Jo loppuu juhlinta!

Suomen johtavan maailmanloppuekspertin Leo Mellerin (&co) perinpohjainen tulkinta Lordin euroviisuvoitosta sekä da Vinci-koodista.

http://www.patmos.fi/tmv_arkisto.html

Rumuus ja hulluus

Marc Malès: Rumuus ja hulluus (Like, 2006)

Sarjakuva on potentiaalisesti hyvin lyyrinen ilmaisumuoto, ja tuota potentiaa Marc Malès hyödyntää kevään toisessa tärkeässä Liken sarjakuvasuomennoksessa, Rumuus ja hulluus (L'autre laideur, l'autre folie).

Kiireettömällä tempolla leijaileva tutkielma kahdesta henkilöstä, miehestä ja naisesta - ja sen tietää mistä se tarinan jännite silloin syntyy... 1930-luvun Amerikasta Malès lainaa nostalgisen kepeän ilmapiirin, johon hän lisää Comèsin sarjakuvista eleetöntä painostavuutta. Kaksi ihmistä, ruma ja hullu, tunnemaailmaltaan kuin häkkiin ajetut ketut, peloissaan ja jumissa. Muutamien päivien kuvauksella kahdessa aikalinjassa Malès piirtää päähenkilöidensä koko elämän kaikessa kauneudessaan ja raskaudessaan, jollekin hieman epämääräiselle symboliikan tasolle viitaten - mutta lopulta hyvin yksinkertaisista, perustavanlaatuisista, ihmisenä olemisen kysymyksistä kertoen.

Malès'n siveltimenjäljessä on sekä viehkeyttä että ripaus rujoutta, hänen hyvin eurooppalaisessa viivassa on myös jotain klassisesta amerikkalaisesta kuvituksesta ammennettua.

Eheä, kaunis kokonaisuus- sarjakuva-albumi kuin melankolinen musiikkikappale, Billie Holidayn tai Beth Gibbonsin laulamana.

Berliini

Jason Lutes: Berliini (Like, 2006)

Jason Lutesin Berliini on merkittävä sarjakuvaromaani. Sanottakoon se heti tähän alkuun, vaikka ensin lehtiformaatissa ilmestyvä sarja ei ole vielä edes päässyt loppuunsa asti, enkä itse ole lukenut kuin trilogian ensimmäisen, juuri suomennetun, osan.

Weimarin Saksaan sijoittuva fiktio on urakkana kunnioitusta herättävä, ja vaivannäköä säästämättä tehty. Arjenläheinen tarina piirtää päähenkilöiden elämästä pieniä hetkiä tavalla, jossa varsinainen juoni katoaa jatkuvasti päällekkäisten kudosten alle, laajan henkilökaartin ja ajankuvan tieltä. Keskeisinä päähenkilöinä ovat taidetta opiskeleva nuori nainen ja lehtimies, hiukan kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Lutes kuljettaa tarinaa yksilöiden tasolla, mutta poliittinen kuohunta ja zeitgeist heijastuu vähintään epäsuorasti kaikessa, ja nimensä mukaisesti tarinan keskiöön asettuukin Berliini, historiallisten risteämien todistuspaikkana. Lutesin vakavalle, perinteiselle otteelle ja tematiikalle voisi vertauskohtaa hakea venäläisistä suurromaaniklassikoista.

Lutes on lahjakas sarjakuvantekijä, piirtäjänä hieman persoonaton ja jäykkä, mutta sitä kompensoivasti oivallinen ruutujen rustaaja: nopeat leikkaukset, vaihtuvat kuvakulmat, rytminvaihdokset ja tunnelmien luominen ovat terävässä ja ekonomisessa hallinnassa. Eurooppalaisen sarjakuvan sofistikoituneemmat elementit yhdistyvät amerikkalaistyyliseen elokuvallisesta kerronnasta ammentavaan sarjakuvamuotoon ja kaunokirjalliseen kunnianhimoon - muodostaen kypsän sarjakuvaeepoksen, jonka toivoisi olevan monille esikuvana ja suuntaviivana.

Marian koodi

Mikko Ketola&Anssi Rauhala: Marian koodi (Kirjastudio, 2006)

Yli äyräiden kuohunut da Vinci-koodi -buumi on saanut suomalaisvoimin tehdyn lisäyksensä kotimaahamme sijoitetun Marian koodi -sarjakuva-albumin myötä. Albumi nojaa eurooppalaiseen seikkailusarjakuvan perinteeseen, siinä määrin kulunein palikoin, ettei mitään jännityksen tunnetta pääse missään vaiheessa syntymään - asiasta vastuu kuuluu tasapuolisesti sekä käsikirjoittaja Mikko Ketolalle kuin piirtäjä Anssi Rauhalallekin. Ketola ei onnistu luomaan päähenkilöstään kovinkaan elävää tai kiinnostavaa hahmoa, ja hänen juonenpunontansa on hidasta ja ilmeistä - puolet albumista menee alkupremissin luomiseen ja teennäisessä mysteerin rakentelussa, loppupuoliskosta on vaikea sanoa onko se tehty tosissaan vai parodiatarkoituksessa.

Rauhalan kuvallinen kerronta on sinällään osaavaa, mutta seikkailusarjaan turhan staattista ja vanhahtavaa. Rauhalan työssä näkyy kiitettävä panostus hommaan: yksiyiskohdat on epäorgaanisen materian suhteen tarkkaan tutkittu ja toteutettu: kirkot, junat, laivat - ja kaikki mikä ei hengitä; ihmisten kohdalla yleisvaikutelma on kömpelömpi ja harrastelijamaisempi - perusinsinöörisyndrooma siis. Henkilöiden ilmeisiin ja eleisiin Rauhala on kyllä kiinnittänyt huomiota ja saanut vaihtelevuutta, mutta ei vain saa hahmoihinsa lihaa viivojen ympärille- ne näyttävät siltä, kuin hän olisi opetellut piirtämään ihmistä sarjakuvista eikä elävistä esimerkeistä. Hyvä akvarelliväritys olisi voinut kuroa visuaalisen kokonaisuuden ihan edustavaksi, mutta tökerö tietokoneväritys ei.

Sarjalle on tulossa jatkoa, ja käsikirjoittajan toivoisi hieman tarkistavan laatukriteereitä vanhoja Jakeja pitemmältä - jos Da Vinci-koodin tekijää Dan Brownia onkin parjattu, kannattaisi Ketolan katsoa esikuvaansa silmiin, ja analysoida millä keinoin Brown on saanut niin mukaansatempaavan paketin hitsattua.

Dub du-duh

Maailma on täynnä musiikkikokoelmia. Maailma on täynnä huonoja musiikkikokoelmia. Maailma on täynnä arveluttavia, huonoja, harhauttavia musiikkikokoelmia.

Lainasin kirjastosta Dub Selector -kokoelman, takakansi viittasi uuden dub-musan suuntaan (levy vm.1999). Levy on täynnä pliisuja ja tylsähköjä konemusavirityksiä dubbityyliä kukin tavallaan imitoiden. Jos olisin kirjastossa nähnyt tekijälistan, ja nähnyt siellä St. Germainin, en olisi koskenut siihen tikullakaan! (Yksi ihan näppärä Sizzla-remix levyltä löytyy.)

Vanhoja dubbi-kokoelmia, joita on kasapäin cd:lle julkaistu mennävuosina, kuunnellessa olen usein miettinyt miksi dub-musiikki, vaikka siitä ollaan omaksuttu vaikutteita laajalti ja kauan, on jäänyt ennemmin tiettyjen maneeristen elementtien ja estetiikan imitointiin kuin varsinaisesti kehittynyt ajan mukana. Varhaisen dubin ilkikurinen leikkisyys on konemusiikin puolella muuttunut liian usein kliiniseksi stailaus-elementiksi. Reggaepiireissä dubbi-versio laitetaan levylle vähän pakkopullana, ilman että mitään uutta kulmaa hommaan välttämättä löydettäisiin.

Dub selectorin jälkeen sain puhdistettua mieltäni ja korviani Trojan recordsin vanhoja klassikkoja kokoavalla Dub Massive -kokoelmalla, joka alkaa Lee Perryn murinalla ja poskirytmeillä - ja parin biisin jälkeen mieli on energinen ja positiivinen ja ravittu. Kerrassaan lumoavaa äänimateriaa!

Taiteilijan kohtalo

Jotakuinkin uusimmassa Comics Journalissa (273) on oivallinen Eddie Campbellin haastattelu. Lehdelle tyypillisesti keskustelutuokio on kiireetön ja perusteellinen (kuvituksien kanssa yli 40 sivua).

Eddie Campbell lienee parhaiten tunnettu yhteistyöstään Alan Mooren kanssa From Hell -eepoksessa, mutta hän on myös arkirealistisen ja omaelämäkerrallisen sarjakuvan uranuurtaja. Lisäksi hän on pitkän linjan omakustantaja, ja kaikin puolin varsin omaehtoinen sarjakuvan ammattilainen.

Yllättävä tosiasia, joka CJ:n haastattelussa paljastuu, on, että Campbell on jo vuosien ajan pyörittänyt studiota, jossa miehen nimellä julkaistuja sarjiksia on ollut työstämässä useampikin työmyyrä. From Hellistäkin kuulemma löytyy sivu, josta maestro itse ei ole hoitanut muuta kuin tekstauksen- joten sopii miettiä miten suuri osuus avustajilla on ollut muun albumisarjan teossa. Selkeästi kaupallisemman sarjakuvan puolella haamupiirtäjät ja työryhmät eivät ole lainkaan harvinaisia, mutta on kiinnostavaa, että "henkilökohtaisempaa" ja taiteellisempaa ilmaisua edustavan indie-sarjakuvankin puolella toteutetaan samaa - varsinkin niinkin idiosynkraatisen tyylittelijän kohdalla kuin Campbell.

Haastattelu tarjoaa kiinnostavia näköaloja (anglo-amerikkalaiseen) sarjakuva-alaan mieheltä, joka aktiivisuudestaan huolimatta on säilynyt eräänlaisena outsiderina. Samaten herran sarjakuvalliset pyrkimykset avautuivat minulle ihan uudella tavalla. Campbellin uusin albumi on omia kokemuksia tilittävä The Fate of the Artist, jota tekijä itse kuvaa eräänlaiseksi "How to stop being an artist" -teokseksi, vastapainona kymmenen vuoden takaiseen omaelämäkerralliseen Alec: How to be an Artist -albumiinsa. Ei niin, ettäkö mies olisi sarjakuvien tekemisestä vetäytymässä, melkein päinvastoin. Viime vuosina Campbell on jopa hypännyt supersankarikelkkaan mukaan ja tehnyt pari Batman-albumia (toinen vielä julkaisematta) sekä kuvittanut Rautamiestä. Vastapainona hän on muokannut Alan Mooren pitkiä tajunnanvirtarunoja kokeellisemmiksi sarjakuvannoksiksi (Birth Caul sekä Snakes and Ladders), jotka on hiljan koottu A Disease of Language -albumiksi. Aika pitkä pätkä haastattelusta löytyy netistäkin: Comics Journalin haastattelu.

Tuore, erittäin kiinnostava ja älykäs haastattelu netissä, jossa C. kertoo muun muassa kuinka kunnianhimoinen ja uusia ratkaisuja pelkäämätön hanke The Fate of the Artist on ollut: Comics Reporterin haastattelu

Mucha

Alphonse (tai kotoisammin:Alfons) Muchaa olen aina aiemmin pitänyt aika ällönä jugend-kitschinä, imelänä sokerihöttönä, jolla ei ole mitään taiteellista arvoa, ja jonka ei pitäisi tulla mainituksi samassa lauseessa Egon Schielen ja Gustav Klimtin kanssa.

Ilmeisesti asia on muuttunut, kun juuri niin tein. Siitä on kiittäminen Amos Andersonin taidemuseon loistavaa Mucha-näyttelyä, joka oli oikeinkin iso nautinto esteettisille makuhermoilleni. En olisi vieläkään valmis nostamaan Muchaa suurten taiteilijoiden joukkoon - pikemmin Mucha maineensa ja uransa loikin käyttö- ja mainoskuvan puolella. Melkeinpä yhdessä yössä Mucha loi tutuksi tulleen tyylinsä, kauniit naiset poseeraamassa moninaisten dekoraativisten elementtien täyttäessä kuvapinnan- ja suosion osuessa hän jatkoi kuuman raudan takomista hämmentävänkin samankaltaisena seuraavat vuosikymmenet. Kuvien symboliikka eli sisältö jää aika ohueksi ja pinnalliseksi, mutta piirtäjänä ja värilitografian tekijänä Mucha oli häikäisevän taiturimainen, ja pikkutarkkojen korukuvioiden, tyyliteltyjen kukkien ja abstrahoitujen koristekuvioiden suunnittelua voi vain ihailla- ja kaikkinensa arvostaa antaumuksellista huolellisuutta sekä kuvien viatonta, maailman pahuudesta tietämätöntä esteettisyyttä. Huomionarvoista oli, että museossa vierailleni näyttelysaleissa kiersi paljon yksinäisiä nuoria miehiä, kylmässä suurkaupungissa romantiikan viimeisessä salasatamassa.

Mucha syntyi nykyisen Tšekin alueella, mutta loi uransa Pariisissa parhaana fin-de-siècle -taiteen kultakautena; modernismi ajoi aikanaan art nouveaun ohi ja Mucha vetäytyi vanhoilla päivillään takaisin synnyinseuduilleen Tšekkoslovakian tasavallan perustamisen aikoihin, ja uurasti uuden valtion kulttuuri-identiteetin luojana, valtion hovidesignerina ja monumentaalimaalaustensa parissa. Kansallishenkisissä seinäfreskoissaan Mucha esitti mahtipontisia visioita hyvin erilaisessa ilmiasussa kuin julisteissaan. Niistä näytteyssä saa esimakua vain muutaman valokuvan sekä videon kautta, ja voi vain harmitella ettei ole aikanaan Prahassa sellaisten olemassaolosta tiennyt.

Amos Andersonin moneen kerrokseen ulottuva näyttelytila on lastattu näyttävällä valikoimalla Muchan töitä, joita vielä viikon ajan ajan ehtisi käydä arvioimassa. Lämpimät suositteluni: tekijän kuvat eivät todellakaan välity taidekirjojen pienissä reproduktioissa, vaan ne pitää nähdä ihmisenkokoisina.



Toinen sangen kiinnostava ja valaiseva näyttely Helsingissä tällä hetkellä on Tennispalatsin Taidemuseon India Express -näyttely. Äärimmäisen hajanainen ja sekavakin näyttely ei tarjoa jäsenneltyjä johtopäätelmiä, vaan moninaisen kattauksen Intian kuvakulttuuria 1800-luvulta tähän päivään, paino tässä päivässä. Ken ei ole Intiassa vieraillut, saa varmasti uutta ja eksoottista stimulaatiota verkkokalvoilleen, ja jos kulttuuriin haluaa perehtyä hieman älyllisemmin, vieressä oleva Kulttuurien museo varmasti antaa omalla Intia-näyttelyllään siihen eväitä.

Amos Andersonin taidemuseo: Alphonse Mucha - Art nouveaun pyörteissä -28.5.2006
Taidemuseo Tennispalatsi: India Express - pyhää ja populääriä - 23.7.2006

Ikuisen elämän lähteillä / eläinten tähteillä

Pari elokuvaa, joita / joilta odotan todella paljon: György Pálfin Taxidermia sekä Darren Aronofskyn Fountain. Kummastakaan en noin periaatteessa halua tietää kovin paljoa etukäteen- sikäli siis ihan hyvä, etten onnistunut katsomaan Fountainin traileria netistä... minimaalisen lumoavat nettisivunsa toimivat paljon parempana "teaserina". Taxidermian saitti on myös taiten tehty, joskin hieman sekava Flash-pläjäys. Mutta molemmat vahvistavat ideaa näiden elokuvien olevan aivan omaa luokkaansa.

Unkarilaisen Taxidermian näkemään pääsemisestä ei ole takeita- sitä tuskin laajaan elokuvalevitykseen Suomeen tulee, eikä Fountaininkaan ensi-illasta ole tietoa, Aronofsky on kunnon auteurin tavoin säätänyt elokuvan parissa pitkään kaavailtuja aikatauluja pitempään.

Pálfi on aiemmin tehnyt briljantin Hukklen (Hikka), joka on kuin ihmisistä tehty Mikrokosmos - elokuvassa on viitteellinen tarinallinen ranka, mutta kamera eksyy pääasiassa tarkkailemaan kaikenlaisia ihmiskulttuurin ilmiöitä kiireettömällä otteella - repliikittömyys voimistaa toiminnan mekaanisuutta ja toteavuutta, taustamusiikkien puuttuminen taas "todellisia" ääniä, jotka muodostavat mainion musique concréte -soundtrackin. Hukklen tyylittelystä puuttuu täysin teennäisyys, joka leimaa vaikkapa jotain Tuvalu -elokuvaa - se on pikemmin hyvin näkemyksellistä, visionääristä, kuten piirun verran karikatyyrisempi Anderssonin Sånger från andra våningen (Toisen kerroksen lauluja).

Aronofskyn aiemmat Pi ja Requiem for a Dream (Unelmien sielunmessu) ovat molemmat myös visionäärisyydellä kyllästettyjä, ja niiden perusteella ounastelen Aronofskysta aikamme ehkä tärkeintä elokuvaohjaajaa - Pi oli kryptinen, huuruinen harjoitustyö, jossa kabbala, new age ja korkean tason matematiikka iskettiin yhteen mieleenporautuvasti; Requiem for a Dream taasen oli intensiivinen, heroinistinverisuonenmusta draama ja yhteiskuntasatiiri, joka osoitti, että nopealeikkauksinen MTV-tyyli voi päästä pintaa syvemmälle ja tuottaa armottoman tehokkaan ja syvän elokuvakokemuksen, kun tekijällä on todellista näkemystä ja älyä.

Fountainin käsikirjoituksesta on Kent Williams itsenäisesti työstänyt sarjakuva-albumin, josta löytyy julkaisijan saitilta 14 sivun näyte.

Tämän täytyy olla laitonta!

Suomen kokeellisen musiikin kehäraakki Musti Laiton on ollut kasassa jo kymmenen vuotta- pingottamattomalla asenteella monialaista improvisaatiota tuottava äänikoje, tosi wierdin finlandin wierdein bändi, Suomi-ekperimentaalin Hämärän rajamailla. Rokkirämistelystä kotikutoiseen elektroon: jokaiselle-jotakin-instrumentaalifiilistelyä.

Aika siis kiertää kaikki kotikylän levyliikkeet, täyttää kaukolainalappuja Hankasalmen kirjastoon, haravoida nettihuutokaupat läpi, viedä vanhat Hämähäkkimies-kokoelmat divariin tai loggautua vaarallisiin, laittomiin p2p-ohjelmiin.

Vaan hei! Älä vielä heitä rotsia niskaan, sinun ei tarvitsekaan lähteä talsimaan räntäsateeseen, klikkaa vaan sivuilleen: http://www.mustilaiton.net , ja sieltä löytyy herrojen kaikki levyt suoraan ilmaiseksi ladattavissa!

Mageen maistelijat

Magyar Possen esikoislevyyn muutama vuosi takaperin kävin levykaupassa tutustumassa pitkälti ylistävien lehtiarvostelujen perusteella, ei niinkään siksi, että kaikkia kehuttuja levyjä kotiini hankkisin, tai niistä välttämättä edes kiinnostuisin, mutta aina kun taikasanat Mogwai, Sigur Ros, Godspeed ja Circle mainitaan, huomioni on kiinnitetty. Ehkä ei nykyisin enää niinkään, kun jokaista rokkisoitinkokoonpanolla soittavaa bändiä, jolla on parinkin minuutin instrumentaaliosioita ja hieman melodista herkistelyä puberteettisen testosteroniuhon ohessa, verrataan Sigur Ros'iin ja Mogwaihin (ja Sigur Ros'kin teki karmaisevan huonon levyn kahden mestariteoksen perään).

We will carry you over the mountains, edellämainittujen kotomaisten postrokkareiden esikoinen päätyi levyliikkeestä mukaan kotiini, ja sai toimia soundtrackina Arolammin mökissämme varsin usein. Kuulas kauneus ja Bergerac-kitarat, Sänpäkkilän tunnollinen tuotanto ja albumin lineaarinen kokonaistoimivuus oli kaikkinensa oikein huoliteltu paketti (Herra Ylpön komeiden kansien kruunaamana).

Arvostus yhtyettä kohtaaan sai kuitenkin ankaran kolauksen Tampereella Fonal-festareilla, silloin 2004 tai jotain. Kiilan maukkaan hippifolkkikeikan jälkeen Magyar P. pisteli laittaen törkeän pahaa urkuheviä, jota en sietänyt kuunnella kymmentäkään minuuttia, vaan piti kauhistuneena siirtyä perähuoneeseen kaljatuopin (ja kaverin) kanssa äänisaastaa pakoon. Ja tuon kokemuksen jälkeen en poikien äänitallennetta laittanut montakaan kertaa levysoittimeeni.

Heidän seuraava Kings of Time -levynsä ei aiheuttanut synapseissani muuta reaktiota kuin välinpitämättömyyttä (eikä aiempi kauhukokemus välttämättä edes varjostanut hirveemmin suhtautumistani), mestariteokseksi julistettu albumi ei todellakaan innostanut huolimatta suureellista pyrkimyksistään ja pompöösiä tavoittelevista sovituksistaan.

Tulevan Randon Avenger -levyn maistiaisia yhtyeen kotisivuilta päätin silti käydä testaamassa, ja varsin näpsäkkä pikkupurtava se onkin, ja suureksi yllätykseksi levy-yhtiönsä Magyar Posse-alasivuilla on yhden dubbi-remixin ja parin biisisämplen lisäksi myös helkutin hyvä livetaltiointi vuodelta 2003!

Lore

T P Louise - Ashley Wood: Lore book one (IDW)

Ashley Woodin keikarimainen visuaalinen briljeeraus on se keskeisin ja silmiinpistävin elementti tämän katsannon alla olevan sarjakuva-albumin kohdalla. Lore book one kokoaa yhteen ensimmäiset kolme numeroa sarjasta, jälkimmäiset kolme numeroa ovat kesään mennessä saamassa albumimuodon. Ashley Wood on hämmästyttävän tuottelias ja lahjakas kuvantekijä. Ongelmana miehen sarjakuvitusten kohdalla on se, että hänellä on halua ja taipumusta tehdä mahdollisimman iskevää ja coolia kuvaa, jossa rytmi kulkee hienosti kuvasta kuvaan, mutta tarinankerronnalliset taidot ovat vaatimattomat, ja hänen sarjakuviaan onkin juonen osalta työlästä lukea. Sikäli asia ei ole niin suuri ongelma, koska Wood kuvittaa pääasiassa tyhjäpäisiä, vauhdikkaita rymistyksiä, joissa pitkäsääristen naikkosten takapuolet kilpailevat koosta sädepyssyjen kanssa. Lore on sikäli poikkeus, että kirjoittajalla on ihan oikeita kirjallisia pyrkimyksiä. Tämä vastakkainasettelu onkin ratkaistu sillä, että Loressa on iso osa sivuista tekstimuotoista päiväkirjatekstiä, ja sarjakuvallisempi osio saa keskittyä kuvalliseen hehkutteluun ja hehkeyteen.

Pidän todella Ashley Woodin tyylistä, vaikka se pitkälti onkin pinnallinen pastissi amerikkalaisista sarjakuvamaalareista, McKeanista, Muthista, Sienkiewiczista, Kent Williamsista. Kuitenkin viivan - ja Photoshop -layerien käyttäjänä Wood on virtuoosimainen ja äärimmäisen dynaaminen, ja mikä tekee Ashin kuvista alati kiinnostavia on niiden tekniikoiden lennokas vaihtelevuus. Jollakin tapaa Lore esittää Woodin aiempaa hieman kypsempänä kuvantekijänä, mutta vain paikoitellen.

Loren tarinallinen premissi vaikuttaisi tulleen Woodilta, mahdollisuudesta tuottaa kuvaa kaikenmaailmaisista mytologisista monstereista ja terävänenäisistä naisista. Louisen tarina kehittyy kuitenkin hitaasti, kerroksellisesti, kiehtovasti vyyhtiä auki kuroen- Woodin kuvitus vaan hankaa vastaan siinä kerrontaa laiminlyövässä asenteessaan, ja ihan siksikin, että kuvat varastavat huomioarvoa tarinalta. Loren jälkimmäiset numerot ovatkin olleet lähinnä ihan päiväkirjaproosaa, jotka Wood on taittanut tyylikkäästi ja koristanut kuvituskuvilla. Loren tarina ei loppujen lopuksi kuitenkaan onnistu jättämään kovinkaan kiinnostunutta tai kärsimätöntä oloa siitä miten tarina tulee ratkeamaan - luulen, että Loreen tulen palaamaan useastikin kuvia ihaillakseni, "taidekirjaksi" pehmeäkantista, suht edullista, Lorea lähinnä voisikin suositella.

Baabelin hedelmä

Paul Karasik & David Mazzucchelli: City of Glass (Picador)

Kymmenen vuotta sitten Smoke -elokuva teki minuun vaikutuksen, elämänmakuisella kosketeltavuudellaan ja koskettavuudellaan. Tiesin, että käsikirjoituksesta vastasi ansioitunut jenkkikirjailija, ja parin seuraavan viikon aikana luin kyseisen herran kaikki suomennetut kirjat, sitä mukaa kun ne kirjastosta lainaani sain - toinen toistaan suuremmalla innolla.

Kirjailija oli tietysti Paul Auster. Hänen romaaneistaan löysin - kiinnostukseni herättänyttä elokuvaa huomattavasti vahvempaa - tarttumapintaa omaan mielenmaisemaani, ja niiden tarinat ja ajatukset jäivät elämään mielessäni voimakkaina ja merkityksellisinä aina näihin päiviin asti. Austerin tarinoissa päähenkilöt, kohtalonomaisten sattumien tai sattumanomaisen kohtalon ohjaamana joutuvat läpikäymään vääjäämättömän tapahtumien sarjan, jossa puut ryskyen ajetaan arjen turvaverkosta ulos, kartoittamattomiin "kuun maisemiin".

City of Glass (1985), eli Lasikaupunki (suom.1988), on Austerin ensimmäinen virallinen romaani (salanimellä julkaistun dekkarin jälkeen), jossa hän esittää koko tuotantonsa halki kulkevan tematiikkansa selkeässä ilmiasussa, nuoruuden karrikoivalla paatoksella. Sikäli sen voisi ajatella soveltuvan varsin hyvin ja helposti sarjakuvaksi muunnettavaksi. Sitä se ei kuitenkaan ollut, kun Art Spiegelman laittoi vireille projektin sovittaa uutta amerikkalaista kirjallisuutta sarjakuvamuotoon. Romaani kulki monen käsikirjoittajan kautta, ja kirjan abstrakti, symbolinen olemus ja tapahtumahetkestä erotettu kerronta tuntui olevan mahdotonta kääntää sujuvaksi ja tarkoituksenmukaiseksi sarjakuvaksi. Lopulta Paul Karasik kuitenkin onnistui siinä ällistyttävänkin hyvin, ja sai piirrospuolen kumppanikseen mestarillisen David Mazzucchellin.

Olin ennen sarjakuvan lukemista varsin skeptinen adaptaation tarpeellisuudesta, ja albumia selatessakin oli syntynyt vaikutelma aika turhanaikaisesta paketista - sitä suurempi siis oli yllätys lukiessa huomata, kuinka näkemyksellisesti tarina oli paloiteltu ja rytmitetty, ja kuvallisen tulkinnan- ylimääräisen (paikoitellen ylenmääräisen) symbolitason - myötä rikas ja vaikuttava kokemus. Mazzucchellin kuvallinen virtuositeetti ei pääse valloilleen pienissä ruuduissa, jotka käsikirjoittaja Karasik on suurelta osin luonnostellutkin valmiiksi, mutta edesauttaa tuomaan tarinaan sopivan atmosfäärin, joka pääsee hämmentävän lähelle alkuperäistä - ironinen dekkarityyli yhdistyy vakavampivireiseen käsitteelliseen tematiikkaan. Herrojen yhteistyö on tuottanut edustavan esityksen, joka voisi toimia myös varsin havainnollisena sarjakuvakerronnan oppimateriaalina, McCloudin Understanding Comicsin ohella (josta tuntuu teokseen tarttuneen varsin paljon vaikutteita).