Marian koodi
Mikko Ketola&Anssi Rauhala: Marian koodi (Kirjastudio, 2006)
Yli äyräiden kuohunut da Vinci-koodi -buumi on saanut suomalaisvoimin tehdyn lisäyksensä kotimaahamme sijoitetun Marian koodi -sarjakuva-albumin myötä. Albumi nojaa eurooppalaiseen seikkailusarjakuvan perinteeseen, siinä määrin kulunein palikoin, ettei mitään jännityksen tunnetta pääse missään vaiheessa syntymään - asiasta vastuu kuuluu tasapuolisesti sekä käsikirjoittaja Mikko Ketolalle kuin piirtäjä Anssi Rauhalallekin. Ketola ei onnistu luomaan päähenkilöstään kovinkaan elävää tai kiinnostavaa hahmoa, ja hänen juonenpunontansa on hidasta ja ilmeistä - puolet albumista menee alkupremissin luomiseen ja teennäisessä mysteerin rakentelussa, loppupuoliskosta on vaikea sanoa onko se tehty tosissaan vai parodiatarkoituksessa.
Rauhalan kuvallinen kerronta on sinällään osaavaa, mutta seikkailusarjaan turhan staattista ja vanhahtavaa. Rauhalan työssä näkyy kiitettävä panostus hommaan: yksiyiskohdat on epäorgaanisen materian suhteen tarkkaan tutkittu ja toteutettu: kirkot, junat, laivat - ja kaikki mikä ei hengitä; ihmisten kohdalla yleisvaikutelma on kömpelömpi ja harrastelijamaisempi - perusinsinöörisyndrooma siis. Henkilöiden ilmeisiin ja eleisiin Rauhala on kyllä kiinnittänyt huomiota ja saanut vaihtelevuutta, mutta ei vain saa hahmoihinsa lihaa viivojen ympärille- ne näyttävät siltä, kuin hän olisi opetellut piirtämään ihmistä sarjakuvista eikä elävistä esimerkeistä. Hyvä akvarelliväritys olisi voinut kuroa visuaalisen kokonaisuuden ihan edustavaksi, mutta tökerö tietokoneväritys ei.
Sarjalle on tulossa jatkoa, ja käsikirjoittajan toivoisi hieman tarkistavan laatukriteereitä vanhoja Jakeja pitemmältä - jos Da Vinci-koodin tekijää Dan Brownia onkin parjattu, kannattaisi Ketolan katsoa esikuvaansa silmiin, ja analysoida millä keinoin Brown on saanut niin mukaansatempaavan paketin hitsattua.
posted by Juha Veltti at 15:27
7 Comments:
Itse en vertaisi albumia eurooppalaiseen viihdesarjakuvaan vaan opetussarjakuviin. Siis sellaisiin joiden ainoa funktio on sälyttää koneellisesti tuotetun tarinan varjolla informaatiota lukijalle. Jonkun toimikunnan kehittämän tietopaketin ympärille rakennetaan sitten mukamas jänniä ja viihdyttäviä tapahtumia ja henkilöhahmoja ja toivotaan että juttu uppoaa lapsiin ja nuoriin kuin häkä.
Suomen kuvalehden haastattelussa Rauhala totesi yhteyksistä Da Vinci-koodin etteivät "halunneet, että meitä syytettäisiin sillä ratsastamisesta." Olisi siinä tapauksessa kannattanut ehkä nimetä albumi toisin, jättää kannesta merkintä "suomalainen davinci-mysteeri" ja aloittaa albumi jollakin muulla tavalla. Siinähän harhaillaan Vinssikoodin maisemissa melkein kymmenen sivua.
Uskoakseni Marian koodissa ollaan pyritty tekemään lähtökohtaisesti jännitysviihdettä. Pseudotodellisille historiallisille juonteille ollaan uskottu olevan jotakin merkitystä tai arvoa ihan vaan sillä, että kirjoittaja on joku teologian maisteri. Mutta tietysti ne merkitykset pitäisi syntyä tarinan kautta. (Ymmärtääkseni kustantaja oli ensin lähestynyt albumin kirjoittajaa mahdollisuudesta tehdä "faktakirja" Opus Deistä, da Vinci-buumin vanavedessä - projekti muuntuikin sarjakuvaksi, mutta motivoiva alkulähde on selvänä näkyvissä)
da Vinci -koodi kirja on siinä mielessä aivan mahtava, että kirjailija on tehnyt nopeatempoisen, eskapistisesti viihdyttävän viihdejännärin, johon hän on ympännyt (ilmeisesti) itselleen tärkeää polemiikkia kristinuskon juurista. gnostilaisuudet ja muut varsin monimutkaiset ja vaikeat kuviot on, olkoonkin oksat suoristaen, saatu selitettyä muutamien sivujen blokeissa. Ja tavalla joka on jäänyt ihmisten mieleen ja pistänyt aivot hyrräämään - tehokkaammin kuin mitä joku BBC:n dokkari pystyisi. Ja verrantona Econ Foucaul'tn heiluri, joka jännärinä on uuvuttavan raskas ja puuduttava, jollei satu olemaan todella kiinnostunut nimenomaan sen tarjoamista "asiasisällöistä".
Marian koodin ongelma on se, että se on auttamattoman amatöörimäisesti kirjoitettu, eli valitussa toimessa ollaan epäonnistuttu. Eri asia on kannattaako tuon genren juttuja tehdä ollenkaan. Minusta aivan mainiosti voi ja kannattaa, mutta ei ylimalkaisesti ja lukijaa aliarvioiden. Eikä vain kopioiden jo tehtyä, kuten Roju kirjoitti.
Toisin kuin Roju, minä siis uskon mahdollisuuteen ylittää esikuvansa, oli se genre mikä hyvänsä. Mutta käytännössä se ehkä vaatii ensin isänmurhan ja käsitteellisesti sen genren rajojen ylittämisen - sen näkemisen etäältä, jotta siihen osaa tuoda jotain uutta, tuoretta näkökulmaa.
Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.
Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.
Nuo kaksi poistettua viestiä ovat minä. Ei pitäisi päänsärkyisen ryhtyä mesomaan kommenttipalstalla. Ehkä tämä kolmas kerta sanoo toden ja kirjoitusvirheet pysyvät minimissä. Eli:
Itselläni vaikeudet nauttia Marian koodista johtuivat osin siitä että olin samalla käynnillä lainastoon poiminut mukaan uusimman Maalari ja merirosvo-albumin. Vaikka molemmissa pyritään viihdyttämään, ovat tekeleet kuin yö ja päivä. Maalarin ja merirosvon luettuani Marian koodi tuntui alimman tason omakustannetekeleeltä. Ja mitä tulee rojun päätöskommenttiin, uskon kuuluvani perinteisen viihdesarjakuvan kohderyhmään. Viihdekin voi olla hyvää sarjakuvaa jos se toteuttaa funktionsa, ts. viihdyttää.
Tuntuu että sarjispiireissä annetaan huonot käsikset anteeksi, samaan tapaan kuin joskus kymmenen vuotta sitten esim. kotimaiselle populäärimusiikille - että pidetään sitä sallittuna ja itsestäänselvänä, että täällä pienessä vaatimattomassa maassa laatu on heikompi, mutta kun se on omaa, siitä pitää tykätä.
Musiikin saralla, samaten kuin monella muullakin taiteen saralla, taso on petrannut kansainväliselle linjalle - paljon hyvän koulutuksenkin ansiosta ja sen tosiseikan, että tekijät ovat asettaneet omat kriteerinsä, lähtötason, korkealle.
Miksei mulle ole kukaan koskaan antanut huonoja käsiksiä anteeksi? Aina tulee turpaan kun kynä hipoo paperia!
Lähetä kommentti
<< Home