Jimbon Jumalainen näytelmä

Gary Panter: Jimbon Jumalainen näytelmä
Huuda Huuda, 2010

Huh huh.

Jimbon Jumalainen Näytelmä on aikamoinen kokemus!
Se on underground-sarjakuvien veteraanin ja jonkin sortin kulttihahmon omintakeinen uusiotulkinta Danten Jumalaisesta näytelmästä. Nide kokoaa yhteen kaksi tarinaa: Jimbo Helvetissä ja Jimbo Kiirastulessa. Jimbo Helvetissä on tehty aiemmin, ja se on olemukseltaan kepeämpi. Jimbo Kiirastulessa taasen on vuosien prosessina syntynyt tuotos, joka läväyttää lukijalle maanisen matkan kulttuurihistorian utopioihin ja painajaisiin.
Jimbo Helvetissä on tarinoista lyhyempi ja siinä jokainen sivu on oma absurdi strippinsä – osana laajempaa trippiä ostoskeskus-helvetin halki. Sen lukeminen on kuin vaeltaisi Jimbon ja ehdonalaisvalvojarobotti Kapsäkin matkassa Panterin harmaan aivomassan sisuksissa määränpäätä vailla, törmäten monenmoisiin alitajunnan hirviöihin ja ja kemiallisten substanssien avittamien mielikuvien yhteentörmäyksiin, jotka synnyttävät pop-kulttuurin ja kulttuurihistorian ilmentymien mutaatioita. Samalla se on omalla tavallaan varsin uskollinen alkuteokselle.

Jimbo Kiirastulessa on rakenteellisesti paljon suunnitellumpi ja monimutkaisempi. Esipuheessaan hän linkittää teoksen paitsi Jumalaiseen näytelmään, myös Boccaccion Decameroneen, Miltonin Kadotettuun paratiisiin, William Blaken teoksiin ja James Joycen Finnegan's Wakeen. Hän kirjoittaa siitä kuinka nämä tekijät viittasivat ja lainasivat toistensa teoksista – ja Panter vie sitaatit aivan omalle tasolle! Sarjakuvan repliikit ovat suurimmaksi osaksi suoria tai väärin lainattuja sitaatteja edellämainituista teoksista, muusta kirjallisuudesta ja rocklyriikoista. Sitaattiryöpytys tekee tarinan lukemisesta raskaan ja hajanaisen, komiikka jää vähälle ja lähinnä kuvien hoidettavaksi.

Jimbo-sarjakuvat on piirretty karkealla ja kömpelöllä tyylillä, mutta ruutujen virtaavuus ja sivusommitelmat Jimbo Kiirastulessa -sarjassa ovat oivaltavia, paikoitellen jopa nerokkaita. Albumi on kookas, ja aluksi tuntui, että Panterin rujolle sarjakuvalle on tarjottu liiankin prameat raamit, mutta pienemmässä koossa Kiirastuli-osio ei olisi toiminut.

"Te airo-orjat kaleerin, kun raippa herran laulaa, vanhat luutkin oppii paikkansa. Älä mulkkujen kanssa matsaa."

Jimbon jumalainen näytelmä on hämmentävä ja vaikeasti lähestyttävä, rajusti ristivetoinen teos. Se on kaaoottinen sekamelska, jolla Panter on postmodernin skitsofreenisilla keinoilla hakenut yhteyttä kirjallisuuden klassikoihin - korkeakulttuuri on saanut rahvaan muodon oksenteluineen ja alatyylin ilmauksineen, ja Alice Cooper ja Frank Zappa saavat puheenvuoron Ovidiuksen ja Chaucerin rinnalla. Panter on sivun alanurkkaan listannut tekstinpätkien alkulähteet, mikä sinänsä helpottaa intertekstuaalisuuden seuraamista. Panterin teokseen syventyminen avaa vyyhtiä kerros kerrokselta, ja ehkä se johdattaa osan lukijoista alkuteosten äärelle, jotka paikoitellen ovat yhtä psykedeelisiä kuin Jimbon seikkailut.

"Wasitenkin tapas hen sen nuoren ruscamiehen, ruumiicksensa celloi vihaa. Hän huultans potckas, punastuin. Hoi voivaa!"

Runoilija Teemu Manninen on tehnyt vaativan urakan suomentaessaan albumin. Loppupuheenvuorossa hän ei pyytele anteeksi, vaan toteaa halunneensa "säilyttää Panterin teoksen hedelmällisen outouden". Manninen pikemmin lisää tekstin outoutta kuin avaa sitä. Ala- ja ylätyylin yhdistelmäkielen Manninen on kaikkinensa toteuttanut taidokkaasti, vaikka liioiteltu vanhahtava tyyli menee paikoitellen häiritsevän yli, ja sitä käytetään syyttä myös 60-luvun lauluteksteissä.
Huuda Huudalta jälleen pieteetillä toteutettu julkaisu!

Moisseinen: Setit ja partituurit

Huuda Huuda, 2010

Häpeä riisuu ihmisen paljaaksi. Mokat jäävät kalvamaan pitkäksi aikaa. Mutta ajan myötä niistä voi jo avautua parhaille tutuilleen naurun säestyksellä – ja sen myötä ehkä ymmärtää etteivät ne ole pelkästään karvas pala nieltäväksi, vaan suolaa elämää maustamaan. Juuri tästä on Hanneriina Moisseisen albumissa Setit ja partituurit kyse.

"Setit ja partituurit" kokoaa yksiin kansiin puolentusinan tapausta, jotka ovat mittasuhteiltaan pieniä, mutta päähenkilöä pitkään nolottaneita asioita. Lukijalle tarinat keventävät myötähäpeän kautta omien häpeän aiheiden painoa.

Moisseisen esikoisalbumi "Sen synty" oli vanhojen vienankarjalaisten tarinoiden sarjakuvittamista, nyt hän on siirtynyt keräämään ja kuvittamaan nykykansanperinnettä. Pienet tosielämän sattumukset on kerrottu kuin kaverille, puhekielellä ja suorapuheisen rehellisellä otteella. Aihepiiri huomioon ottaen tarinat ovat lukukokemuksena varsin leppoisia. Pelkistetty, mutta välistä kokeellinen ja leikkisä kuvakerronta ja jouhea rytmitys vahvistavat lyhyiden tarinoiden tehoa, niissä on samaa lakonisuutta ja tarkkailevuutta kuin Aki Kaurismäen elokuvakohtauksissa. Albumi on maalattu vaihtelevilla maalaus- ja piirustustekniikoilla, välillä siirrytään kirjontatekniikkaan. Albumi on Huuda Huudan tyyliin huoliteltu, komea nelivärinen kirja, jonka sisällysluettelokin on toteutettu kirjonnalla.

Suurin osa albumin tarinoista on julkaistu aiemmin mm. Glömpissä ja Kaltiossa, ja mukana on myös Kemin sarjakuvakilpailun v.2006 voittanut sarjakuva. Täytesarjoja albumissa ei ole, mutta albumin päättävä Tyttö, joka näki ponin ei oikein asetu häpeä-teeman alle. Kaiken kaikkiaan Setit ja partituurit on hieno kokoelma omaääniseltä tekijältä, jolta toivoisi sarjakuvallista tuotantoa enemmänkin.

Duncan the Wonder Dog

Yksi viime vuoden kiinnostavimpia ja kunnianhimoisimpia sarjakuva-albumeita, Duncan the Wonder Dog, myi ensimmäisen painoksen loppuun, ja ennen kuin toinen painos tulee myyntiin, on koko 400-sivuinen albumi luettavissa netissä!

Duncan the Wonder Dog kertoo maailmasta, jossa eläimet osaavat puhua, ja vaativat itselleen yhtäläisiä oikeuksia ihmisten kanssa. Tarinan poliittiset ja filosofiset teemat ovat suureellisia, mutta tarina keskittyy kuitenkin pieniin tilanteisiin ihmisten (ja eläinten) elämässä. Kerronta hyppii paikasta ja tyylistä toiseen, ja draamallisia jaksoja rytmittää kokeellisemmat osiot. On kuin kasa loistavia sarjakuvia - Dave McKeanin Cages, Chris Waren Acme Novelty Library, Anders Nilsenin Big Questions, Vaughanin ja Harrisin Ex Machina, Kramers Ergot - olisi laitettu blenderiin ja teipattu uudestaan yhteen, mutta selkeällä ja persoonallisella näkemyksellä. Adam Hines on nuori tekijä, rohkealta ja lahjakkaalta tekijältä voi odottaa vielä paljon.

Jos ei koko tarinaa jaksa ruudulta tavatakaan, kannattaa silmäillä - ja hankkia käsiinsä kun toinen painos tulee saataville!

Legendojen partaveikot ja sarvipäät

Lilli Carré: KORPI-PETEN KOOTUT
Huuda Huuda, 2008

Anders Nilsen: SISYFOS
Huuda Huuda, 2008


Huuda Huudan julkaisemat Sisyfos ja Korpi-Peten Kootut pyrkivät molemmat ravistelemaan kulttuuriimme juurtuneita myyttejä ja legendoja, aseinaan musta huumori ja vähäeleinen absurdismi.

Korpi-Peten kootut on Lilli Carré'n esikoisteos, kokoelma lyhyitä pätkiä, joiden päähenkilöinä vuorottelee vanha höppänä Korpi-Pete ja kansantarinoiden legendaarinen metsämies Paul Bunyan.
Korpi-Pete höpöttää erakkomökissään itsekseen tai mille tahansa elottomalle objektille, jonka juttuseurakseen saa, ja muistelee menneitä. Nostalgian huumassa Peten jutut kasvavat huimiin mittoihin. Metsiä raivaavalle Paul Bunyanille taasen suuret mittasuhteet ovat riesa - jättiläisen elämä kun ei ole helppoa, treffeilläkin daami saattaa murskaantua jo ensisuudelman aikana. Molemmat miehet ovat yksinäisiä vanhan liiton miehiä, jotka äijämäisesti katselevat kauas horisonttiin ja pohtivat suuria, vaikka ulosanti heikkoina hetkinä meinaakin luiskahtaa itsesäälin puolelle.

Korpi-Peten Kootut on kepeää lukemista, josta voi halutessaan löytää syvempiä tasoja ajan menosta ja tavoista millä aika luo merkityksiä. Korpi-Petellä ei ole kuin muistonsa, joiden kautta luoda elämälleen merkitys, ja samassa mielessä voi ajatella yhteisöjen synnyttävän legendoja ja sankaritarinoita tuomaan arvoa kultuurilleen. Carré'n sarjakuva kuvaa loppujen lopuksi aika lempeästi mennyttä maailmaa, jossa elon tempo on hidas, ja kaikkea tapahtunutta ei ole taltioitu Youtube-videoihin, vaan tapahtumia voi makustella mielikuvituksen tenholla.



Anders Nilsenin Sisyfoksessa puretaan ikiaikaisempia Antiikin Kreikan myyttejä. Minotaurus on samanlainen kohtalon uhri kuin Bunyan. Hänenkään käsissään ei mikään pysy ehjänä, ja kömpelönä jättinä hän on saanut tahtomattaan hirviön roolin. Sisyfos on absurdismin klassisin hahmo, turhaa työtä tekevä kivenpyörittäjä. Sisyfos-hahmon käyttö jää auttamattoman latteaksi, eikä kaikenkarvainen seurakunta puhuvine hanhineen ja viikinkijumalineen iske maaliinsa yhtä tehokkaasti kuin Nilsenin pitemmät teokset, kuten Big Questions ja Monologues for Coming Plague. Niiden absurdismi ja mustan huumorin sävyttämä tyyli kääntää totuttuja ajatuksia päälaelleen ja tulkitsee kulttuurihistoriaa uusiksi aseistariisuvasti ja nerokkaasti, mutta Sisyfos jää ainakin suhteessa niihin ulkokohtaiseksi raapaisuksi.

Sisyfos on koottu Kramer's Ergot 4 -antologiaan tehdyistä sarjoista, mikä on julkaisuratkaisuna sinänsä kiinnostava. Nilsen myös piirsi suomalaista julkaisua varten uudet kannet.

Molemmat tekijät ovat mustavalkoisen sarjakuvan perinteen jatkajia, ilmaisukeinot ovat teknisesti ja kerronnallisesti pelkistettyjä, mutta nuoret tekijät ovat löytäneet käsialansa ja saavat puhallettua ruutuihinsa runsaasti eloa. Nilsen ja Carré ovat amerikkalaisen vaihtoehtosarjakuvan omintakeisimpia tekijöitä, joiden tyylissä on paljon myös eurooppalaisia kaikuja.

Huuda Huudan näkemyksekäs julkaisuohjelma rikastaa olennaisesti käännössarjakuvamme antia ja esittelee kiinnostavia tekijöitä - toivoa sopii, että se innostaa sarjakuvan harrastajia myös omiin jatkotutkimuksiinsa.

Mielikuvituksen puolesta, hulluutta vastaan

Beddor, Cavalier, Makkonen: Hatter M Vol.2: Mad With Wonder
Automatic Pictures, 2009

Lewis Carrollin (oik. Charles L. Dodgson) kirjoista Liisan seikkailut Ihmemaassa ja Liisan seikkailut peilimaassa, on tehty kymmenittäin enemmän tai vähemmän uskollisia adaptaatioita. Tarinat ovat innoittaneet myös lukuisiin uusiotulkintoihin, joissa alkuteosten maailmaa ja henkilöitä on käytetty vain lähtökohtana. Frank Beddorin kirjoittama Looking Glass Wars -romaanitrilogia lienee sieltä onnistuneimmasta päästä. Ainakin Hatter M-sarjakuvan perusteella.

Hatter M-sarjakuva kytkeytyy tiiviisti romaaneihin, ottaen lähtökohdakseen tarinan sivujuonteen, jossa kuninkaallinen henkivartija Hatter Madigan etsii kolmentoista vuoden ajan Alyss-prinsessaa "todellisesta" maailmasta. Mad With Wonder on toinen sarjakuva-albumi Hatter M-sarjassa. Ensimmäisen albumin kuvitti Ben Templesmith, ja Makkonen hyppää hienosti aika isoihin saappaihin.

Hatter M: Mad With Wonder toimii hyvin itsenäisesti, sen alussa on sarjakuvallinen intro edellä tapahtuneeseen. Albumissa on kolme-neljä irrallista episodia taipaleelta, joka käy Lontoosta Yhdysvaltoihin. Suuressa roolissa on Amerikan myyttinen lähihistoria länkkäreineen, sirkusseurueineen ja sisällissotineen. Liz Cavalier on yhdessä Beddorin kanssa kirjoittanut viihdyttävän ja vauhdikkaan tarinan, jossa on vanhan ajan seikkailutarinoiden tuntua ja ajan henkeä. Synkän fantasian, rosoisen realismin ja nyrjähtäneen mustan huumorin keitos on kuitenkin tuore ja onnistunut. Eikä vähiten Sami Makkosen visuaalisen puolen takia. Makkonen tekee uransa komeinta jälkeä, hänen piirrosjälkensä on karikatyristisempää kuin aiemmin, mutta vaikuttavaa hänen kuvamaailmastaan tekee hänen tyylikäs värinkäyttönsä, joka palvelee paitsi esteettisiä päämääriä, myös erinomaisesti tarinaa. Makkosen väritystekniikka on samankaltainen kuin Ben Templesmithillä, mutta Makkonen käyttää monipuolisemmin värien skaalaa. Hatter M-albumissa Makkosen tyyli ja ilmaisu loksahtaa paikoilleen.

200-sivuinen Mad With Wonder-albumi tarjoaa loppusivuillaan hämmentäviä pseudo-dokumentteja sekä kiinnostavia vaiheita sarjakuvan synnystä käsikirjoituksesta lopulliseen muotoon,. Kirjoittajien tekemät muutosehdotukset Makkosen sivuihin saavat kokemaan sympatiaa taiteilijaa kohtaan, mutta heidän pedanttisuutensa on koitunut ilmiselvästi myös Makkosen hyödyksi. Hallittua visuaalista otetta hieman rikkoo Tae Young Choin kansi- ja sisäsivukuvitukset sekä mauton taitto, mutta ne eivät pysty pilaamaan pieteetillä tehtyä albumia, joka hiljan palkittiin Independent Publisher Book Awards -palkinnolla.

Sama tiimi työskentelee jo seuraavan Hatter M-albumin parissa.

Maailmanlopun edellä

Gary Reed/Sami Makkonen: Deadworld Slaughterhouse
(Desperado Publishing, 2010)

Sami Makkosen sarjakuvapiirtäjän ura Yhdysvaltojen sarjakuvamarkkinoille on lähtenyt mainiosti käyntiin. Aiemmin häneltä on julkaistu albumi Blue, jonka käsikirjoituksesta vastasi Elizabeth Genco. Pian sen jälkeen Desperado-kustantamo pestasi hänet piirtämään Deadworld Slaughterhouse -sarjakuvaa. Kiirettä ja kysyntää on riittänyt, sillä heti perään hän kävi Hatter M -sarjakuvan kimppuun.

Deadworld Slaughterhouse on synkeä ja kyyninen kauhusarjakuva. Zombie-genre asettaa ihmiset sukupuuton ja äärimmäisen hädän keskelle, missä ihmisistä kuoritaan ulkokultaisuus ja teeskentely todellisen olemuksen päältä. Osa ihmisistä on jopa pahempia hirviöitä kuin mieltä vailla vaeltavat elävät kuolleet, ja tälläkin kertaa ihmiskunnan rujoimmat piirteet pääsevät loistamaan. Epätoivoisina aikoina ihminen päätyy epätoivoisiin ratkaisuihin, ja ihmiskunnan nimissä Slaughterhousen tiedemiehet jättävät inhimillisyyden ja moraalipohdiskelut menneeseen maailmaan.

Deadworld-sarjalla on pitkä, joskin hieman hajanainen, historia – ensimmäiset lehdet ilmestyivät jo 1987. Sittemmin eri muodoissa, eri kustantamoilla ja eri tekijöiden käsissä lehtiä on ilmestynyt viitisenkymmentä. Slaughterhouse on suht itsenäinen tarina,vaikka monisäikeinen juonivyyhti näkyy taustalla. Gary Reedin käsikirjoitus on kunnianhimoinen, se hyppii polyfonisesti eri henkilöiden välillä – heti tarinan aluksi ladataan parin sivun ryppäissä kymmenen eri tarinapolkua. Tarinaa siivittävät myös erilaiset tekstit – kirjeenpätkät, tutkijoiden muistiinpanot ja karut ihmiskohtalot. Kokonaisuus alkaa hahmottua hiljalleen, mutta mukana pysyminen vaatii vaivannäköä.

Makkosen luonnoksenomainen tyyli voimistaa tarinan synkkää yleissävyä, mutta tarinan helppolukuisuutta hän ei edesauta, sillä henkilöhahmoja on monessa kohtaa vaikea erottaa toisistaan ja taustat on toteutettu turhankin viitteellisesti. Makkonen sävyttää tekstuureilla ja rastereilla piirroksiaan, välistä liian tummat harmaat varastavat dynaamiselta mustetyöskentelyltä tehoja. Hatter M -sarjakuvassa hän pääsee käyttämään värejä, ja silloin hän on todella omillaan - mustavalkoisuus rajoittaa hänen kuvakieltään olennaisesti.

Deadworld Slaughterhouse on kiinnostava etappi suomalaisen tekijän uralla. Albumi palkitsee keskittyneen lukijan ja tarjoaa sangen omaperäisen näkökulman zombie-genreen, lukukokemus luultavasti syvenee muihin Deadworld-sarjakuviin tutustuessa.

Big Numbers 3

Big Numbers oli Alan Mooren ja Bill Sienkiewiczin yhteistyöprojekti, jonka ensimmäiset osat julkaistiin Mooren oman Mad Love -kustantamon toimesta 1990-luvun alussa. Sienkiewicz vetäytyi projektista, syystä tai toisesta, ja hänen apulaisenaan toiminut Al Columbia jatkoi sarjan piirtämistä edeltäjänsä tyyliä vahvasti emuloiden. Jostakin mielenhäiriöstä tai itsekritiikistä johtuen Columbia tuhosi valmiit sivunsa ennen niiden julkaisua, ja siten tarina on jäänyt auttamattomasti kesken.

Hiljan Ebayssä tuntemattomana pysytellyt taho kauppasi kolmannen numeron säilyneitä valokopioita, ja ostaja teki kulttuuriteon ja skannasi sivut kaikkien kansojen tutkailtavaksi nettiin!

Glyconin blogi on muutoinkin harvinaisuuksien aarreaitta Moore-fanaatikoille.

Gene: Kullervo

Like Kustannus Oy, 2008

Genen Kullervo on aikamatka. Se on matka Karjalan runonlaulajien kunnailta synkeään kyberpunk-kaupunkiin, jossa taivas on verenpunainen ja sinihiuksiset, kyborgi-implanteilla varustetut antiheerokset käyskentelevät kelteisillään. Kullervo on nuorisokriminaali-luuseri, jonka käsissä kaikki tuntuu menevän palasiksi.

Kullervo on Kalevalan traagisimpia hahmoja, elämän potkima ja aikuisten kaltoinkohtelema angstinen nuori, joka ei osaa purkaa pahaa oloaan kuin tuhoisilla, väkivaltaisilla keinoilla. Gene riisuu nykypäivässäkin tunnistettavan suomalaisen arkkityypin Kalevalan tulkintoja usein vaivaavasta mahtipontisuudesta ja nostalgian pöhöstä, ja esittää Kullervon tarinan brutaalin ytimen ilkikurisen mustalla huumorilla ryyditettynä. Vaikka ulkoiset puitteet on pistetty uusiksi ja dialogi on nykyslangin ja voimasanojen ryydittämää, mukailee Kullervon tarina Kalevalaa uskollisesti , paikoitellen jopa liiaksi, futuristisessa urbaanimiljöössä lehmien laiduntaminen ja metsätyöt kun tuntuvat hieman erikoisilta rikollisperheen askareilta.

Kalevalan runoteksti on lisätty ikään kuin selitystekstiksi tarinan oheen, jopa Kalevalassa päälleliimatun oloinen pitkä karjan suojeluruno. Minä koin tekstilaatikot lähinnä tarinankulkua häiritsevänä elementtinä ja luinkin ensin sarjakuvan kiinnittämättä niihin huomiota. Genen kuvakerronta ja dialogi kuljettavat tarinan selkeästi ilmankin, joillekin lukijoille ne tietysti voivat avata vanhaa Kalevalan kieltä.

Genen Kullervo on aikamatka toisessakin mielessä- se on hyppäys viidentoista vuoden taakse, jolloin nuori Gene Kurkijärvi työsti Kullervo-sarjakuvaansa Enki Bilalin, Simon Bisleyn, Richard Corbenin ja Dave McKeanin innoittamana. Teoksessa näkyy oma aikansa ja tekijän nuoruus, mutta se on selkeällä visiolla ja pieteetillä toteutettu taidonnäyte, kuvakerronta on rohkeaa ja hallittua, värien käyttö komeaa ja tehokasta.

Kullervo on kymmenisen vuotta sitten jäänyt julkaisematta värijulkaisun kovien kustannusten tähden, mikä on erittäin harmillista - hieno teos se on edelleen, mutta aikanaan se olisi ollut ihan eri mittakaavan merkkitapaus rohkeassa otteessaan ja ajanmukaisen kuvallisen ilmaisunsa johdosta. Voi vain kuvitella mitä muita helmiä kustantamoiden pöytälaatikoihin on jäänyt.

Gene Kurkijärveltä on aiemmin julkaistu Aquila Oblique -albumi, tällä kertaa hän on liikkeellä typistetyllä taiteilijanimellä.

Kullervon rankan väkivaltaa ja seksiä tihkuvan kerronnan ja “katu-uskottavan” tyylin voisi kuvitella vetoavan nuoriin lukijoihin, heidän eksistentiaalista taakkaahan tarina diagnosoi, mutta mitään katharsista tai ratkaisua tarina ei tarjoa, päinvastoin! Koulusurmien aikakautena Kullervon tragedia on edelleen relevantti, ja kokolailla ratkaisematon. Gene puhdistaa vanhan kansanviisauden pölyistä, ja osuu suoraan yhteiskuntamme kipupisteisiin verevässä Kalevala-tulkinnassaan.







Lapsi kaltoin kasvattama
poika tuhmin tuuittama
ei tule älyämähän
miehen mieltä ottamahan
vaikka vanhaksi eläisi
varreltansa vahvistuisi

ABSINTH 1: Karma Surfers

Suomalaista sarjakuvaa lukiessa yleinen puute on itsekritiikki, varsinkin aloittelevien tekijöiden kohdalla. Sikäli onkin harvinaista, että Absinthin kohdalla luova hulluus on koitunut lähinnä siunaukseksi: suuruudenhullu hanke julkaista yhdeksän satasivuista sarjakuva-albumia neljässä ja puolessa vuodessa - nelivärisenä ja kovissa kansissa tietenkin - hakee vertaistaan.

Rami Ojareksen ja Yrjänä Salmelan yhdessä kirjoittaman ja jälkimmäisen kuvittaman Absinth-epookin sarjakuvalliset esikuvat lienevät Vertigo-sarjojen suunnalla - Sandman, Hellblazer ja muut mystisen alan iltatyöläiset ovat varmasti tekijöille tuttuja, mutta ennen kaikkea tarina tuntuu kumpuavan omista kokemuksista. Saattaa tietysti olla, että elävien ja kuolleiden välistä viestinvaihtoa harjoittava toimisto, jossa toimitusjohtajana on entinen Intian pääministeri koiraksi inkarnoituneena ja viestejä välittää mm. norsupäinen jumala, ei ole suoraan omaelämäkerrallista.

Absurdin kuuloisista lähtökohdistaan huolimatta Absinthin ensimmäinen albumi Karma Surfers -Tie vapauteen ei ole parodiaa tai päätöntä kohellusta, vaan varsin henkeviäkin teemoja pyörittelevä matkakertomus, joka etenee beat-kirjallisuuden draivilla. Goan matkalla reppumatkaaja saa uuden lempinimen Huck Finn, ja absinth-höyryissään tutustuu uuteen todellisuuteen ja tuleviin yhtiökumppaneihinsa Ganeshaan ja Rajiv-koiraan. Erilaiset seikkailut ja koettelemukset seuraavat toisiaan mukaansatempaavalla tavalla, sekä eksentrisiä henkilöhahmoja siamilaisista elokuvantekijöistä Frankista ja Kafkasta kirottuihin vampyyreihin, cameo-roolissa nähdään myös Oswald Spengler. Karma Surfers ei ota itseään turhan vakavasti, ja juuri siinä on homman toimivuuden ydin.

Ojareksen ja Salmelan debyyttiteoksessa on paljon kehittämisen varaa, mutta myös kiistämättömät ansionsa: kieliopin kanssa on vähän niin ja näin ja yhdyssanat on järjestelmällisesti kirjoitettu erikseen, mutta dialogi on toimivaa ja nasevaa; Salmelan ihmishahmot on piirretty aika kömpelösti ja luonnosmaisesti, mutta vesivärilaveeraus ja komeat taustat tekevät kokonaisuudesta miellyttävän. Kuvitus on johdonmukaista ja vauhdikasta, ja sarjakuvana toimii mallikkaasti. 130-sivuiseen albumiin on saatu mahtumaan paljon, jopa 15-sivuinen runoelma, jossa versioidaan Danten Infernoa William Blaken profeetallisessa hengessä - asiaankuuluvine kuvituksineen. Tapahtumat etenevät vailla varsinaista rakennetta, mutta monikerroksellinen tarina ajallisine siirtymineen pidetään kasassa - Rajiv-koira hoitaa kertojan roolinsa hienosti. Tarinan sisäinen logiikka pelaa, vaikka heikkohermoisimmilla lukijoilla saattaa esiintyä huimausoireita.

Absinth - Karma Surfers on sarjakuvavuoden yllättäjä, todellinen villi kortti, ja ainakin itse aion hankkia myös tulevat osat, sen verran hulvaton trippi on lähtenyt käyntiin. Jos kovakantinen albumi rokottaa liikaa lompakkoa, on albumi mahdollista lukea Absinthin kotisivuilla kokonaisuudessaan.

Genco & Makkonen: Blue

Desperado Publishing, 2008

Sami Makkosen ura sarjakuvanpiirtäjänä Yhdysvalloissa on lähtenyt hyvällä tahdilla käyntiin. Hän on piirtänyt Sam Costellon Split Lip -sivustolle sarjakuvia sekä osallistunut DC:n Zuda-nettisarjiskilpailuun Justin Jordanin kanssa Junk-sarjalla. Loppuvuodesta hän aloittaa uuden kauhusarjakuvalehden piirtäjänä Desperado-kustantamossa. Kotimaassa Makkonen tunnetaan ehkä vielä parhaiten Sarjis 2007 -fantasiasarjakuvakilpailun voittajana. Blue on hänen debyyttialbuminsa, kuten myös käsikirjoittaja Elizabeth Gencon.

Blue alkaa ihmissuhdedraamana, jossa on pieniä yliluonnollisen vivahteita. Päähenkilö on nuori nainen, joka ei pääse menneisyyttään pakoon. Tarina etenee viipyilevän rennosti dialogin siivittämänä, mutta kasvattaa hiljalleen painostavammaksi käyvää tunnelmaa - kohti vääjäämätöntä kliimaksia. Blue on uusiotulkinta vanhasta sadusta, ja valitettavasti tarina menettää yllätysmomenttiaan, jos - ja kun - lukijan hoksottimet arvaavat mistä sadusta on kyse. Pääkertomuksen lisänä albumissa on sarjakuvanovelli Yes, Mother. Gencon symbolisistista ja omakohtaista tarinointia olisi mieluusti lukenut vielä useammankin lyhärin verran, hän sekoittaa arjen tasoa fantasiaan miellyttävästi - tavalla, joka tuo mieleen Brian Woodin Demon.

Makkosen kuvitus taasen tuo mieleen Ashley Woodin. Makkonen kantaa vaikutteitaan tietoisesti - kuten Ashley Wood aikanaan vaikutteitaan DaveMcKeanilta - joka vuorostaan Bill Sienkiewicziltä, joka vuorostaan Neal Adamsilta ja niin edelleen… Ajan myötä hänen oma tyylinsä eittämättä selkiytyy, ja vertailut käyvät turhaksi. Kerronnan tasolla Makkonen päihittää Ashley Woodin 6-0 - ruutujaot ja leikkaukset ovat dynaamisia ja vaihtelevia, mutta palvelevat hyvin tarinaa. Tarinan rytmi kulkee parhaimmillaan kuin tanssi. Paikoitellen päällekkäiset tekstuurit ja rasterit tekevät kuvista tukkoisia, mutta harmaasävypainatuksesta on revitty kaikki tehot irti - lisävärinä on käytetty turkoosinsinistä.

Blue on edustava käyntikortti uraansa käynnisteleviltä tekijöiltä, ja toivoa sopii yhteistyölle myös jatkoa. Heillä voisi olla kapasiteettia ravistella kauhusarjakuvan kliseitä uraauurtavalla tavalla, tekijöinä he kompensoivat hyvällä tavalla toistensa tyyliä.

Amanda Vähämäki: Pullapelto

Daada, 2007

Amanda Vähämäen esikoisalbumi on kuin sarjakuvaksi paloiteltu animaatioelokuva, sekä telkkarinmuotoisten ruutujensa, kerrontansa että tarinan surrealistisen luonteensa puolesta. Debyytiksi se on hallittu, toimiva kokonaisuus - alunperin Italiassa julkaistu albumi on jo useamman vuoden takainen, ja täytyy todeta, etttä tekijä on kuluneina vuosina kehittynyt huimasti, löytänyt sarjakuvailmaisun erityislaatua. Mutta se ei suinkaan tarkoita vähätellä Pullapellon ansioita.

Vähämäki on opiskellut taidetta ja luonut sarjakuvantekijän uraansa Italiassa, mikä on tuonut hänen ilmaisuunsa pikantin sävynsä – hänen luonnostelevaa lyijykynäilyään olisi vähättelevää kutsua naivistiseksi, mutta lapsenomaisuutta hänen viivansa haeskelevat – Anke Feuchtenberger on ilmeisin vertailukohta: tekijöissä on paljon yhteistä, molemmat ovat hyviä piirtäjiä ja molemmat hakevat unen maailmasta vaihtoehtoa patriarkaaiselle maailman mallinnokselle.

Pullapellossa mennään lapsen unimaailmaan, joka ei näyttäydy viattomuuden turvapaikkana, vaan vaivalloisena, ristivetoisenatilana, jossa suunnilleen kymmenvuotias päähenkilö prosessoi aikuisten maailman ahdistavia ja pelottavia ilmentymiä – ja alkanutta matkaansa kohti aikuisuutta. Vaikuttaa, että tarina olisi muokattu varsin uskollisesti nähdystä unesta – ja syteen tai saveen se noudattaa unen hajanaista olemusta, ja jättää asiat unen lailla avoimiksi ja tulkinnanvaraisiksi. Uni tuntui minulle henkilökohtaisuudessaan liian suljetulta, sen imussa oli vaikea pysytellä. Jollekulle toiselle juuri se intiimiys voi olla ovi kokea tarina voimakkaasti, mene tiedä. Unen symboliikkaa sarjakuvassa riittää kiinnostuneille pureskeltavaksi, ja sen kautta avaimet tarinan ytimeen varmasti löytyvät.

Pullapellossa on jotain tuttua, jotain vierasta; jotain kaunista, jotain raadollista – kaikkinensa haastava aloitus erittäin lahjakkaalta nuorelta tekijältä. Albumi on kaunis paketti, kuten Daadalta osaa jo odottaa. Se on yhteispainatettu ranskalaisen Fremokin ja ruotsalaisen Kulturhuset/Serieteket - kustantamon kanssa. Fremokin "Alice Experiment", jonka osana he ovat Pullapellon julkaisseet pyrkii "tutkimaan tekstin ja kuvan, unen ja valvemaailman, lapsuuden ja valvemaailman ja ajan rajoja", luonnehtii hyvin myös Amanda Vähämäen albumin tavoitteita.

Alex Robinson

Aiemmin kirjoitin Alex Robinsonin Tricked -albumista sangen suopein sanoin, mutta miehen aiempi Box Office Poison se vasta mahtava opus onkin! Trickediä häiritsi tarinankulussa tietty jäykkyys, Box Office Poisonin stoori rulla paljon rennommin ja viihdyttävämmin - siinä tekijä on kääntänyt kokemusmaailmansa fiktioksi välittömämmin. Se on uskomattoman hallittu debyytti, aikanaan lehtinä ilmestynyt 600-sivuinen järkäle. Robinson on sarjakuvan parhaita dialogin ja arjenläheisen henkilödraaman kirjoittajia.

Sikäli onkin metkaa, että hän täräyttää seuraavaksi kehiin sanattoman naisbarbaariseikkailun. Top Shelfiltä ilmestyy lokakuussa Alex Robinson's Lower Regions.

Mahdollisesti ensi vuodelle on luvassa totutumpaa tyyliä, high school-nostalgiaa, 2 Cool 2 B 4gotten -albumissa.

Jeffrey Brown: Haparointia

Huuda Huuda, 2006

Minä odotin Jeffreyn Brownin Haparointia -kirjan olevan sukunimikaimansa Chester Brownin tyylistä inhorealistista ihmissuhdekuvausta (kuten I never Liked You), mutta sehän paljastuikin ihan lällyilyksi. Brown kuvaa häpeilemättömän tunteikkaasti parisuhteensa auvoa sivun tai parin pätkissä. Inhorealismi albumiin kuitenkin syntyy Jeffreyn yhä luuserimaisemmaksi yltyvästä pehmoilusta ja osaltaan myös toistoksi uupuvasta arjen kuvauksesta. Antiklimaattiset välähdykset menettävät albumin myötä fokustaan, ja niiden hienoinen kauneus muuttuu pikku hiljaa tyhjänpäiväisemmäksi ja neuroottisemmaksi. Siinä lienee albumin ärsyttävyyttä lähentelevä kiinnostavuus. Vaikea sanoa, onko efekti harkittu, vai vain oire läheisriippuvuudesta kärsivän Brownin patologisesta kokemusmaailmasta.

Amerikkalaisessa alternative-sarjakuvassa itsensä alas painaminen ja nolaaminen on ollut enemmän sääntö kuin poikkeus, lukijan sympatiaa on tavoiteltu potkitun koiran charmilla. Ja taaskin se toimii - albumin lopussa on vaikea olla päivittelemättä tätimäisesti: "miten se rassukka mahtaa pärjätä", ja kas: seuraavat koettelemukset onkin purkitettu useaan albumiin. Brownin kökköluonnostelua on mukava lukea, hän osaa ilmaista asiansa ihmeen toimivasti, kömpelön runollisesti. Kummoisesti ei tapahdu, ja sisältö aika yksinapaista, mutta silti mielenkiinto säilyy. Loputtomiin näitä ei siltikään jaksaisi lukea.

Haparointia näyttää mihin miehen maine perustuu, jokin selkeä omaperäinen vivahde hänen sarjakuvakerronnassaan on, ja vaikutetta tuntuisi ottaneen yksi jos toinenkin aikalaistekijä. Huuda huuda -kustantamolta kiinnostava pelinavaus.

Älä menetä Toivoasi!

Tommi Musturi: Ensimmäinen Toivon Kirja - Like 2007
Tommi Musturi: Toinen Toivon Kirja - Like 2007

Tommi Musturi on etevä graafikko, jonka sarjakuvallinen tyyli vaihtuu tiheämmin kuin lelu levottomimman lapsen kädessä. Toivon kirjoihin omaksuttu tyyli lähentelee perinteistä pallonenäkarikatyriikkaa, vaikka tekijän psykedeelis-surrealistiset mieltymykset ruutujen välistä pilkottavatkin.

Toivon kirjojen päähenkilö on keski-iän ylittänyt äijänreppana, jonka hidasta elämäntyyliä ja itsekseenhöpöttelyä sarjakuva dokumentoi, sivun tai parin episodeissa. Kuvakerronta on staattista, elokuvatermejä lainatakseni: kamera ei liiku, mutta montaaseilla pidetään kuvavirta eloisana, jopa leikkisänä. Albumit lukee halutessaan nopeasti, mutta tekijä on eittämättä tarkoittanut kuvansa nautittavaksi samalla leppoisalla tahdilla kuin päähenkilö elämäänsä elää.

Toivo kalastaa, Toivo nukkuu, Toivo lämmittää saunan, Toivo suunnittelee lähtevänsä lenkille, Toivo syö. Siinä jotakuinkin Ensimmäisen Toivon Kirjan synopsis. Toivon aforisminomaisesta sanailusta ja verkkaisuudesta voi halutessaan löytää jotain hiljaista elämänviisautta, minulle hahmo tuntuu hieman ulkokohtaiselta luomukselta, liian ironiselta ollakseen aito. Sopii kysyä mitä helsinkiläinen avantgardisti-nuorimies haluaa parodian sävyttämän maalaisukkelinsa kautta välittää - ehkä kyseessä on etäinen alter ego, haave- tai kauhukuva vanhuudesta. Toivo itse pohtii vanhenemista heti ensimmäisissä repliikeissään: "Vanhempana sitten ymmärtää, etteivät vuodet muuta ihmistä. Sitä toivoo, että viisastuu, ja koettaa välttää elämän alituiseen tarjoaman katkeruuden." Rutinoituneen jähmeän, mekanistisen suorittamisen, ja kyynisen kuoren, alla Toivolla on lapsekkuus ja mielikuvitus tallella, sikäli hän on selvinnyt elämän kolhuista voittajana.

Musturi julkaisi itse muutama vuosi takaperin Ensimmäisen Toivon Kirjan englanninkielisenä niteenä, Like tuotti hiljan "suomennokset" kahdesta ensimmäisestä albumista yhdellä kertaa. Sarjaa on tiettävästi kaavailtu viisiosaiseksi, vaikka tuntuu, että ensimmäinen jatko-osa ei lisännyt paljon konseptiin. Toivoa sopii, että seuraavat albumit löytävät hahmoon uutta syvyyttä ja uutta näkökulmaa.

Toivon kirjat ovat komea taidonnäyte kaksiväritekniikassaan, ensimmäisen punainen-sininen, toisen violetti-oranssi -yhdistelmiä Musturi on hyödyntänyt hienosti, antaen niille omintakeisen ilmeen. Musturin kuvallinen ilmaisu on odotetusti hiottua ja tasokasta, ja albumit visuaalisesti viimeisen päälle mietittyjä paketteja.

Persepolis

Marjane Satrapin Persepolis on parhaimpia, jollei paras, omaelämäkerrallinen sarjakuva, jonka olen lukenut. Suomeksikin julkaistu ensimmäinen Persepolis-albumi kuvaa tekijän lapsuutta Iranissa - se valottaa mahtavalla tavalla fundamentalistisen Islamin nousua maassa 70-luvun taitteessa, ja arkea sen ikeessä. Toinen albumi, joka tiemmä julkaistaan syksyllä lopulta myös suomeksi, kuvaa Satrapin nuoruutta Itävallassa, ja paluuta Iraniin nuorena aikuisena.

Nämä molemmat osiot on sovitettu animaatioelokuvaksi, joka sai juuri jaetun juryn palkinnon Cannesin elokuvajuhlilla. Elokuva on varsin uskollinen Satrapin pelkistetylle piirrostyylille, ja vaikuttaa erittäin onnistuneelta versioinnilta. Silti pitää ehdottomasti suositella itse sarjakuvaa!

Minulle liiaksi tekstivetoinen sarjakuva herättää pientä närää - jos ei osaa kertoa tarinaa tapahtumien kautta tai käyttää kuvia kuin tekstivirran helpommin sulavaan rytmittelyyn, olisi mielestäni parempi pitäytyä proosassa tai asiatekstissä. Persepolisin lukemista aloittaessani minulla oli tuossa suhteessa tietyt ennakkoluulot, varsinkin kun piirrostyö vaikutti naivistisen köykäiseltä. Mutta huomasin lukevain Satrapin eeposta todella mielikseni, mistä kiitos hienolle rytmiikan tajulle: sana ja kuvat ovat erinomaisessa balanssissa.

Nykyisin Ranskassa asuva Satrapi on selvästi ottanut vaikutetta David B:ltä, joka ilmeisesti on toiminut jonkinasteisena opettajana ja kannustajana Satrapille. Yhtäläisyydet ovat inasen häiritseviäkin, vaikka David B:n visuaalisesti virtuoosimaiseen kuvakavalkaadi ja Satrapin pelkistetty kuvitus paljon toisistaan poikkeavatkin. David B:n Epileptic -albumi on hieno omaelämäkerrallinen teos sekin, mutta siinä minua häiritsee kertovan tekstin monotoninen juoksutus komean kuvamaailman yläpuolella, ja tekijän pakkomielteinen tarve kuvata jokaikinen vaihe epileptisen veljensä vaiheista. Satrapin tarina rullaa paljon tenhokkaammin, ja vakavista sävyistään huolimatta siinä on paljon elämäniloa ja huumoria - totisemmat asiapitoiset narratiivit katkaistaan juuri sopivissa kohdissa anekdooteilla tai henkilösuhteita valottavilla arkisilla yksityiskohdilla. Epilepticin päähenkilöihin en oikein löytänyt empaattista suhdetta, mutta Satrapi saa henkilönsä elämään, simppelistä piirrostyylistään huolimatta, tai osin sen takiakin, hän saa paljon merkitystä ladattua esim. ihmisten ilmeisiin.

Kun luin Persepolisin pari vuotta takaperin, se itse asiassa laittoi ajatukseni sarjakuvasta aika lailla uusiksi - ideaalini hyvästä sarjakuvasta oli siinä vaiheessa vahvasti Dave McKeanin, Bill Sienkiewiczin ja David Mackin tyyppisten tekijöiden sarjakuvissa, en tarkoita välttämättä maalattua sarjakuvaa, josta edellämainitut ehkä parhaiten tunnetaan, mutta kuvakieleltään kompleksia ja kuvataiteen ilmaisua hyödyntävää visuaalisesti dynaamista sarjakuvaa. Persepolis oli sille suora vastakohta, ja silti yksi hienoimpia lukemiani sarjakuvia.

Ei niin, ettenkö olisi jo vuosia sitten lukenut vaikkapa Art Spiegelmanin Mausia, joka on varmasti Persepolisiinkin vaikuttanut sarjakuvan merkkiteos 80-luvulta, joka on pelkistetyssä tyylissään voimakas dokumentaarinen lukukokemus juutalaisvainoista, ja kaikenlaisia sarjakuvia koko ikäni - mutta siinä hetkessä se tietty idea sarjakuvasta oli kehittynyt jopa aatteelliseksi. Persepolis oli katalyytti, muutamien muiden sarjakuvien ohella, miettimään sarjakuvaa toiselta kantilta. Vaikkakin edelleen koen, että (hyvä) sarjakuva on likempänä elokuvaa ja teatteria kuin proosaa, mutta lopulta tietysti ratkaisee miten hyvin viestintävälineensä hallitsee, ja substanssi.

Sarjakuvamagiaa II

Sen toisen sarjakuvamaagikon syvämietteinen haastattelu magian ja taiteen yhtymäköhdista.

Samoilta sivuilta löytyvässä Arthur-lehden 25:ssä numerossa näytti olevan myös Alan Mooren pitkä artikkeli seksuaalisuuden kulttuurihistoriasta, jota kylläkin on pdf-muodossa aika raskasta tihrustaa, mutta ehkä se Mooren hienojen ajatusten takia maksaa vaivan.

Toinen erittäin pitkä, kattava Alan Mooren haastattelu.

Sarjakuvamagiaa

Arthur-lehden muutaman vuoden takainen Grant Morrison-haastattelu pureutuu sarjakuvakäsikirjoittajan maagikkohörhöpuoleen. Yli-inhimillisen mielikuvituksensa sarjakuviin ryöpyttävän miehen ajatusmaailma kulkee yhtä kosmisissa sfääreissä - jos ei niitä tosissaan otakaan, tarjoavat ne omaperäisiä näkökulmia ja kiehtovaa trippailua siinä missä miehen sarjiksetkin. Vuoden 2000 Disinfo-luentonsa (video) ja haastattelun myötä hänen maaginen maailmankuvansa on päässyt vielä syvemmälle ytimeen.

Morrison kirjoittaa Vertigolle ns. vakavampia sarjoja (WE3, Vinamarama, The Filth, The Invisibles, Flex Mentallo) joissa hän pääsee esittämään visionsa suoremmin, mutta on myös erittäin suosittu supersankarisarjakuvan puolella, mm. All-Star Superman, Batman, New X-Men, Seven Soldiers, 52. Ne on hänen mukaansa kirjoitettu tulevaisuuden supersankareita ajatellen, tarjoamaan heille roolimalleja.

Morrisonille, kuten toiselle sarjakuvamaailman maagikolle, sarjakuvat ovat olennainen magian toteuttamisen muoto. Hän on myös suunnitellut luottopiirtäjänsä Frank Quitelyn kanssa Robbie Williamsin Intensive Care -levyn kannet, joihin hän on sanonut ladanneensa maailmaa muuttavan taian, jota kaikki albumin kannen sormea koskettavat tukevat...

Alex Robinson: Tricked

Top Shelf, 2005

Täydellisessä maailmassa Alex Robinsonin Tricked-sarjakuva-albumia ei tarvitsisi tituleerata mestariteokseksi, tässä maailmantilanteessa se kuitenkin näyttäytyy harvinaislaatuisen taidokkaana graafisena romaanina. Tricked on laadukasta, viihdyttävää draamaa, joka seuraa kuuden ihmisen elämää Magnolia -, Onni - ja Crash -elokuvien malliin.

Amerikkalaista alternative-sarjakuvaa pitkään vaivanneesta omaelämäkerrallisuuden pinttymästä Robinson on irroittautunut tekemällä selkeästi fiktiivistä tarinaa, silti omakohtaisuudesta ja arjen tasosta vieraantumatta. Robinson on tajunnut sen, minkä prosaistit ja elokuvatekijät jo aikoja sitten: fiktiossa pystyy kertomaan elämästä laaja-alaisemmin kuin omaan napaan tuijottavassa päiväkirjaruikutuksessa - usean päähenkilön tuoma moniäänisyys ja erilaiset perspektiivit muodostavat komean mosaiikin. Sarjakuvien puolelta hengenheimolaisia voi löytää Love&Rocketsista ja Terry Mooren Muukalaisia paratiisissa -sarjasta (Strangers in Paradise).

Robinsonin keskinkertaiseen piirrostyyliin kestää tottua suunnilleen saman verran kuin pitkän tarinan päästä käyntiin, eli semmoiset 50 sivua - mutta vaiva palkitaan. Pientä kritiikkiä voi esittää muutamien henkilöhahmojen niin kutsutusta "sarjakuvamaisuudesta" - mutta tarinassa on niin monta hahmoa, että tiettyä karikatyyrien käyttöä ei ehkä voi välttää. Robinson saa tylsimpiinkin hahmoihinsa puhallettua tiettyä sympaattisuutta, ja omituisesti alkuun niin tympeältä tuntunut piirrosjälkikin tuntuu vahvistavan hahmojen persoonia. Robinson kuljettaa tarinaa varmasti, ja rytmittää tarinaansa oivallisesti - pitkät narratiiviset osuudet ja dialogipohjaisuus ei missään vaiheessa muutu laahaavaksi, vaan pienillä kuvaratkaisuilla ja rytmien muuntelulla hän saa pidettyä rullaavuuden yllä, ja kasvatettua jännitettä.

Alex Robinson alkoi v.1994 tekemällä Box Office Poison -sarjakuvaa, joka on myöhemmin kasattu yli 600-sivuiseksi albumiksi, ja useita alan palkintojakin saaneessa Trickedissä hallitsee ilmaisumuotonsa jo suvereenilla varmuudella. Sopii toivoa, että Tricked innoittaa sarjakuvan saralla draaman tekijöitä samalla tavoin kuin Onni- ja Magnolia -filmit elokuvan puolella aikanaan. Trickedia voi suositella kernaasti kaikille sarjakuvan harrastajille, kuten myös kaikille niille, jotka eivät sarjakuvaa yleensä tapaa lukea.

Tiitu Takalo: Kehä

Suuri Kurpitsa 2007

Saatan olla hieman jäävi arvioimaan objektiivisesti Tiitu Takalon sarjakuva-albumia, kun sattumoisin hän on ollut luokkakaverini kolmessa koulussa, mutta muutaman ajatuksen haluan siitä silti jakaa, joka tapauksessa lienee mahdotonta pienen maamme sarjispiireissä välttää tiettyjä sosiaalisia yhteyksiä.

Viimeksi yhteinen opintiemme Tiitun kanssa kulki jonkin matkaa Lahden Muotoiluinstituutin sarjisopinnoissa, jossa Kehä-albumin tiettyjä aihioita tuli jo nähtyä. Sikälikin oli riemastuttava nähdä millä tavalla tarina on saanut lihaa ympärilleen, ja ylipäänsä lahjakkaan tekijän ensimmäinen pitkä albumi, lyhyitä tarinoitahan hän on tehnyt paljon mm. julkaisemaansa Irtoparta-lehteen, ja Suuri Kurpitsa niputti lyhäreitä pari vuotta takaperin yksiin kansiin Tyhmä tyttö -albumiin.

Oikeastaan Tyhmää Tyttöä lukiessa vasta tajusin sen kuinka kaikki Tiitun sarjakuvat ovat perustuneet eräänlaiselle voice-overille, draamallisen tarinankuljetuksen sijaan teksti on kuljettanut sarjakuvaa - enemmän kuin tavanomaisia päiväkirjatyyppisiä tapahtumien kuvauksia Tiitun omakohtaisissa jutuissa esitetään usein laaja-alaisempia pohdintoja, tietyllä luettelonomaisuudella ( Tiitu saisi tehtyä ostoslistastakin mukaansatempaavan sarjakuvan). Ei ole poikkeuksellista, että Tiitun parin sivun sarjakuvien aikalinja kattaa monta vuotta. Jollakin ilveellä ( miellyttävän taitavalla piirrostyöllään ja luontaisella sarjakuvan rytmin tajullaan) hän saa sarjakuvansa toimimaan, ja välttää sen, että sarjakuva muuttuisi fiilikseltään kuvitetuksi tekstiksi.

Kehä alkaa tutulla voice-overilla, mutta parin sivun jälkeen se hiljenee, ja tarina lähtee kulkemaan dialogisen draaman voimalla. Parin nyrkkeilyä harrastavan teinitytön elämää kuvaava sarjakuva on ehkä väistämättä hieman teini, mutta sympaattinen tarina yhtä kaikki. En tiedä onko Tiitu miettinyt albumin kohderyhmää lainkaan - mitenkään väheksymättä se sopisi loistavasti yläasteen äidinkielentunneille, tarina identiteettiään ja itsevarmuuttaan etsivistä nuorista löytäisi varmaan parhaan kaikupohjan juuri vastaavalta lukijakunnalta, siitä vanhemmat voivat tietysti jälkijättöisesti parannella mahdollisia teinitraumojaan tällaisten tarinoiden äärellä. Laadukasta, aidolla tunteella tehtyä nuorten sarjakuvaa on Suomeen kaivattukin.

Tiitun hienoimmillaan oleva piirrostyö motivoi albumin lukemista kummasti, ja luo sarjakuvaan tiettyä henkeä ja tunnetta - elämänmakuiset yksityiskohdat tuovat hieman yksitasoiseen tarinaan syvyyttä. Eheä kokonaisuus, pituutensa mittainen tarina, johon olisi sopinut toinen mokoma jatkoa silti enemmän kuin mainiosti.

Kevin Huizenga: Curses

Drawn&Quarterly 2006

Kramers Ergotissa ollut Jeepers Jacobs oli ensimmäinen sarjakuva, jonka luin Kevin Huizengalta, ja hieman harmittavasti se on Curses-kokoelman paras. Jeepers Jacobs on erinomainen summaus Huizengan tavasta kertoa tarinaa: se koostuu vanhoilliskristillisen teologin spekulatiivisesta pohdinnasta Helvetin olemuksesta, jota Huizenga onnistuneesti rytmittää golfaamiseen liittyvään kehyskertomukseen. Saattaa kuulostaa tylsältä tai teennäiseltä, mutta kyseessä on yksi viime vuosien hienoimmista sarjakuvanovelleista.

Curses-albumi on kiinnostava kehityskertomus Huizengan tavasta etsiä mielekäs sarjakuvallinen muoto tekstivetoisille jutuilleen, joissa draamallinen toiminta on usein vähäistä. Ensimmäinen kolmikymmensivuinen Green Tea -tarina on perinteistä kerrontaa, jossa toiminnallista juonta rasitetaan kertojanäänellä siinä määrin, että sen olisi melkein lukenut mieluummin tekstinä - jos koko tarina olisi erityisemmin jaksanut kiinnostaa. Sitä seuraavat lyhyemmät jutut kuitenkin löytävät luontevampaa sarjakuvallista ilmaisua ja leikkisyyttä. Parhaimmillaan Huizengan jutut toimivat mainiosti, Lost and Found on mainio kokeilu, jossa päähenkilö Glenn Gangesin postilaatikolla käymisen muutamaan askeleeseen on sisällytetty laajat pohdiskelut kadonneiden lasten kohtaloista ja Sudanin sotaorvoista. The Curse on kiintoisa pätkä kottaraisten Amerikan valtauksesta.

Huizenga on lahjakas nuori tekijä, jonka tulevalta tuotannolta voi odottaa suuria - hieman epätasainen, varhaiskauden suunnanhakuja esittelevä Curses-kokoelma asettaa odotukset korkealle. Drawn&Quarterly julkaisee hänen Or Else -lehteä, Fantagraphics vastaavasti Ganges-lehteä.