Leikkiluotien viuhunaa

100 Bullets -sarja on kerännyt kehuja ja alan palkintoja. Itselläni oli ehkä kynnys ruveta lukemaan pyssynheiluttelu-gangsteritouhua sarjakuvan muodossa, tai ainakaan maksaa siitä varsin isoja albumihintoja. Mutta sattumoisin tuli kerättyä jo 75:een numeroon edenneen Vertigo-sarjiksen ensimmäiset viisi albumia, aika tiiviillä aikavälillä edulliseen hintaan, käytettyinä omaan hyllyyn. Ensimmäisen albumin kohdalla fiilis oli, että passelisti rullaavaa, hyvin tehtyä väkivaltaviihdettä - mutta jatkuvat väkivaltakliimaksit rupesivat jo toisessa albumissa puuduttamaan. Juuri siinä vaiheessa homma saikin uutta kulmaa ja uusia twistejä, ja mitä pitemmälle pääsee, sitä koukuttavammaksi ja kiinnostavammaksi meno muuttuu.

Brian Azzarellon ja Eduardo Risson sarja on mitä Frank Miller tekisi, jos hänestä olisi kehittynyt se mestari, johon hänen potentiaalinsa viittasi, jollei hän olisi muuntunut typistetyksi karikaatyyriksi omasta tyylistään. 100 Bullets ottaa lähtövauhtia samoista dekkareista kuin Sin Citykin, ja Risson tyyli on paljossa velkaa Millerille, mutta 100 Bullets menee luodinnopeudella Sin Cityn kliseiden ohi, luoden kerronnallisesti uraauurtavaa jännityssarjakuvaa, joka kaikin tavoin ottaa valitusta mediasta kaiken hyödyn irti.

Joku snobi voi kritisoida genreen liittyvästä henkilöhahmojen ohuudesta, ja itsetarkoituksellisesta väkivallasta, ja hämmentyä joistakin Risson perspektiivifiboista, mutta tyylilajissaan 100 Bullets on klassikkokamaa.