"Ammattilaisten" toilailut
Mark Mallon - Petri Hytönen: Fillarijuttu
Arto Paasilinna - Hannu Lukkarinen: Karvainen Kamaripalvelija
Sarjakuva on helppo media, aloituskynnys on matala: välineinvestointeja ei tarvita, kynä ja paperi riittää; ilmaisun skaala on laaja ja hyväksyvä, oikeastaan mikä tahansa kuvan ja sanan yhteenlittymä, paperin ajassa liikkuva viritys kelpaa sarjakuvasta, ja omakustannepuoli pitää kriteerit aika matalalla. Kun kansainvälisestikin arvostettu kuvataiteilija ja monessa sulkia hattuunsa kerännyt kirjailija tekevät sarjakuvan muodossa yhteistyötä, silloin tuloksena täytyy olla jotain taiteiden rajoja järisyttävää, jotain huikaisevaa ja häikäisevää!
Niinhän sitä voisi luulla. Olisi sopinut toivoa, että suomalaiset isot kirjankustantajat olisivat ottaneet jotain opikseen Jarmo Mäkilän kalliisti painatettujen, sarjakuvana täysin epäonnistuneiden albumien jälkeen, mutta WSOY on laittanut foliokansien väliin Fillarijutun, epämääräisesti kasatun tekeleen, josta paistaa valitun median hallitsemattomuus. Kustannustoimittaja on tainnut olla liian innoissaan Petri Hytösen Carnegie Art Award- palkinnosta nähdäkseen, että Hytönen, joka akvarellistina on persoonallinen ja taidokas tekijä, ei ole piirtäjänä kummoinen- eikä tilannetta auta se, että hän on selvästi piirtänyt sarjakuvan kuvat erillisinä pikapiirroksina, jotka on hajanaisesti koottu yhteen tekstin kanssa. Kuvissa ei ole nimeksikään kerrontaa, pikemminkin ne ovat puuduttavan toisteisia tekstin antamista motiffeista, bussin interiööristä, ylimalkaisesta kaupunkimiljööstä, polkupyöristä.
Mark Mallonin poeettisuutta tavoitteleva heppoinen tarina tukkeutuu omaan narsismiinsa. Albumissa on paikoitellen joitain aavistuksia mitä teoksesta olisi voinut syntyä, mikäli tekijät olisivat paremmin sisäistäneet sarjakuvan kerronnallisen muodon, ja olisivat suhtautuneet hommaansa pieteetillä. Ei se sarjakuvan tekeminen niin yksinkertaista taida ollakaan...
Siitä on osoituksena myös toinen WSOY:n täyshuti, Hannu Lukkarisen sarjakuvamuotoon laitettu Paasilinna-hupailu, jota en suin surminkaan pystynyt lukemaan pariakymmentä sivua pitemmälle. Lukkarinen on ansiokas pitkän linjan kuvittaja, joka ei sarjakuvan olemuksesta tajua hölkäsen pöläystä. Ja tämä on sentään jo hänen toinen julkaistu albuminsa! Oppityö olisi parempi tehdä ullakolla, ja pitää roskapönttö lähellä.
Tunnisteet: sarjakuva
posted by Juha Veltti at 09:46
1 Comments:
No en usko, että KUKAAN voi pitää Juban maalauksia muuna kuin tympeänä rahastuksena.
Lukkarisen Päätalo-adaptaatioista paistaa niin päälle se, että ne on tehty lahjakirjoiksi - että, ne myy isänpäivänä ja jouluna. Ne on kirjalaupoissa aika hyvin laitettu esille. Ehkä niitä ei kovin moni loppujen lopuksi luekaan.
Luin tuon mainitsemasi haastaatelun joku aika sitten, siinä oli Tukiainen ja Hagelberg ja joku muu, ja Mäkilä. Mäkilä esitti siinä asian niin, että sarjakuvaväen pitäisi olla kiitollisia ja innostuneita, kun ammattikuvataiteilija tarttuu toimeen, näyttää miten homman voi tehdä.
Hagelberg ja Tukiainen ovat tekijöitä, jotka voivat aika sujuvasti toimia molemmissa leireissä. Lähinnä kai niin, että heidän sarjakuvansa voi esittää toimivasti taidekontekstissa.
Isoilla kustantamoilla pitäisi olla pätevää toimituskuntaa seuloa kiinnostavimmat, jossakin määrin kaupallista potentiaalia omaavat tekijät, ja osata markkinoida ne laajemmalle, oikealle yleisölle.
Esimerkiksi jonkun Lietzenin realistinen lähihistoria luulisi olevan helppo lähestyä sarjakuvaa lukemattoman aikuisenkin. Ja jos pitää olla Päätaloa, niin ottaa jonkun osaavan sarjakuvantekijän - jos oikean ihmisen palkka maksettaisiin, aika moni olisi varmaan valmis hommaan.
Lähetä kommentti
<< Home