Persoonan kehitys

Katsellessani valokuvia lukion luokkakokouksesta (johon itse en päässyt paikalle), koin voimakkaan elämyksen siitä kuinka ihmiset, joita en ole nähnyt kymmeneen vuoteen, ovat ainakin valokuvien vaillinnaisen dokumentaation muodoin hyvin tunnistettavia eleissään, ilmeissään, asennoissaan, ulkonäöltään ajan hieman muuttamia, ehkä oman tyylinsä paremmin löytäneitä.

Rupesin miettimään sitä, kuinka ihminen ei lopulta paljoakaan muutu, jalostuu ehkä - raffinoituu. Jos seuraa keski-ikäisiä ihmisiä, heidän maneerinsa, puhetyylinsä ja toimintatapansa ovat paljon persoonallisempia kuin nuoremmilla ihmisillä, jotka tiedostamattaankin ovat alttiimpia ottamaan vaikutteita samasta poolista, puheen ja roolimallien tasolla. Vasta kolmenkymmenen ikävuoden jälkeen ihmisten itsevarmuus, tai jokin, kasvaa siihen mittaan, ettei tarvitse niin pyrkiä esittämään jotain tiettyä. Toisaalta edellä esitetty kehitys ei välttämättä lainkaan tarkoita henkistä kehittymistä, päinvastoin ihmiset tuntuvat olevan samojen esteiden ja ongelmien riivaamia vuodesta toiseen - eikä aika tai kokemus siinä kaikille riitä oppaaksi tai avuksi.

Uskoisin, että siinä kuitenkin auttaa oman persoonansa syvällinen tunnistaminen ja tutkiskeleminen - ymmärtää mitkä motivaatiot ja ideat kumpuavat todella sisältä, ja mikä on ulkoa tulevaa ohjeistusta. Omaa itseä ei tarvitse pystyäkään veistämään joksikin, mitä se ei ole, mutta ei toisaalta saa antaa omien mielikuvien itsestä rajata omaa toimintaansa ja elämäänsä.

Taiteessakin persoonan kehitys vaatii aikaa ja luottamusta omaan itseen. Liian suuri osa taiteesta on imitaatiota. Kuvataideakatemian lopputyönäyttelyssäkin Taidehallissa tuli monessa kohtaa mieleen, että työt olivat varsin suoria heijastumia trendikkäiden taidelehtien sivuista; vaikutteita ei voi välttää, koko kuvantekemisen kulttuuri on pitkälti asia, jonka taiteilija omaksuu kultturisidonnaisesti, samoin kuin kielen - kuvataiteessa vain on lukuisia eri kuvakieliä, joista voi valita, minkä ottaa omakseen - tiedostaen tai tiedostamatta, että niiden mukana tulee iso nippu arvoja ja arvostuksia.

Aika moni akatemian oppilaista oli valinnut kömpelön "huonomaalauksen", ehkä vastareaktiona mainosmaailman siistille linjalle: kömpelö, hiukan primitiivinen "automaattimaalaus" sisällyttää itseensä autenttisuuden ja rehellisyyden illuusiota, alitajunnan palvontaa ja älylliskeskeisen tiedekulttuurin kritiikkiä. Populäärikuvastoa myös "riemukkaasti" kierrätettiin, likempänä yleistä trendivetoista elämäntapaa olevassa ironisessa uuspoptaiteessa, jossa fiilistellään mukahauskasti robotteja ja videopeliestetiikkaa - jotain, mistä tulee mieleen tekijöiden kyvyttömyys ottaa elämä raskaudessaan vastaan ja pakonomainen tarve pitäytyä lapsille luotujen fantasmoiden turvassa, tai sitten kyse on vain siitä, että semmoinen juuri nyt on mageeta ja coolia. Videotaiteessa käytettiin montaa rinnakkaista monitoria, kun Eija-Liisa Ahtiala semmoisella on menestystä niittänyt.

Kaikkinensa siis aika hämmentävää, että Suomen arvostetuimman kuvataiteen opinajon ammattiin valmistuneet tekijät näyttäytyivät niin raakilemaisina; maalaustyylit olivat ennemmin maneerisia kikkoja tai tekniikkakokeilun oloisia kuin oman ilmaisun kypsiä ilmentymiä. Teknisesti ihan hyviä tekijöitä oli kyllä useita, ja joitakin oikein ansioituneita. Yksi ruotsinkielinen draamallinen lyhytelokuva (kolme vierekkäistä kuvaa siinäkin) oli kiinnostava ja hyvin tehty, mutta filmin ääni katosi kesken... että se siitäkin sitten.

Valmistuneille voi silti toivottaa onnea vaativalle alalle, jossa valitettavasti vain kyynärpäätaktiikka ja yleinen hysteria tuntuu korvanneen kontemplaation ja syvyyden ulottuvuuden. Ehkä kyse on reflektiivisesta taiteesta, aikansa peilinä - sen sijaan, että pyrittäisiin ottamaan etäisyyttä ja esittämään jotain rakentavia visioita.