Jimbon Jumalainen näytelmä

Gary Panter: Jimbon Jumalainen näytelmä
Huuda Huuda, 2010

Huh huh.

Jimbon Jumalainen Näytelmä on aikamoinen kokemus!
Se on underground-sarjakuvien veteraanin ja jonkin sortin kulttihahmon omintakeinen uusiotulkinta Danten Jumalaisesta näytelmästä. Nide kokoaa yhteen kaksi tarinaa: Jimbo Helvetissä ja Jimbo Kiirastulessa. Jimbo Helvetissä on tehty aiemmin, ja se on olemukseltaan kepeämpi. Jimbo Kiirastulessa taasen on vuosien prosessina syntynyt tuotos, joka läväyttää lukijalle maanisen matkan kulttuurihistorian utopioihin ja painajaisiin.
Jimbo Helvetissä on tarinoista lyhyempi ja siinä jokainen sivu on oma absurdi strippinsä – osana laajempaa trippiä ostoskeskus-helvetin halki. Sen lukeminen on kuin vaeltaisi Jimbon ja ehdonalaisvalvojarobotti Kapsäkin matkassa Panterin harmaan aivomassan sisuksissa määränpäätä vailla, törmäten monenmoisiin alitajunnan hirviöihin ja ja kemiallisten substanssien avittamien mielikuvien yhteentörmäyksiin, jotka synnyttävät pop-kulttuurin ja kulttuurihistorian ilmentymien mutaatioita. Samalla se on omalla tavallaan varsin uskollinen alkuteokselle.

Jimbo Kiirastulessa on rakenteellisesti paljon suunnitellumpi ja monimutkaisempi. Esipuheessaan hän linkittää teoksen paitsi Jumalaiseen näytelmään, myös Boccaccion Decameroneen, Miltonin Kadotettuun paratiisiin, William Blaken teoksiin ja James Joycen Finnegan's Wakeen. Hän kirjoittaa siitä kuinka nämä tekijät viittasivat ja lainasivat toistensa teoksista – ja Panter vie sitaatit aivan omalle tasolle! Sarjakuvan repliikit ovat suurimmaksi osaksi suoria tai väärin lainattuja sitaatteja edellämainituista teoksista, muusta kirjallisuudesta ja rocklyriikoista. Sitaattiryöpytys tekee tarinan lukemisesta raskaan ja hajanaisen, komiikka jää vähälle ja lähinnä kuvien hoidettavaksi.

Jimbo-sarjakuvat on piirretty karkealla ja kömpelöllä tyylillä, mutta ruutujen virtaavuus ja sivusommitelmat Jimbo Kiirastulessa -sarjassa ovat oivaltavia, paikoitellen jopa nerokkaita. Albumi on kookas, ja aluksi tuntui, että Panterin rujolle sarjakuvalle on tarjottu liiankin prameat raamit, mutta pienemmässä koossa Kiirastuli-osio ei olisi toiminut.

"Te airo-orjat kaleerin, kun raippa herran laulaa, vanhat luutkin oppii paikkansa. Älä mulkkujen kanssa matsaa."

Jimbon jumalainen näytelmä on hämmentävä ja vaikeasti lähestyttävä, rajusti ristivetoinen teos. Se on kaaoottinen sekamelska, jolla Panter on postmodernin skitsofreenisilla keinoilla hakenut yhteyttä kirjallisuuden klassikoihin - korkeakulttuuri on saanut rahvaan muodon oksenteluineen ja alatyylin ilmauksineen, ja Alice Cooper ja Frank Zappa saavat puheenvuoron Ovidiuksen ja Chaucerin rinnalla. Panter on sivun alanurkkaan listannut tekstinpätkien alkulähteet, mikä sinänsä helpottaa intertekstuaalisuuden seuraamista. Panterin teokseen syventyminen avaa vyyhtiä kerros kerrokselta, ja ehkä se johdattaa osan lukijoista alkuteosten äärelle, jotka paikoitellen ovat yhtä psykedeelisiä kuin Jimbon seikkailut.

"Wasitenkin tapas hen sen nuoren ruscamiehen, ruumiicksensa celloi vihaa. Hän huultans potckas, punastuin. Hoi voivaa!"

Runoilija Teemu Manninen on tehnyt vaativan urakan suomentaessaan albumin. Loppupuheenvuorossa hän ei pyytele anteeksi, vaan toteaa halunneensa "säilyttää Panterin teoksen hedelmällisen outouden". Manninen pikemmin lisää tekstin outoutta kuin avaa sitä. Ala- ja ylätyylin yhdistelmäkielen Manninen on kaikkinensa toteuttanut taidokkaasti, vaikka liioiteltu vanhahtava tyyli menee paikoitellen häiritsevän yli, ja sitä käytetään syyttä myös 60-luvun lauluteksteissä.
Huuda Huudalta jälleen pieteetillä toteutettu julkaisu!