Jimbon Jumalainen näytelmä

Gary Panter: Jimbon Jumalainen näytelmä
Huuda Huuda, 2010

Huh huh.

Jimbon Jumalainen Näytelmä on aikamoinen kokemus!
Se on underground-sarjakuvien veteraanin ja jonkin sortin kulttihahmon omintakeinen uusiotulkinta Danten Jumalaisesta näytelmästä. Nide kokoaa yhteen kaksi tarinaa: Jimbo Helvetissä ja Jimbo Kiirastulessa. Jimbo Helvetissä on tehty aiemmin, ja se on olemukseltaan kepeämpi. Jimbo Kiirastulessa taasen on vuosien prosessina syntynyt tuotos, joka läväyttää lukijalle maanisen matkan kulttuurihistorian utopioihin ja painajaisiin.
Jimbo Helvetissä on tarinoista lyhyempi ja siinä jokainen sivu on oma absurdi strippinsä – osana laajempaa trippiä ostoskeskus-helvetin halki. Sen lukeminen on kuin vaeltaisi Jimbon ja ehdonalaisvalvojarobotti Kapsäkin matkassa Panterin harmaan aivomassan sisuksissa määränpäätä vailla, törmäten monenmoisiin alitajunnan hirviöihin ja ja kemiallisten substanssien avittamien mielikuvien yhteentörmäyksiin, jotka synnyttävät pop-kulttuurin ja kulttuurihistorian ilmentymien mutaatioita. Samalla se on omalla tavallaan varsin uskollinen alkuteokselle.

Jimbo Kiirastulessa on rakenteellisesti paljon suunnitellumpi ja monimutkaisempi. Esipuheessaan hän linkittää teoksen paitsi Jumalaiseen näytelmään, myös Boccaccion Decameroneen, Miltonin Kadotettuun paratiisiin, William Blaken teoksiin ja James Joycen Finnegan's Wakeen. Hän kirjoittaa siitä kuinka nämä tekijät viittasivat ja lainasivat toistensa teoksista – ja Panter vie sitaatit aivan omalle tasolle! Sarjakuvan repliikit ovat suurimmaksi osaksi suoria tai väärin lainattuja sitaatteja edellämainituista teoksista, muusta kirjallisuudesta ja rocklyriikoista. Sitaattiryöpytys tekee tarinan lukemisesta raskaan ja hajanaisen, komiikka jää vähälle ja lähinnä kuvien hoidettavaksi.

Jimbo-sarjakuvat on piirretty karkealla ja kömpelöllä tyylillä, mutta ruutujen virtaavuus ja sivusommitelmat Jimbo Kiirastulessa -sarjassa ovat oivaltavia, paikoitellen jopa nerokkaita. Albumi on kookas, ja aluksi tuntui, että Panterin rujolle sarjakuvalle on tarjottu liiankin prameat raamit, mutta pienemmässä koossa Kiirastuli-osio ei olisi toiminut.

"Te airo-orjat kaleerin, kun raippa herran laulaa, vanhat luutkin oppii paikkansa. Älä mulkkujen kanssa matsaa."

Jimbon jumalainen näytelmä on hämmentävä ja vaikeasti lähestyttävä, rajusti ristivetoinen teos. Se on kaaoottinen sekamelska, jolla Panter on postmodernin skitsofreenisilla keinoilla hakenut yhteyttä kirjallisuuden klassikoihin - korkeakulttuuri on saanut rahvaan muodon oksenteluineen ja alatyylin ilmauksineen, ja Alice Cooper ja Frank Zappa saavat puheenvuoron Ovidiuksen ja Chaucerin rinnalla. Panter on sivun alanurkkaan listannut tekstinpätkien alkulähteet, mikä sinänsä helpottaa intertekstuaalisuuden seuraamista. Panterin teokseen syventyminen avaa vyyhtiä kerros kerrokselta, ja ehkä se johdattaa osan lukijoista alkuteosten äärelle, jotka paikoitellen ovat yhtä psykedeelisiä kuin Jimbon seikkailut.

"Wasitenkin tapas hen sen nuoren ruscamiehen, ruumiicksensa celloi vihaa. Hän huultans potckas, punastuin. Hoi voivaa!"

Runoilija Teemu Manninen on tehnyt vaativan urakan suomentaessaan albumin. Loppupuheenvuorossa hän ei pyytele anteeksi, vaan toteaa halunneensa "säilyttää Panterin teoksen hedelmällisen outouden". Manninen pikemmin lisää tekstin outoutta kuin avaa sitä. Ala- ja ylätyylin yhdistelmäkielen Manninen on kaikkinensa toteuttanut taidokkaasti, vaikka liioiteltu vanhahtava tyyli menee paikoitellen häiritsevän yli, ja sitä käytetään syyttä myös 60-luvun lauluteksteissä.
Huuda Huudalta jälleen pieteetillä toteutettu julkaisu!

Moisseinen: Setit ja partituurit

Huuda Huuda, 2010

Häpeä riisuu ihmisen paljaaksi. Mokat jäävät kalvamaan pitkäksi aikaa. Mutta ajan myötä niistä voi jo avautua parhaille tutuilleen naurun säestyksellä – ja sen myötä ehkä ymmärtää etteivät ne ole pelkästään karvas pala nieltäväksi, vaan suolaa elämää maustamaan. Juuri tästä on Hanneriina Moisseisen albumissa Setit ja partituurit kyse.

"Setit ja partituurit" kokoaa yksiin kansiin puolentusinan tapausta, jotka ovat mittasuhteiltaan pieniä, mutta päähenkilöä pitkään nolottaneita asioita. Lukijalle tarinat keventävät myötähäpeän kautta omien häpeän aiheiden painoa.

Moisseisen esikoisalbumi "Sen synty" oli vanhojen vienankarjalaisten tarinoiden sarjakuvittamista, nyt hän on siirtynyt keräämään ja kuvittamaan nykykansanperinnettä. Pienet tosielämän sattumukset on kerrottu kuin kaverille, puhekielellä ja suorapuheisen rehellisellä otteella. Aihepiiri huomioon ottaen tarinat ovat lukukokemuksena varsin leppoisia. Pelkistetty, mutta välistä kokeellinen ja leikkisä kuvakerronta ja jouhea rytmitys vahvistavat lyhyiden tarinoiden tehoa, niissä on samaa lakonisuutta ja tarkkailevuutta kuin Aki Kaurismäen elokuvakohtauksissa. Albumi on maalattu vaihtelevilla maalaus- ja piirustustekniikoilla, välillä siirrytään kirjontatekniikkaan. Albumi on Huuda Huudan tyyliin huoliteltu, komea nelivärinen kirja, jonka sisällysluettelokin on toteutettu kirjonnalla.

Suurin osa albumin tarinoista on julkaistu aiemmin mm. Glömpissä ja Kaltiossa, ja mukana on myös Kemin sarjakuvakilpailun v.2006 voittanut sarjakuva. Täytesarjoja albumissa ei ole, mutta albumin päättävä Tyttö, joka näki ponin ei oikein asetu häpeä-teeman alle. Kaiken kaikkiaan Setit ja partituurit on hieno kokoelma omaääniseltä tekijältä, jolta toivoisi sarjakuvallista tuotantoa enemmänkin.

Juha Veltti - Muodonmuutoksia

Juha Veltti
Muodonmuutoksia
Riihimäen kirjaston Samuli Parosen salissa
3. - 28.10. 2011

ma-pe 09-19, la 09-15

Samuli Parosen salin näyttely esittelee Juha Veltin tuoretta maalaustuotantoa. Tyyli on siirtynyt esittävämpään suuntaan. Symbolistiset maalaukset on toteutettu moninaisilla tekniikoilla vesivärejä, guassia, akryylivärejä, mustetta ja kyniä vuorotellen ja yhdistellen.

Maalaukset käsittelevät myyttien ja satujen kielellä mm. ihmisen ja luonnon suhdetta. Ihminen on osa luontoa, toisaalta sivilisaatio on pitkälti ollut ihmisen pyrkimystä irroittautua luonnosta – suojautua uhilta ja uhkaavilta luonnonilmiöiltä, valjastaa luonnon antimet ihmisen käyttöön ja toimia objektiivisena tarkkailijana.

Kirjastotilaan liittyen neljän maalauksen aiheena on tunnettuja kirjailijoita, ja yleisöllä on mahdollisuus osallistua kilpailuun, jossa kirjailijoiden nimet oikein vastanneiden kesken arvotaan kirjapalkintoja.

”Kilpailu:
Tunnista tai arvaa kirjailijat!

Neljän näyttelyn maalauksen aiheena on tunnettu kirjailija, teosten nimistä löytyy lisävihjeitä kenestä on kyse. Oikein vastanneiden ja lähes oikein arvanneiden kesken arvotaan kirjapalkintoja. Laita nimesi ja sähköpostiosoitteesi tai puhelinnumerosi laatikkoon tai sähköpostitse osoitteeseen: juhaveltti (at) gmail.com ”

http://www.veltti.net

Duncan the Wonder Dog

Yksi viime vuoden kiinnostavimpia ja kunnianhimoisimpia sarjakuva-albumeita, Duncan the Wonder Dog, myi ensimmäisen painoksen loppuun, ja ennen kuin toinen painos tulee myyntiin, on koko 400-sivuinen albumi luettavissa netissä!

Duncan the Wonder Dog kertoo maailmasta, jossa eläimet osaavat puhua, ja vaativat itselleen yhtäläisiä oikeuksia ihmisten kanssa. Tarinan poliittiset ja filosofiset teemat ovat suureellisia, mutta tarina keskittyy kuitenkin pieniin tilanteisiin ihmisten (ja eläinten) elämässä. Kerronta hyppii paikasta ja tyylistä toiseen, ja draamallisia jaksoja rytmittää kokeellisemmat osiot. On kuin kasa loistavia sarjakuvia - Dave McKeanin Cages, Chris Waren Acme Novelty Library, Anders Nilsenin Big Questions, Vaughanin ja Harrisin Ex Machina, Kramers Ergot - olisi laitettu blenderiin ja teipattu uudestaan yhteen, mutta selkeällä ja persoonallisella näkemyksellä. Adam Hines on nuori tekijä, rohkealta ja lahjakkaalta tekijältä voi odottaa vielä paljon.

Jos ei koko tarinaa jaksa ruudulta tavatakaan, kannattaa silmäillä - ja hankkia käsiinsä kun toinen painos tulee saataville!

Legendojen partaveikot ja sarvipäät

Lilli Carré: KORPI-PETEN KOOTUT
Huuda Huuda, 2008

Anders Nilsen: SISYFOS
Huuda Huuda, 2008


Huuda Huudan julkaisemat Sisyfos ja Korpi-Peten Kootut pyrkivät molemmat ravistelemaan kulttuuriimme juurtuneita myyttejä ja legendoja, aseinaan musta huumori ja vähäeleinen absurdismi.

Korpi-Peten kootut on Lilli Carré'n esikoisteos, kokoelma lyhyitä pätkiä, joiden päähenkilöinä vuorottelee vanha höppänä Korpi-Pete ja kansantarinoiden legendaarinen metsämies Paul Bunyan.
Korpi-Pete höpöttää erakkomökissään itsekseen tai mille tahansa elottomalle objektille, jonka juttuseurakseen saa, ja muistelee menneitä. Nostalgian huumassa Peten jutut kasvavat huimiin mittoihin. Metsiä raivaavalle Paul Bunyanille taasen suuret mittasuhteet ovat riesa - jättiläisen elämä kun ei ole helppoa, treffeilläkin daami saattaa murskaantua jo ensisuudelman aikana. Molemmat miehet ovat yksinäisiä vanhan liiton miehiä, jotka äijämäisesti katselevat kauas horisonttiin ja pohtivat suuria, vaikka ulosanti heikkoina hetkinä meinaakin luiskahtaa itsesäälin puolelle.

Korpi-Peten Kootut on kepeää lukemista, josta voi halutessaan löytää syvempiä tasoja ajan menosta ja tavoista millä aika luo merkityksiä. Korpi-Petellä ei ole kuin muistonsa, joiden kautta luoda elämälleen merkitys, ja samassa mielessä voi ajatella yhteisöjen synnyttävän legendoja ja sankaritarinoita tuomaan arvoa kultuurilleen. Carré'n sarjakuva kuvaa loppujen lopuksi aika lempeästi mennyttä maailmaa, jossa elon tempo on hidas, ja kaikkea tapahtunutta ei ole taltioitu Youtube-videoihin, vaan tapahtumia voi makustella mielikuvituksen tenholla.



Anders Nilsenin Sisyfoksessa puretaan ikiaikaisempia Antiikin Kreikan myyttejä. Minotaurus on samanlainen kohtalon uhri kuin Bunyan. Hänenkään käsissään ei mikään pysy ehjänä, ja kömpelönä jättinä hän on saanut tahtomattaan hirviön roolin. Sisyfos on absurdismin klassisin hahmo, turhaa työtä tekevä kivenpyörittäjä. Sisyfos-hahmon käyttö jää auttamattoman latteaksi, eikä kaikenkarvainen seurakunta puhuvine hanhineen ja viikinkijumalineen iske maaliinsa yhtä tehokkaasti kuin Nilsenin pitemmät teokset, kuten Big Questions ja Monologues for Coming Plague. Niiden absurdismi ja mustan huumorin sävyttämä tyyli kääntää totuttuja ajatuksia päälaelleen ja tulkitsee kulttuurihistoriaa uusiksi aseistariisuvasti ja nerokkaasti, mutta Sisyfos jää ainakin suhteessa niihin ulkokohtaiseksi raapaisuksi.

Sisyfos on koottu Kramer's Ergot 4 -antologiaan tehdyistä sarjoista, mikä on julkaisuratkaisuna sinänsä kiinnostava. Nilsen myös piirsi suomalaista julkaisua varten uudet kannet.

Molemmat tekijät ovat mustavalkoisen sarjakuvan perinteen jatkajia, ilmaisukeinot ovat teknisesti ja kerronnallisesti pelkistettyjä, mutta nuoret tekijät ovat löytäneet käsialansa ja saavat puhallettua ruutuihinsa runsaasti eloa. Nilsen ja Carré ovat amerikkalaisen vaihtoehtosarjakuvan omintakeisimpia tekijöitä, joiden tyylissä on paljon myös eurooppalaisia kaikuja.

Huuda Huudan näkemyksekäs julkaisuohjelma rikastaa olennaisesti käännössarjakuvamme antia ja esittelee kiinnostavia tekijöitä - toivoa sopii, että se innostaa sarjakuvan harrastajia myös omiin jatkotutkimuksiinsa.

Sarjakuva yrittää murtautua sivuilta ulos

GLÖMPX
Huuda Huuda, 2009

Glömp-antologia on ollut Tommi Musturin luotsaama kunnianhimoinen projekti, kymmenen sarjakuva-albumia viidentoista vuoden aikana. Kerta kerran jälkeen se on ollut paksumpi ja näyttävämpi, kaksi edellistä järkälettä ovat olleet komeita värijulkaisuja, jotka ovat herättäneet huomiota maamme rajojen ulkopuolellakin. Kymmenennessä Glömpissä ollaan nokitettu lisäämällä albumiin kovat kannet ja laittamalla cd-levy kylkiäisiksi – sekä asetettu tekijöille haaste tehdä kolmiulotteista sarjakuvaa. Kirjan lukukielenä toimii englanti, vaikka sarjakuvissa dialogia ei kovin paljon olekaan.

GlömpX on sarjan ehein kokonaisuus. Siihen vaikuttaa paljon se, että suuri osa mukana olevista tekijöistä on Kuti-työhuoneen taiteilijoita ja samoja kaveriporukoita, jotka selvästi vaikuttavat toistensa tekemiseen. Suurella osalla taiteilijoista on avantgardistinen ote tekemiseensä, ja kolmiulotteisuus on johdattanut perinteisemmätkin tekijät rohkeisiin ratkaisuihin, enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Kolmiulotteiset elementit ovat monessa tapauksessa tavanomaisen sarjakuvakerronnan alkuun tai loppuun liitettyjä osioita, jotka eivät aivan asetu kohdilleen, vaikka niihin olisi paljon vaivaa käytettykin. Silti ne tekevät kokonaisuudesta entistä psykedeelisemmän ja hurtimman. Osa sarjakuvista on suunniteltu GlömpX -taidenäyttelyä silmälläpitäen, mutta kirjamuodosssa niiden kolmiulotteinen muoto ei täysin välity.

Kaikenkirjavilla tekniikoilla piirrettyissä ja muovatuissa sarjakuvissa syntyy sotkua ja ruumiita - kokeellisuuden huumassa tarinat ovat jääneet ohuiksi. Levottoman kuvaraidan tauottaa muutama rauhallisempi osio, Hanneriina Moisseinen on kirjonut vanhoille pitsiliinoille herkän ihmissuhdetarinan, Katri Sipiläinen sekoittaa vanhoista satuelementeistä oman kudelmansa.

Amanda Vähämäen kolmessa tasossa kulkeva tarina tuo tekijästä uusia puolia esiin ja Anna Sailamaa ja Pauliina Mäkelä tykittävät vaikuttavasti visuaalisuuden voimalla, miesten maailma taasen on populaarikuvaston ironisointia, muskelisankarien ja robottien jyräystä, pitsanaamoja ja sortuvia kerrostaloja.

GlömpX kokoaa yhteen sangen omaäänisen katraan, jonka ilmaisun kehittymistä on voinut seurata Glömpin sivuilla vuosien myötä - jonkinlainen yhteenveto tietystä (sarja)kuvallisesta ajattelusta tämä mahdollisesti viimeiseksi jäävä Glömp on. Muutama vuosi takaperin ulkomaisten musiikkihäröjen pienimuotoinen sensaatio oli ns. New Weird Finland. Termin alle niputettiin liuta suomalaisia musiikintekijöitä, joista moni on mukana Glömpin cd:lläkin. Cd:n nyrjähtäneet äänikollaasit ovat samaa sukua Glömp-taiteilijoiden kuvamaailmoille ja vastavuoroisesti Glömpin huuruinen kuvakudos on kuin kuvallista musiikkia. Meneekö se toisesta silmästä suoraan ulos vai jättääkö vahvankin muistikuvan kannattaa jokaisen itse kokeilla. Vielä kun se on laillista!

Dave Gibbons goes digital

Edelleen parhaiten Watchmen-sarjakuvan piirtäjänä tunnettu Dave Gibbons esittelee työskentelyään Cintiq-wacomilla.

Frank Quitely goes digital

Frank Quitely - Digital Drafting from Gavin Lees on Vimeo.

Jälleen yksi sarjakuvantekijä on siirtämässä työprosessejaan tietokoneelle. Ehkä tämä nopeuttaa Frank Quitelyn työtahtia.

Mielikuvituksen puolesta, hulluutta vastaan

Beddor, Cavalier, Makkonen: Hatter M Vol.2: Mad With Wonder
Automatic Pictures, 2009

Lewis Carrollin (oik. Charles L. Dodgson) kirjoista Liisan seikkailut Ihmemaassa ja Liisan seikkailut peilimaassa, on tehty kymmenittäin enemmän tai vähemmän uskollisia adaptaatioita. Tarinat ovat innoittaneet myös lukuisiin uusiotulkintoihin, joissa alkuteosten maailmaa ja henkilöitä on käytetty vain lähtökohtana. Frank Beddorin kirjoittama Looking Glass Wars -romaanitrilogia lienee sieltä onnistuneimmasta päästä. Ainakin Hatter M-sarjakuvan perusteella.

Hatter M-sarjakuva kytkeytyy tiiviisti romaaneihin, ottaen lähtökohdakseen tarinan sivujuonteen, jossa kuninkaallinen henkivartija Hatter Madigan etsii kolmentoista vuoden ajan Alyss-prinsessaa "todellisesta" maailmasta. Mad With Wonder on toinen sarjakuva-albumi Hatter M-sarjassa. Ensimmäisen albumin kuvitti Ben Templesmith, ja Makkonen hyppää hienosti aika isoihin saappaihin.

Hatter M: Mad With Wonder toimii hyvin itsenäisesti, sen alussa on sarjakuvallinen intro edellä tapahtuneeseen. Albumissa on kolme-neljä irrallista episodia taipaleelta, joka käy Lontoosta Yhdysvaltoihin. Suuressa roolissa on Amerikan myyttinen lähihistoria länkkäreineen, sirkusseurueineen ja sisällissotineen. Liz Cavalier on yhdessä Beddorin kanssa kirjoittanut viihdyttävän ja vauhdikkaan tarinan, jossa on vanhan ajan seikkailutarinoiden tuntua ja ajan henkeä. Synkän fantasian, rosoisen realismin ja nyrjähtäneen mustan huumorin keitos on kuitenkin tuore ja onnistunut. Eikä vähiten Sami Makkosen visuaalisen puolen takia. Makkonen tekee uransa komeinta jälkeä, hänen piirrosjälkensä on karikatyristisempää kuin aiemmin, mutta vaikuttavaa hänen kuvamaailmastaan tekee hänen tyylikäs värinkäyttönsä, joka palvelee paitsi esteettisiä päämääriä, myös erinomaisesti tarinaa. Makkosen väritystekniikka on samankaltainen kuin Ben Templesmithillä, mutta Makkonen käyttää monipuolisemmin värien skaalaa. Hatter M-albumissa Makkosen tyyli ja ilmaisu loksahtaa paikoilleen.

200-sivuinen Mad With Wonder-albumi tarjoaa loppusivuillaan hämmentäviä pseudo-dokumentteja sekä kiinnostavia vaiheita sarjakuvan synnystä käsikirjoituksesta lopulliseen muotoon,. Kirjoittajien tekemät muutosehdotukset Makkosen sivuihin saavat kokemaan sympatiaa taiteilijaa kohtaan, mutta heidän pedanttisuutensa on koitunut ilmiselvästi myös Makkosen hyödyksi. Hallittua visuaalista otetta hieman rikkoo Tae Young Choin kansi- ja sisäsivukuvitukset sekä mauton taitto, mutta ne eivät pysty pilaamaan pieteetillä tehtyä albumia, joka hiljan palkittiin Independent Publisher Book Awards -palkinnolla.

Sama tiimi työskentelee jo seuraavan Hatter M-albumin parissa.

Maailmanlopun edellä

Gary Reed/Sami Makkonen: Deadworld Slaughterhouse
(Desperado Publishing, 2010)

Sami Makkosen sarjakuvapiirtäjän ura Yhdysvaltojen sarjakuvamarkkinoille on lähtenyt mainiosti käyntiin. Aiemmin häneltä on julkaistu albumi Blue, jonka käsikirjoituksesta vastasi Elizabeth Genco. Pian sen jälkeen Desperado-kustantamo pestasi hänet piirtämään Deadworld Slaughterhouse -sarjakuvaa. Kiirettä ja kysyntää on riittänyt, sillä heti perään hän kävi Hatter M -sarjakuvan kimppuun.

Deadworld Slaughterhouse on synkeä ja kyyninen kauhusarjakuva. Zombie-genre asettaa ihmiset sukupuuton ja äärimmäisen hädän keskelle, missä ihmisistä kuoritaan ulkokultaisuus ja teeskentely todellisen olemuksen päältä. Osa ihmisistä on jopa pahempia hirviöitä kuin mieltä vailla vaeltavat elävät kuolleet, ja tälläkin kertaa ihmiskunnan rujoimmat piirteet pääsevät loistamaan. Epätoivoisina aikoina ihminen päätyy epätoivoisiin ratkaisuihin, ja ihmiskunnan nimissä Slaughterhousen tiedemiehet jättävät inhimillisyyden ja moraalipohdiskelut menneeseen maailmaan.

Deadworld-sarjalla on pitkä, joskin hieman hajanainen, historia – ensimmäiset lehdet ilmestyivät jo 1987. Sittemmin eri muodoissa, eri kustantamoilla ja eri tekijöiden käsissä lehtiä on ilmestynyt viitisenkymmentä. Slaughterhouse on suht itsenäinen tarina,vaikka monisäikeinen juonivyyhti näkyy taustalla. Gary Reedin käsikirjoitus on kunnianhimoinen, se hyppii polyfonisesti eri henkilöiden välillä – heti tarinan aluksi ladataan parin sivun ryppäissä kymmenen eri tarinapolkua. Tarinaa siivittävät myös erilaiset tekstit – kirjeenpätkät, tutkijoiden muistiinpanot ja karut ihmiskohtalot. Kokonaisuus alkaa hahmottua hiljalleen, mutta mukana pysyminen vaatii vaivannäköä.

Makkosen luonnoksenomainen tyyli voimistaa tarinan synkkää yleissävyä, mutta tarinan helppolukuisuutta hän ei edesauta, sillä henkilöhahmoja on monessa kohtaa vaikea erottaa toisistaan ja taustat on toteutettu turhankin viitteellisesti. Makkonen sävyttää tekstuureilla ja rastereilla piirroksiaan, välistä liian tummat harmaat varastavat dynaamiselta mustetyöskentelyltä tehoja. Hatter M -sarjakuvassa hän pääsee käyttämään värejä, ja silloin hän on todella omillaan - mustavalkoisuus rajoittaa hänen kuvakieltään olennaisesti.

Deadworld Slaughterhouse on kiinnostava etappi suomalaisen tekijän uralla. Albumi palkitsee keskittyneen lukijan ja tarjoaa sangen omaperäisen näkökulman zombie-genreen, lukukokemus luultavasti syvenee muihin Deadworld-sarjakuviin tutustuessa.

Big Numbers 3

Big Numbers oli Alan Mooren ja Bill Sienkiewiczin yhteistyöprojekti, jonka ensimmäiset osat julkaistiin Mooren oman Mad Love -kustantamon toimesta 1990-luvun alussa. Sienkiewicz vetäytyi projektista, syystä tai toisesta, ja hänen apulaisenaan toiminut Al Columbia jatkoi sarjan piirtämistä edeltäjänsä tyyliä vahvasti emuloiden. Jostakin mielenhäiriöstä tai itsekritiikistä johtuen Columbia tuhosi valmiit sivunsa ennen niiden julkaisua, ja siten tarina on jäänyt auttamattomasti kesken.

Hiljan Ebayssä tuntemattomana pysytellyt taho kauppasi kolmannen numeron säilyneitä valokopioita, ja ostaja teki kulttuuriteon ja skannasi sivut kaikkien kansojen tutkailtavaksi nettiin!

Glyconin blogi on muutoinkin harvinaisuuksien aarreaitta Moore-fanaatikoille.

Gene: Kullervo

Like Kustannus Oy, 2008

Genen Kullervo on aikamatka. Se on matka Karjalan runonlaulajien kunnailta synkeään kyberpunk-kaupunkiin, jossa taivas on verenpunainen ja sinihiuksiset, kyborgi-implanteilla varustetut antiheerokset käyskentelevät kelteisillään. Kullervo on nuorisokriminaali-luuseri, jonka käsissä kaikki tuntuu menevän palasiksi.

Kullervo on Kalevalan traagisimpia hahmoja, elämän potkima ja aikuisten kaltoinkohtelema angstinen nuori, joka ei osaa purkaa pahaa oloaan kuin tuhoisilla, väkivaltaisilla keinoilla. Gene riisuu nykypäivässäkin tunnistettavan suomalaisen arkkityypin Kalevalan tulkintoja usein vaivaavasta mahtipontisuudesta ja nostalgian pöhöstä, ja esittää Kullervon tarinan brutaalin ytimen ilkikurisen mustalla huumorilla ryyditettynä. Vaikka ulkoiset puitteet on pistetty uusiksi ja dialogi on nykyslangin ja voimasanojen ryydittämää, mukailee Kullervon tarina Kalevalaa uskollisesti , paikoitellen jopa liiaksi, futuristisessa urbaanimiljöössä lehmien laiduntaminen ja metsätyöt kun tuntuvat hieman erikoisilta rikollisperheen askareilta.

Kalevalan runoteksti on lisätty ikään kuin selitystekstiksi tarinan oheen, jopa Kalevalassa päälleliimatun oloinen pitkä karjan suojeluruno. Minä koin tekstilaatikot lähinnä tarinankulkua häiritsevänä elementtinä ja luinkin ensin sarjakuvan kiinnittämättä niihin huomiota. Genen kuvakerronta ja dialogi kuljettavat tarinan selkeästi ilmankin, joillekin lukijoille ne tietysti voivat avata vanhaa Kalevalan kieltä.

Genen Kullervo on aikamatka toisessakin mielessä- se on hyppäys viidentoista vuoden taakse, jolloin nuori Gene Kurkijärvi työsti Kullervo-sarjakuvaansa Enki Bilalin, Simon Bisleyn, Richard Corbenin ja Dave McKeanin innoittamana. Teoksessa näkyy oma aikansa ja tekijän nuoruus, mutta se on selkeällä visiolla ja pieteetillä toteutettu taidonnäyte, kuvakerronta on rohkeaa ja hallittua, värien käyttö komeaa ja tehokasta.

Kullervo on kymmenisen vuotta sitten jäänyt julkaisematta värijulkaisun kovien kustannusten tähden, mikä on erittäin harmillista - hieno teos se on edelleen, mutta aikanaan se olisi ollut ihan eri mittakaavan merkkitapaus rohkeassa otteessaan ja ajanmukaisen kuvallisen ilmaisunsa johdosta. Voi vain kuvitella mitä muita helmiä kustantamoiden pöytälaatikoihin on jäänyt.

Gene Kurkijärveltä on aiemmin julkaistu Aquila Oblique -albumi, tällä kertaa hän on liikkeellä typistetyllä taiteilijanimellä.

Kullervon rankan väkivaltaa ja seksiä tihkuvan kerronnan ja “katu-uskottavan” tyylin voisi kuvitella vetoavan nuoriin lukijoihin, heidän eksistentiaalista taakkaahan tarina diagnosoi, mutta mitään katharsista tai ratkaisua tarina ei tarjoa, päinvastoin! Koulusurmien aikakautena Kullervon tragedia on edelleen relevantti, ja kokolailla ratkaisematon. Gene puhdistaa vanhan kansanviisauden pölyistä, ja osuu suoraan yhteiskuntamme kipupisteisiin verevässä Kalevala-tulkinnassaan.







Lapsi kaltoin kasvattama
poika tuhmin tuuittama
ei tule älyämähän
miehen mieltä ottamahan
vaikka vanhaksi eläisi
varreltansa vahvistuisi

ABSINTH 1: Karma Surfers

Suomalaista sarjakuvaa lukiessa yleinen puute on itsekritiikki, varsinkin aloittelevien tekijöiden kohdalla. Sikäli onkin harvinaista, että Absinthin kohdalla luova hulluus on koitunut lähinnä siunaukseksi: suuruudenhullu hanke julkaista yhdeksän satasivuista sarjakuva-albumia neljässä ja puolessa vuodessa - nelivärisenä ja kovissa kansissa tietenkin - hakee vertaistaan.

Rami Ojareksen ja Yrjänä Salmelan yhdessä kirjoittaman ja jälkimmäisen kuvittaman Absinth-epookin sarjakuvalliset esikuvat lienevät Vertigo-sarjojen suunnalla - Sandman, Hellblazer ja muut mystisen alan iltatyöläiset ovat varmasti tekijöille tuttuja, mutta ennen kaikkea tarina tuntuu kumpuavan omista kokemuksista. Saattaa tietysti olla, että elävien ja kuolleiden välistä viestinvaihtoa harjoittava toimisto, jossa toimitusjohtajana on entinen Intian pääministeri koiraksi inkarnoituneena ja viestejä välittää mm. norsupäinen jumala, ei ole suoraan omaelämäkerrallista.

Absurdin kuuloisista lähtökohdistaan huolimatta Absinthin ensimmäinen albumi Karma Surfers -Tie vapauteen ei ole parodiaa tai päätöntä kohellusta, vaan varsin henkeviäkin teemoja pyörittelevä matkakertomus, joka etenee beat-kirjallisuuden draivilla. Goan matkalla reppumatkaaja saa uuden lempinimen Huck Finn, ja absinth-höyryissään tutustuu uuteen todellisuuteen ja tuleviin yhtiökumppaneihinsa Ganeshaan ja Rajiv-koiraan. Erilaiset seikkailut ja koettelemukset seuraavat toisiaan mukaansatempaavalla tavalla, sekä eksentrisiä henkilöhahmoja siamilaisista elokuvantekijöistä Frankista ja Kafkasta kirottuihin vampyyreihin, cameo-roolissa nähdään myös Oswald Spengler. Karma Surfers ei ota itseään turhan vakavasti, ja juuri siinä on homman toimivuuden ydin.

Ojareksen ja Salmelan debyyttiteoksessa on paljon kehittämisen varaa, mutta myös kiistämättömät ansionsa: kieliopin kanssa on vähän niin ja näin ja yhdyssanat on järjestelmällisesti kirjoitettu erikseen, mutta dialogi on toimivaa ja nasevaa; Salmelan ihmishahmot on piirretty aika kömpelösti ja luonnosmaisesti, mutta vesivärilaveeraus ja komeat taustat tekevät kokonaisuudesta miellyttävän. Kuvitus on johdonmukaista ja vauhdikasta, ja sarjakuvana toimii mallikkaasti. 130-sivuiseen albumiin on saatu mahtumaan paljon, jopa 15-sivuinen runoelma, jossa versioidaan Danten Infernoa William Blaken profeetallisessa hengessä - asiaankuuluvine kuvituksineen. Tapahtumat etenevät vailla varsinaista rakennetta, mutta monikerroksellinen tarina ajallisine siirtymineen pidetään kasassa - Rajiv-koira hoitaa kertojan roolinsa hienosti. Tarinan sisäinen logiikka pelaa, vaikka heikkohermoisimmilla lukijoilla saattaa esiintyä huimausoireita.

Absinth - Karma Surfers on sarjakuvavuoden yllättäjä, todellinen villi kortti, ja ainakin itse aion hankkia myös tulevat osat, sen verran hulvaton trippi on lähtenyt käyntiin. Jos kovakantinen albumi rokottaa liikaa lompakkoa, on albumi mahdollista lukea Absinthin kotisivuilla kokonaisuudessaan.

MUTO

Ällistyttävä graffitianimaatio Blu-nimellä kulkevalta hepulta.

BLU

Genco & Makkonen: Blue

Desperado Publishing, 2008

Sami Makkosen ura sarjakuvanpiirtäjänä Yhdysvalloissa on lähtenyt hyvällä tahdilla käyntiin. Hän on piirtänyt Sam Costellon Split Lip -sivustolle sarjakuvia sekä osallistunut DC:n Zuda-nettisarjiskilpailuun Justin Jordanin kanssa Junk-sarjalla. Loppuvuodesta hän aloittaa uuden kauhusarjakuvalehden piirtäjänä Desperado-kustantamossa. Kotimaassa Makkonen tunnetaan ehkä vielä parhaiten Sarjis 2007 -fantasiasarjakuvakilpailun voittajana. Blue on hänen debyyttialbuminsa, kuten myös käsikirjoittaja Elizabeth Gencon.

Blue alkaa ihmissuhdedraamana, jossa on pieniä yliluonnollisen vivahteita. Päähenkilö on nuori nainen, joka ei pääse menneisyyttään pakoon. Tarina etenee viipyilevän rennosti dialogin siivittämänä, mutta kasvattaa hiljalleen painostavammaksi käyvää tunnelmaa - kohti vääjäämätöntä kliimaksia. Blue on uusiotulkinta vanhasta sadusta, ja valitettavasti tarina menettää yllätysmomenttiaan, jos - ja kun - lukijan hoksottimet arvaavat mistä sadusta on kyse. Pääkertomuksen lisänä albumissa on sarjakuvanovelli Yes, Mother. Gencon symbolisistista ja omakohtaista tarinointia olisi mieluusti lukenut vielä useammankin lyhärin verran, hän sekoittaa arjen tasoa fantasiaan miellyttävästi - tavalla, joka tuo mieleen Brian Woodin Demon.

Makkosen kuvitus taasen tuo mieleen Ashley Woodin. Makkonen kantaa vaikutteitaan tietoisesti - kuten Ashley Wood aikanaan vaikutteitaan DaveMcKeanilta - joka vuorostaan Bill Sienkiewicziltä, joka vuorostaan Neal Adamsilta ja niin edelleen… Ajan myötä hänen oma tyylinsä eittämättä selkiytyy, ja vertailut käyvät turhaksi. Kerronnan tasolla Makkonen päihittää Ashley Woodin 6-0 - ruutujaot ja leikkaukset ovat dynaamisia ja vaihtelevia, mutta palvelevat hyvin tarinaa. Tarinan rytmi kulkee parhaimmillaan kuin tanssi. Paikoitellen päällekkäiset tekstuurit ja rasterit tekevät kuvista tukkoisia, mutta harmaasävypainatuksesta on revitty kaikki tehot irti - lisävärinä on käytetty turkoosinsinistä.

Blue on edustava käyntikortti uraansa käynnisteleviltä tekijöiltä, ja toivoa sopii yhteistyölle myös jatkoa. Heillä voisi olla kapasiteettia ravistella kauhusarjakuvan kliseitä uraauurtavalla tavalla, tekijöinä he kompensoivat hyvällä tavalla toistensa tyyliä.

Kuvittelee olevansa

Koskettavia lauluja ja kuvia ulkopuolisuudesta ja juurettomuudesta.



Teatteri Telakalla vierailee:

Juha Siltasen Juhlaorkesteri -työryhmä:
KUVITTELEE OLEVANSA

Hanna Siivolan runoihin perustuva Kuvittelee olevansa kommentoi pirstaloitunutta yhteiskuntaa käsitellen ulkopuolisuuden kokemusta ja juurettomuutta sekä sopeutumista ja j uurtumisen mahdollisuutta musiikin, valo- ja mediataiteen sekä kuvataiteen keinoin.

La 11.10. klo 14.00.
Su 12.10. klo 17.00.

Runot: Hanna Siivola
Musiikki: Jami Westergård & Sanna Grönmark
Visualismi: Katja Luoto & Juha Veltti
Valosuunnittelu: Hanna Siivola
Lavalla:
Jami Westergård (laulu, kontrabasso, koskettimet, sopraanosaksofoni)
Sanna Grönmark (laulu, harmonikka, koskettimet)
Petteri Hyvärinen (laulu, kitara, perkussiot)
Hanna Martikainen (laulu, koskettimet, huilu, perkussiot)

Liput ja tiedustelut:
03 2250 720
teatteri(at)telakka.eu www.piletti.fi

Tapahtumapaikka: Tullikamarinaukio 3
Paikkakunta: Tampere
Järjestäjä: Teatteri Telakka
Liput: 8.00-15.00 €

Samalla julkaistaan myös projektin musiikki-cd.

Kesäkissa

Usva on spekulatiivista fiktiota julkaiseva verkkolehti, jonka tuorein numero on kauhuun painottunut. Tein Tuomas Salorannan mainioon Kesäkissa-novelliin kuvitukset. Tässä muutama.

Usva 3/07 (pdf)

Amanda Vähämäki: Pullapelto

Daada, 2007

Amanda Vähämäen esikoisalbumi on kuin sarjakuvaksi paloiteltu animaatioelokuva, sekä telkkarinmuotoisten ruutujensa, kerrontansa että tarinan surrealistisen luonteensa puolesta. Debyytiksi se on hallittu, toimiva kokonaisuus - alunperin Italiassa julkaistu albumi on jo useamman vuoden takainen, ja täytyy todeta, etttä tekijä on kuluneina vuosina kehittynyt huimasti, löytänyt sarjakuvailmaisun erityislaatua. Mutta se ei suinkaan tarkoita vähätellä Pullapellon ansioita.

Vähämäki on opiskellut taidetta ja luonut sarjakuvantekijän uraansa Italiassa, mikä on tuonut hänen ilmaisuunsa pikantin sävynsä – hänen luonnostelevaa lyijykynäilyään olisi vähättelevää kutsua naivistiseksi, mutta lapsenomaisuutta hänen viivansa haeskelevat – Anke Feuchtenberger on ilmeisin vertailukohta: tekijöissä on paljon yhteistä, molemmat ovat hyviä piirtäjiä ja molemmat hakevat unen maailmasta vaihtoehtoa patriarkaaiselle maailman mallinnokselle.

Pullapellossa mennään lapsen unimaailmaan, joka ei näyttäydy viattomuuden turvapaikkana, vaan vaivalloisena, ristivetoisenatilana, jossa suunnilleen kymmenvuotias päähenkilö prosessoi aikuisten maailman ahdistavia ja pelottavia ilmentymiä – ja alkanutta matkaansa kohti aikuisuutta. Vaikuttaa, että tarina olisi muokattu varsin uskollisesti nähdystä unesta – ja syteen tai saveen se noudattaa unen hajanaista olemusta, ja jättää asiat unen lailla avoimiksi ja tulkinnanvaraisiksi. Uni tuntui minulle henkilökohtaisuudessaan liian suljetulta, sen imussa oli vaikea pysytellä. Jollekulle toiselle juuri se intiimiys voi olla ovi kokea tarina voimakkaasti, mene tiedä. Unen symboliikkaa sarjakuvassa riittää kiinnostuneille pureskeltavaksi, ja sen kautta avaimet tarinan ytimeen varmasti löytyvät.

Pullapellossa on jotain tuttua, jotain vierasta; jotain kaunista, jotain raadollista – kaikkinensa haastava aloitus erittäin lahjakkaalta nuorelta tekijältä. Albumi on kaunis paketti, kuten Daadalta osaa jo odottaa. Se on yhteispainatettu ranskalaisen Fremokin ja ruotsalaisen Kulturhuset/Serieteket - kustantamon kanssa. Fremokin "Alice Experiment", jonka osana he ovat Pullapellon julkaisseet pyrkii "tutkimaan tekstin ja kuvan, unen ja valvemaailman, lapsuuden ja valvemaailman ja ajan rajoja", luonnehtii hyvin myös Amanda Vähämäen albumin tavoitteita.

Kirkko

Tajusin pari viikkoa takaperin, että nykyisellään minulla ei ole mitään varteenotettavia syitä kuulua luterilaiseen kirkkoon, ja laitoin eropaperit vireille.

Uskoni kristilliseen Jumalaan on aina ollut sangen problemaattista ja ambivalenttia, eikä se edes ole kirkosta eroamisessa se kynnyskysymys. Tietysti on yhtäältä kysymys siitä, vastaako jumalideani missään määrin luterilaista teologiaa, mutta oleellisempana kirkon kirjoissa pysymiseeni on ollut ajatus, että kirkko toimii moraalisena liima-aineena kulturaalisesti, edustaa niin sanotusti ”hyviä arvoja”. Nyttemmin olen päätynyt siihen, ettei asia välttämättä ole niin. Luterilainen kirkko on turhan passiivinen ja alistuva toimija suhteessa siihen (moraaliseen) valtaan mitä sillä voisi olla. En tarkoita, että piispan pitäisi julistaa parvekkeelta mielivaltaisia ja typeriä dogmeja kuten paavi, mutta aktiivisempaa yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistumista sopisi odottaa.

Luterilaisen kirkon kehityskulku on johdattanut sen neutraaliin asemaansa, ja Suomessa, jossa kirkollisverot tulee liki 90% prosentilta väestöstä, on ollutkin talousstrategisesti järkevää pitää yllä kuuliaista profiilia, ja keskittyä "eettisiin" pörssipeleihin. Luterilaisen teologian sisäinen logiikka on johtanut uskonelämään, jossa kirkollinen ja uskonnollinen toiminta on häivytetty taka-alalle, joulukirkko ja hädän hetkellä luettu iltarukous riittävät armoon perustuvassa uskonkäsityksessä - tai kirkollisverojen tilitys. Suurin osa suomalaisista kuulunee kirkkoon lähinnä häiden ja hautajaisten takia – taitaa olla liioittelua edes puhua tapauskovaisuudesta.

Taisi olla Daniel Dennett, joka totesi että Jumalaan uskominen on useimmiten uskomiseen uskomista. Kun Vanhassa Testamentissa puhutaan Jumalaan uskomisesta, tarkoitetaan sitä, että luotetaan heimojumala Jahven voimaan ja lupauksiin. Uudessa Testamentissa kyse on siitä uskooko Jeesuksen puheisiin, ja toisaalta Paavalin virittelemään platonisen synkretistiseen Messias-ideaan. Luterilaiseen tapauskovaisuuteen riittää analysoimaton ja kritiikitön uskontunnustukselle nyökyttely ja Isä meidän -rukouksen aikana suun aukominen, tapauskovaisuus on suomalaisen sosialidemokraattisen yhteiskuntamallin tunnustusta, työn tekemisen, veronmaksamisen, perheen perustamisen ja lainkuuliaisuuden sakramenttien toteuttamista.

Minusta on hienoa, että Nokian Herätyksen Markku Koivisto ottaa uskonsa niin tosissaan, että yrittää herättää kuollutta lasta henkiin - sitähän Jeesus ja opetuslapset tekivät Pyhän Hengen nimissä - on omituisempaa uskoa sellainen, jossa Pyhän Hengen voima on väljähtynyt olemattomiin. Luterilaisessa perinteessä kaikki ihmeteot ja ihmeparanemiset on häivytetty pois, samaten kuin kaikki mystisyys - minkä perässä monet siirtyvät ortodoksiseen kirkkoon, jonka jumalanpalvelusperinne puhuttelee kokemuksen tasolla vahvemmin. Itsekin pohdin joku vuosi takaperin ortodoksisuutta, se on teologisesti paljon mutkattomampaa ja järkevämpää kuin kengännauhoihinsa eri syistä kompastelevat katolilaisuus ja protestanttisuus, ja vaikka jumala-kokemukseni onkin abstrahoitunut vuosi vuodelta, ajattelin Terho Pursiaista ja C.G. Jungia mukaillen, että ihmisen on paras sitoutua oman kulttuuripiirinsä uskontoperinteeseen, sen sijaan, että lähtee shoppailemaan itselleen uskontoa globaalista supermarketista. Olisi ollut kuitenkin epärehellistä lähteä mukaan jumalanpalvomistouhuun, jos siinä ei olisi osannut olla sydämestään mukana. Dilemma onkin siinä, että rationaalisen ajan kasvattina ei pysty heittäytymään lapsen lailla uskomaan mitä suun eteen lykätään, mutta toisaalta ei pysty irrottautumaan uskonnollisista tarpeista, olivat ne sitten kulttuurin ehdollistumia tai jotakin muuta. Toisaalta yltiöhenkilökohtainen uskonnon räätälöinti omien mielteiden mukaiseksi tuntuu älyllisesti yhtä epärehelliseltä, ja henkisesti epäjalostavalta.

***

Uskonnolla on kaksi pääasiallista funktiota ja tasoa - poliittinen, sosiaalis-kulturaalinen taso, jossa uskonto pitää yhteiskuntajärjestystä ja moraalia yllä sekä henkilökohtainen taso, joka tarjoaa, paitsi lohtua ja tolkkua metafysiikan tasolla, parhaimmillaan myös kasvualustaa henkiselle kasvulla - mitä se sitten lieneekään. Sam Harris sai kirjoissaan vakuutettua minut siitä, että nykypäivänä ensinmainittu makrotaso ei kovin hedelmällisesti toteudu. Pommintuoksuisen Islam-fanatismin kohdalla se lienee ilmeistä (vaikka pitkään pyrinkin tarkastelemaan Lähi-Idän touhuja moraalirelativistisesti), mutta myös Yhdysvaltojen kristillinen fundamentalismi aiheuttaa aikamoista kitkaa kansainväliselläkin tasolla. Euroopassakin katolinen kirkko on vahva vaikuttaja, mutta sentään kouluihin ei vaadita kreationismin opetusta. Yhdysvalloissa valtaa alaa herännäisopit: yli 40 prosenttia jenkeistä uskoo Jeesuksen uudelleentulemiseen seuraavan 50 vuoden aikana, ja niin kutsuttuun ylöstempaamiseen. Voimakas maailmanloppu-usko ei luonnollisesti promotoi kestävää kehitystä ja ekologisia arvoja, fokus on enemmän omassa navassa kuin luonnon hyvinvoinnissa, ja voi kai sanoa, että olisi muutoinkin. Juutalais-kristillista perinnettä, kuten monta muutakin uskontoa, voi syyttää antroposentrisestä maailmankuvasta, jossa luonto ja eläimet ovat ihmisen hyötyä ja hyväksikäyttöä varten.

Uskonnollisuus on keskeisimpiä inhimillisyyden muotoja, ja järjestäytynyt uskonnollisuus on (ollut) yhteiskuntien ytimessä, sekä muutosvoimana etttä järjestystä ylläpitävänä voimana. Kristillinen kirkko on parintuhannen vuoden aikana ehtinyt näyttää toimintamuotonsa ja vaikutustapansa, ja on ilmiselvää, että se on tässä hetkessä regressiivinen voima. Maallistunut kulutuskulttuuri tuskin on hengenelämältään kuitenkaan sen parempi vaihtoehto. Ongelma onkin siinä, että henkisesti valveutuneet ja eettisesti etevät ihmiset pystyvät veistämään moraalisen tukirangan elämälleen, mutta massojen maailmassa yksilöiden vastuuseen ei voida luottaa – kuten autistis-hedonistinen kulutuskulttuurimme on osoittanut.

Luterilaiseen kirkkoon pitäytymiseni olikin poliittinen ääni ajatukselle, että uskonnollista moraalia tarvitaan sosiologisen moraalikoodin levittämiseen – ja edelleen olen skeptinen sen suhteen, että individialistinen liberaalimalli markkinatalousmaailmassamme kovin henkeviä tuloksia voi aikaansaada, mutta toisaalta tajusin, ettei evankelisluterilainen kirkko kykene sille vastavoimana toimimaan. Siirsin siis pelimerkkini pois.

Kristillisen, tieteellisen ja materialistisen maailmankuvan rinnalla asetun taiteellisen maailmankuvan kannattajaksi.

Alex Robinson

Aiemmin kirjoitin Alex Robinsonin Tricked -albumista sangen suopein sanoin, mutta miehen aiempi Box Office Poison se vasta mahtava opus onkin! Trickediä häiritsi tarinankulussa tietty jäykkyys, Box Office Poisonin stoori rulla paljon rennommin ja viihdyttävämmin - siinä tekijä on kääntänyt kokemusmaailmansa fiktioksi välittömämmin. Se on uskomattoman hallittu debyytti, aikanaan lehtinä ilmestynyt 600-sivuinen järkäle. Robinson on sarjakuvan parhaita dialogin ja arjenläheisen henkilödraaman kirjoittajia.

Sikäli onkin metkaa, että hän täräyttää seuraavaksi kehiin sanattoman naisbarbaariseikkailun. Top Shelfiltä ilmestyy lokakuussa Alex Robinson's Lower Regions.

Mahdollisesti ensi vuodelle on luvassa totutumpaa tyyliä, high school-nostalgiaa, 2 Cool 2 B 4gotten -albumissa.