Kovat piipussa

Aiemmasta odottamieni elokuvien listalta puuttui yksi titteli: X-Men 3. En oikein tiedä miksi siitä olin jo etukäteen innoissani, vaikka edellisistä X-Men -leffoista en ihmeemmin pitänyt. Ensimmäiseen X-Men -elokuvaan kohdistuneet odotukset tai vaateet jäivät täyttymättä, ja toinen tuli vilaistua melkein ohimennen. Ongelmana kohdallani oli tietysti se, että olen lukenut Ryhmä-X -sarjakuvia kahdenkymmenen vuoden ajan, ja voimakkaat lukukokemukset lapsuudesta ovat edelleen kirkkaina mielessä. Siksi sattumanvaraisilta vaikuttaneet muutokset henkilöhahmoissa ärsyttivät. Sittemmin olen ymmärtänyt, että sillä tavalla toiminta- / jännärielokuvakäsikset vaan tehdään, möhjäämällä kässäriä sormissa kuin sinitarraa, kunnes kaikki klohmut on pyöristetty. Usein kaikki jännittävyys kadottaen, mutta supersankarielokuvien kohdalla, ehkä sitä lisäten- ainakin siinä mielessä, ettei täysin suoraan toisinneta jo kymmeneen kertaan luettuja tarinoita, kuten vaikkapa tulevassa Superman -elokuvassa, ehkä.

Suuria yleisömääriä keränneet supersankarielokuvat ovat minulle osoittaneet sarjakuvan ylivertaisuuden elokuvaan, ainakin supersankaritouhun kohdalla. Totta kai massiiviset ryminät kaiuttimista ja välkkyvät räjähdykset elokuvateatterissa saavat aikaan ihan fyysisiä adrenaliinireaktioita, mutta mielikuvitusta ne eivät paljon ruoki. Lisäksi kokoillan elokuvien ongelma on se, että ne vetävät sen tutun kaavan läpi, ja kahden tunnin kuluessa kaikki napit on neulottu takaisin takkiin, ja katsoja saa tyytyväisenä laittaa sen päälleen ja poistua viihdytettynä. Samalla tavalla supersankarisarjakuvakin usein kärsii siitä, että juonia punotaan mitä kimurantempiin kulmiin, mutta loppumetreillä kaikki kolahtaa paikoilleen isossa rytäkässä, ja hyvä voittaa pahan. Silti väittäisin, että mainstream-sarjakuva antaa paljon enemmän liikkuma- ja pelivaraa, ja yllättävämpiä käänteitä. Ne eivät ole niin laskelmoidusti rakennettuja koko kansan kompromisseja.

Chris Claremont, jota on kiittäminen koko X-Men -ilmiöstä, ja ehkä hyvin suuresta osasta modernin supersankarisarjakuvan hyvistä elementeistä, rupesi aikanaan kehittelemään juonipunoksia, jotka menivät niin ristiin ja rastiin ja solmuun, että ratkaisuja ei ehkä tullut koskaan- tapahtumien kulminaatiot synnyttivät uusia tilanteita ja henkilöiden kokemukset muuttivat heitä ja maailmaa ympärillä. Totta kai siinä välissä pelastettiin maailma ja maailmankaikkeus kymmeniä kertoja, ja Magneto ja kaikki muut kuolivat moneen otteeseen. Mutta kaikki jätti jälkensä hahmoihin, ja henkilöt saattoivat oikeiden ihmisten tavoin tehdä yllättävi, radikaaleja ratkaisuja (tai sanotaanko huomattavsti melodramaattisemmin kuin suurin osa ihmisistä). Claremont kirjoitti sarjaa yli viisitoista vuotta, ja teki siitä suosituimman trikooporukan. Vasta hiljan minulle selvisi, että toimituskunta pisti yhdeksänkymmentäluvun alussa miehen pihalle, kaikkien vuosien jälkeen - heillä kun oli toisenlaisia näkemyksiä sarjiksen ( tai sitä ympäröivän bisneksen) kehityksestä. Claremontin kuviot olivat menneet kyllä välillä aika friikeiksi, eikä isossa yhtiössä ollut sijaa liialle sooloilulle. Claremont ei ehkä osannut olla yhtä taitava pelimies kuin Neil Gaiman Sandmaninsa kanssa.

X-Menien maailmassa seurasi Claremontin lähdön jälkeen vaihtelevia aikoja ja lukemattomia käsikirjoittajia, ja muutoksesta tuli velvoite ja tarinoiden myyntivaltti, syy seurauksen sijaan. Homma meni moneen otteeseen pipariksi, mutta monta kertaa myös, Feenixin tavoin, nousi siivilleen. Niistä epookeista voin kertoilla joku toinen kerta.

Uuden X-Men -elokuvan katsojien toivoisi tutustuvan lehtikioskilla myös sarjakuvalliseen alkulähteeseen: nyt Suomessa julkaistaan Joss Whedonin laadukkaita, sarjakuvallisessa mielessä (positiivisessa mielessä siis) elokuvallisia, X-Menejä; takana on parin vuoden putki Grant Morrisonin jo klassikoiksi muodostuneita tarinoita.

Ai niin, entä se uusi elokuva... no, oli se aikas hyvä. Ei niin pökkelö ja jähmeä meininki kuin edellisissä, ja juonessa oltiin osattu ottaa aika onnistuneita, isojakin, vapauksia suhteessa sarjakuvaan, oikeassa X-Men -hengessä; tapahtumia, jotka erottavat elokuvan juonikuviot lopullisesti irralleen sarjakuvasta - hyvä niin. Elokuva pelaa toimintakohtauksissaan liiaksi isoilla väkimassoilla: bulkkimutantteja kaatuu kuin kauraa - ja toisaalta ei oikein pystytä esittämään mikä X-Meneistä tekisi sen erityisempiä - henkiinjäämisen tasolla (Wolverinea lukuunottamatta),eikä loppujen lopuksi persooninakaan. Sarjakuvaa lukeneena voi täydentää hahmot, mutta puhtaasti elokuvien kautta henkilöt jäävät aika ohuiksi.