Dub du-duh

Maailma on täynnä musiikkikokoelmia. Maailma on täynnä huonoja musiikkikokoelmia. Maailma on täynnä arveluttavia, huonoja, harhauttavia musiikkikokoelmia.

Lainasin kirjastosta Dub Selector -kokoelman, takakansi viittasi uuden dub-musan suuntaan (levy vm.1999). Levy on täynnä pliisuja ja tylsähköjä konemusavirityksiä dubbityyliä kukin tavallaan imitoiden. Jos olisin kirjastossa nähnyt tekijälistan, ja nähnyt siellä St. Germainin, en olisi koskenut siihen tikullakaan! (Yksi ihan näppärä Sizzla-remix levyltä löytyy.)

Vanhoja dubbi-kokoelmia, joita on kasapäin cd:lle julkaistu mennävuosina, kuunnellessa olen usein miettinyt miksi dub-musiikki, vaikka siitä ollaan omaksuttu vaikutteita laajalti ja kauan, on jäänyt ennemmin tiettyjen maneeristen elementtien ja estetiikan imitointiin kuin varsinaisesti kehittynyt ajan mukana. Varhaisen dubin ilkikurinen leikkisyys on konemusiikin puolella muuttunut liian usein kliiniseksi stailaus-elementiksi. Reggaepiireissä dubbi-versio laitetaan levylle vähän pakkopullana, ilman että mitään uutta kulmaa hommaan välttämättä löydettäisiin.

Dub selectorin jälkeen sain puhdistettua mieltäni ja korviani Trojan recordsin vanhoja klassikkoja kokoavalla Dub Massive -kokoelmalla, joka alkaa Lee Perryn murinalla ja poskirytmeillä - ja parin biisin jälkeen mieli on energinen ja positiivinen ja ravittu. Kerrassaan lumoavaa äänimateriaa!