaa todella selkeästi millainen tampio, ja itsekeskeinen idiootti Teräsmies on. Maailman katastrofit ja nälänhätä ja epäoikeus menee kanavapujottelulla, mutta kun sopiva media-spektaakkeli tulee vastaan, lähtee Teris liihottelemaan kameroiden ja hurraavan ihmisjoukon eteen. Ulkoavaruudesta tulevalla tyypillä ei ehkä olekaan inhimillistä empatiaa toimiensa motiivina, vaan itsetietoinen pelastaja-kompleksi, ja pakonomainen palvomisen tarve - ja siksi hän pelastaa ihmisiä vain siellä, missä on mahdollisimman paljon todistajia.

Näin siis Teräsmies-elokuvassa. Sarjakuvissa Teräsmies on ehkä inasen kehittyneempi hahmo - mutta yksi tylsimpiä fiktion päähenkilöitä, joka tapauksessa. Mutta kuinka ollakaan, juuri Suomessakin julkaistavat Grant Morrisonin kirjoittamat All-Star Supermanit ovat oikeasti kiinnostavia ja mainioita tarinoita - jälleen kerran oivaltavalla näkökulmalla ja oikealla valaistuksella saadaan lantakasastakin oikein houkutteleva paketti aikaan. Toinen loistava sarjakuva, Azzarellon Lex Luthor taasen keskittyy Teräsmiehen nemesikseen Lex Luthoriin, joka onkin paljon monikaraattisempi hahmo.

Olen ajatellut, että Teräsmies on epäkiinnostava hahmo siksi, että hänellä ei ole mitään ristiriitoja tai heikkouksia, mutta uusi elokuva osoitti, että hänellä on siis yksi oleellinen heikkous - tyhmyys. Ehkä seuraavassa elokuvassa syvennytään tähän puoleen enemmänkin...

Tunnisteet: