Singulariteettia odotellessa

Edellisen tekstin skeptisen tulevaisuuskuvan vastapainoksi minun täytyy tunnustaa, että myös nörttiutopistinen singulariteetti-idea kiehtoo minua.

Tieteiskirjailija ja matemaatikko Vernor Vingen popularisoima "vingeläinen" tai teknologinen singulariteetti I. J. Goodin ideasta on hypoteesi, tai ilmeisen totinen usko siihen, että vuoden 2020 aikoihin ihminen kehittää teköälyn, joka ylittää ihmisen kapasiteetin, ja johdattaa kehityksen ennustamattomiin ulottuvuuksiin. Ray Kurzweilin havainto tai teesi tekniikan eksponentiaalisesta kehityksestä on joidenkin laskujen mukaan tiivistymässä 2020 tietämillä tasolle, jossa tekniset innovaatiot kaksinkertaistuisivat puolen sekunnin välein, ja yhä nopeammin. Tietysti kyse on hypoteettisesta, varsin vaikeasti mitattavasta kaavasta, joka kuulostaa Antiikin Zenonin paradoksilta (jossa esim. keihäs ei ikinä pääse perille, koska sillä on lentonsa aikana aina puolta lyhyempi matka lennettävänä, äärettömyyksiin asti) - mutta on silti ajatuksena huima.

Singulariteetti on futuristeille sama kuin ylöstempaus herännäiskristityille. Kiinnostavinta on tietysti se, että se ajoittuu samalle aikaviivalle kuin aiemmin kuvaamani Oslon profetiani.

Vingellä on myös kiehtova kyberpanteistinen visio siitä, että tulevaisuudessa jokaiseen ruohonkorteen ja orgaaniseen eliöön istutetaan nanokokoinen mikrosiru, ja internet-yhteys, jolloin yhteisen kielen löytyessä ihmisen ymmärryshorisontti ja kommunikaatio lavenisi aika lailla, ja kehittyisi koko maanpinnan kattava kollektiivinen tietoisuus, joka ei liene kovin kaukana Teilhard de Chardinin noosfääri -ideasta.

Ihmisen rajat

Ihminen on ”eläimenä” joutunut sopeutumaan primitiivisestä esihistoriallisesta elämänmuodostaan mitä omituisimpiin ja monimutkaisimpiin järjestelmiin, yhä kiihtyvällä tahdilla. Joskus mietityttää mikä on tämän kulttuurin ja yhteiskunnan mielekkyys verrattuna siihen elämänmuotoon, johon evoluutioteorian mukaan ihminen on kehittynyt, ja voi jopa miettiä mitä on ihmisyys suhteessa biologiseen taustaamme. Ihmisaivojen hidas kehittyminen luultavasti mahdollistaa suhteellisen sujuvan kulttuuriin sulautumisen, ja ihminen kasvaa apinan loistavaa matkimis- ja oppimistaipuvaisuuttaan hyödyntäen sopimuksille perustuvaan käsitteiden kasautumaan, jota kulttuuriksi kutsutaan. Verrattuna eläimeen, ihminen on kadottanut suoran kontaktin viettien ohjaamaan toimintaan, ja kehittänyt skitsofreenisen kertojanäänen sisäänsä – ruumiista etäännytetyn ohjaajan keholleen.

Evoluutioteoriassa ihminen vertautuu apinaan, nykyhteiskunnassa pikemminkin tietokoneeseen. Ihminen koneena –metafora on esillä laajalti kulttuurissamme, yksi sen ilmentymä ovat scifi-kirjallisuuden robotit ja kyborgit. Niissä yhtäältä esitetään yhteiskuntadiagnoosia siitä, kuinka meistä kaikista on tavallaan tehty koneita, ja toisaalta pohditaan mikä on se olennainen inhimillinen arvo, joka erottaa meidät koneista, ja tiukan mekanistisesta maailmankäsityksestä. Scifi-kirjojen esittämät tulevaisuudenkuvat ovat kuitenkin sellaisenaan toimineet innoittajana tiedemiehille kehittämään vastaavia teknologisia virityksiä – filosofinen subteksti on jäänyt täysin huomiotta. Tekoälyn ja älykkäät robotit voi nähdä tiedemiesten snobismina tai leikkinä, joskin niistä usein on kehittynyt myös varsin käytännönläheisiä sovelluksia.

Tieteelliset edistysaskeleet, joita on tehty esimerkiksi aistivajavaisuuksia korvaamaan tai liikkumista edistämään ovat käyttäjilleen kullan arvoisia, ja kehitys sillä saralla on äärimmäisen kiinnostavaa. Toki jotkin hälytyskellot rupeavat soimaan, kun kerrotaan koneista, jotka lähettävät esimerkiksi näkövammaiselle sähköimpulsseja suoraan aivoihin. Herää huoli siitä, mihin kaikkeen vastaavaa teknologiaa voidaankaan käyttää.

Ihmisen ja teknologian yhteensitoutuminen on voimistunut vuosi vuodelta – suuri osa ihmisistä suorittaa työpäivänsä paikallaan istuen, tietokonetta ja puhelinta käyttäen – työmatkat suoritetaan autolla tai julkisilla kulkuvälineillä. Tehtaissa on siirrytty raskaasta mekaanisesta työstä robottikäsien liikuttamiseen, tai vain robottiliukuhihnan toiminnan häiriöttömän toiminnan tarkkailuun. Vuosikymmenen päästä tietokoneiden bittikoodi on ehkä jo muutettu muotoon, jossa ihmisen voi kytkeä suoraan koneeseen johdolla. Virtuaalinen tietokoneympäristö muuttuu fenomenologisesti todelliseksi, kun se sähkötetään suoraan aivoihin. Autenttisten kokemusten arvo alentuu entisestään, kun ihmisen ei tarvitse jalkautua sattumanvaraisen elämän pariin, vaan kokemukset ja stimulaation voi imeä suoraan digitaalisesti.

Seuraavien vuosikymmenien aikana bio- ja nanoteknologia saattavat muuttaa hyvin paljon ihmisen mielen hallittavuutta, mekaanisilla konesovelluksilla voidaan modifioida ihmisen aisteja ja fysiikkaa, kuten aiemmassa Ihminen 7.0 - tekstissä hypotetisoin – pumpataan evoluutiota eteenpäin. Se, millä tavalla se muuttaa ihmisyyttä kokemuksena ja käsitteenä jää nähtäväksi, mutta mitä kauemmaksi alkuperäisistä metsästysmaistamme, ”maasta” siirrymme, sitä sosiopaattisemmaksi kulttuurimme tuntuu kehittyvän: välittömän vastuun alue pienenee, ja liukuhihnamekanisoitu yhteiskunta kasvattaa ihmiset yhä syvemmälle sisään ihmisen itsensä luomien fantasmatodellisuuksien ja käsitteiden maailmaan – jossa pankkitilin digitaalinen saldo on keskeisempi asia kuin köyhien kärsimys, tai viihdeohjelma olennaisempi kuin ulkona vallitseva säätila tai vuodenaika. Länsimaista kulttuuria vaivaa hybris, joka voi saada pelottavaa uutta tulta alleen, jos ihmistä ruvetaan jalostamaan yli-ihmiseksi. Se voi synnyttää totaalisen uuden ihmiskuvan, joka pyyhkii vanhoilla konsepteilla lattiat. Natsi-Saksa antoi aavistuksen vastaavasta hybriksestä - kuinka perustavina inhimillisinä arvoina näkevämme asiat voivat peittyä uuden ideologian alle.

Ihminen 7.0

Seuraavina vuosikymmeninä tullaan tekemään ratkaisevia päätöksiä siitä, mihin vedetään raja ihmisen geneettisen ja hormonaalisen manipulaation suhteen – kuinka pitkälle ihminen on valmis muokkaamaan ja modifioimaan itseään ja toisiaan, perintölinjaansa ja kulttuuriamme.

Viimeisen vuosikymmenen aikana neurologiset teoriat ovat edistyneet huimasti – tietokonekartalla pystytään tutkimaan tarkkaan mitä toimintoa mikäkin osa suorittaa – tietoisuus on spekulatiivinen ongelma, mutta aika iso osa tutkijoista sijoittaa sen thalamukseen. Synapsien, eli aivoissa kulkevien neuronien ”kulkureittejä”, ajatus- ja muistiratoja on tutkittu. Mm. buddhalaisten munkkien aivoissa on pitkäaikaisen, aktiivisen meditaation myötä havaittu varsin suuria, konkreettisia muutoksia – eikä mene monta vuotta, kun samanlaiset tulokset on siirretty pilleriin. Viimeistään nanoteknologian tietyn hallittavuuden myötä voidaan aivot todenteolla uudelleenkoodata – pelkojen, pettymysten ja traumojen muovaamat ailahtelevat ja ongelmalliset ihmisyksilöt voidaan muovata tehokkaiksi ja tuottoisiksi työntekijöiksi. Ainoa vain, että samalla tuhottaisiin kulutuskulttuurin perusta - joten pillerit on paras tehdä lyhytvaikutteisiksi ja piilokoodata sponsorien tuotteiden nimillä: työpäivän jälkeen ihmiset menevätkin jo kuolaten ostamaan tavaroita, joiden logot ovat kummitelleet heidän mielessään koko päivän. Mainosmaailma selviää siis helpommalla, kun sen ei tarvitsekaan miettiä kaikkia mahdollisia muotoja, joilla se saa brändinsä näkyviin – jättimäiset mainossatelliitit taivaalta voidaan sulattaa uusiokäyttöön.

Perhettä ei enää perusteta hikisen, intohimoisen seksin sivutuotteena, vaan tilataan kotiin komeita katalogeja, joista voi vertailla mitä ominaisuuksia eri firmat heidät jälkeläiselleen voivat luvata. Säästökrediittejä vertaillaan äö:n hintoihin, vanhempien geenikarttojen pienetkin puutteet luvataan siistiä ja korjata. Ylpeillä vanhemmilla saattaa jonakin heikkona hetkenä nousta mieleen ajatus: ”ei tuo ole minun lapseni”. Sukupolvi sukupolvelta ihmiset ovat kyvykkäämpiä, älykkäämpiä, terveempiä, eliniältään pitempiä – mutta se synnyttääkin sukupolvien välille melkein lajikuilua – on vaikea arvostaa vanhempiaan, kun he todellakaan eivät ole viisaampia. Eikä sitä enää satavuotiaana jaksa kuunnella vanhempiensa jatkuvaa kritiikkiä – siitä, kuinka on pelkkä pettymys, pelkkä kiittämätön kakara – vaikka tuli maksaneeksi jo ennen syntymäänsä satojatuhansia. Ei ihme, että hampaita kiristyttää, ja pillereitä menee kaksikertainen määrä. Poliittinen jakautuminen piirtyykin taloudellisen tason ohella myös sukupolvittain. Ihminen 7.0 perustaa lopulta oman autonomisen hallituksen, ja pyrkii estämään kaikkien alempiarvoisten lisääntymisen, sekä portaittain erottaa heidät kokonaan omiin työreservaatteihinsa. Mittatilausvirukset suunnitellaan kohdistuvaksi ”huonogeenisiin”, nopeuttamaan siirtymävaiheen toteutumista. Pahinta terroria vastapuolelta on aivosähköä häiritsevät mikroaallot –niiden varalta ihmisten (7.0) pitääkin kulkea päänsä visusti folioon käärittyinä.

Ne vähemmän onnekkaat, joiden vanhemmilla ei ole ollut mahdollisuutta buustata lapsiaan eliittitasolle, ovat likaisten työn tekijöitä, jo ennen ihminen 7.0:n valtaannousua – mediassa toitotetaan Karman lakia kastilaitostumisen myötä - ongelmien estämiseksi eri kansalaisryhmät täytyy pitää visusti erillään, kurinpito on ankaraa ja totalitääristä, yhteiskuntarakenne on pyramidin muotoinen hiekkakasa, jonka pohjille valuu kaikki ongelmatapaukset. Usean vuosikymmenen ajan harjoitetuissa ongelmayksilöiden uudelleenkoodaamisissa on paljon epäonnistumisia, ja köyhien kortteleita vaeltaa zombien ja pikkulasten tasolle vajonneet ihmiset formatoituine aivoineen.

Onneksi tulokset ovat kuitenkin suurimmaksi osaksi onnistuneita, ja kolmen pillerin ohjelma toimii suurimmalla osalla työläisistä hyvin (pillerien sisältö on liian monimutkaista lyhyesti selittää – lopulta olennaisinta on riippuvuus – motivaatio ja palkkio työntekemiseen, pillereiden mukana nielaistut nanobotit joka tapauksessa ovat tehneet leirinsä ihmisten aivoihin, ja pystyvät hoitamaan hommansa pitkälti ilman hormonitasoja muuttavia tablettejakin. Ihminen 7.0 jää historiaan seuraavana kehitysaskeleena, joka pyyhkäisi Homo Sapiensin pois maankartalta. Eräänä koleana, mutta aurinkoisena maaliskuun päivänä ohjelma Evoluutio 7.2 laitetaan käytäntöön ja nanobotit sulkevat alempiarvoisten aivot. Takana on vuosikymmenien likaista terroria ja aivokemiallista sodankäyntiä – mutta nyt sairaalat saavat huoata helpotuksesta, kun jatkuva solukemiallisesta yliannostuksesta kärsivien potilaiden virta katkeaa.

Mutta entäpä se likainen työ? Siihen on kloonattu miljoona vetreää teutoonia, joiden aivot on alusta loppuun piirretty yliopiston tutkijanhuoneessa, ja kloonit on solukoodattu kuolemaan heti ensimmäisten vanhenemisoireiden ilmaannuttua. Markkinatalousjärjestelmääkin voidaan ruveta purkamaan pala palalta – ihmisiä vain tuntuu enää hölmöltä manipuloida kulutuskulttuurin pyörittämiseksi, ja 330:n älykkyysosamäärällä lopulta nähdään millainen itseään ruokkiva kupla koko idea on ollutkaan – hitaasti päiväannosten kemiallista koostumusta muutetaan, ja niistä kieltäytyneiden vastarintaliike voidaan sulauttaa takaisin valtayhteiskuntaan. Kansainvälisessä sopimuksessa sovitaan parametreistä Ihminen 7.0:n suhteen, joita ei enää geneettisesti pyritä ylittämään yhteiskunnallisen rauhan ylläpitämiseksi.