Kirkko

Tajusin pari viikkoa takaperin, että nykyisellään minulla ei ole mitään varteenotettavia syitä kuulua luterilaiseen kirkkoon, ja laitoin eropaperit vireille.

Uskoni kristilliseen Jumalaan on aina ollut sangen problemaattista ja ambivalenttia, eikä se edes ole kirkosta eroamisessa se kynnyskysymys. Tietysti on yhtäältä kysymys siitä, vastaako jumalideani missään määrin luterilaista teologiaa, mutta oleellisempana kirkon kirjoissa pysymiseeni on ollut ajatus, että kirkko toimii moraalisena liima-aineena kulturaalisesti, edustaa niin sanotusti ”hyviä arvoja”. Nyttemmin olen päätynyt siihen, ettei asia välttämättä ole niin. Luterilainen kirkko on turhan passiivinen ja alistuva toimija suhteessa siihen (moraaliseen) valtaan mitä sillä voisi olla. En tarkoita, että piispan pitäisi julistaa parvekkeelta mielivaltaisia ja typeriä dogmeja kuten paavi, mutta aktiivisempaa yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistumista sopisi odottaa.

Luterilaisen kirkon kehityskulku on johdattanut sen neutraaliin asemaansa, ja Suomessa, jossa kirkollisverot tulee liki 90% prosentilta väestöstä, on ollutkin talousstrategisesti järkevää pitää yllä kuuliaista profiilia, ja keskittyä "eettisiin" pörssipeleihin. Luterilaisen teologian sisäinen logiikka on johtanut uskonelämään, jossa kirkollinen ja uskonnollinen toiminta on häivytetty taka-alalle, joulukirkko ja hädän hetkellä luettu iltarukous riittävät armoon perustuvassa uskonkäsityksessä - tai kirkollisverojen tilitys. Suurin osa suomalaisista kuulunee kirkkoon lähinnä häiden ja hautajaisten takia – taitaa olla liioittelua edes puhua tapauskovaisuudesta.

Taisi olla Daniel Dennett, joka totesi että Jumalaan uskominen on useimmiten uskomiseen uskomista. Kun Vanhassa Testamentissa puhutaan Jumalaan uskomisesta, tarkoitetaan sitä, että luotetaan heimojumala Jahven voimaan ja lupauksiin. Uudessa Testamentissa kyse on siitä uskooko Jeesuksen puheisiin, ja toisaalta Paavalin virittelemään platonisen synkretistiseen Messias-ideaan. Luterilaiseen tapauskovaisuuteen riittää analysoimaton ja kritiikitön uskontunnustukselle nyökyttely ja Isä meidän -rukouksen aikana suun aukominen, tapauskovaisuus on suomalaisen sosialidemokraattisen yhteiskuntamallin tunnustusta, työn tekemisen, veronmaksamisen, perheen perustamisen ja lainkuuliaisuuden sakramenttien toteuttamista.

Minusta on hienoa, että Nokian Herätyksen Markku Koivisto ottaa uskonsa niin tosissaan, että yrittää herättää kuollutta lasta henkiin - sitähän Jeesus ja opetuslapset tekivät Pyhän Hengen nimissä - on omituisempaa uskoa sellainen, jossa Pyhän Hengen voima on väljähtynyt olemattomiin. Luterilaisessa perinteessä kaikki ihmeteot ja ihmeparanemiset on häivytetty pois, samaten kuin kaikki mystisyys - minkä perässä monet siirtyvät ortodoksiseen kirkkoon, jonka jumalanpalvelusperinne puhuttelee kokemuksen tasolla vahvemmin. Itsekin pohdin joku vuosi takaperin ortodoksisuutta, se on teologisesti paljon mutkattomampaa ja järkevämpää kuin kengännauhoihinsa eri syistä kompastelevat katolilaisuus ja protestanttisuus, ja vaikka jumala-kokemukseni onkin abstrahoitunut vuosi vuodelta, ajattelin Terho Pursiaista ja C.G. Jungia mukaillen, että ihmisen on paras sitoutua oman kulttuuripiirinsä uskontoperinteeseen, sen sijaan, että lähtee shoppailemaan itselleen uskontoa globaalista supermarketista. Olisi ollut kuitenkin epärehellistä lähteä mukaan jumalanpalvomistouhuun, jos siinä ei olisi osannut olla sydämestään mukana. Dilemma onkin siinä, että rationaalisen ajan kasvattina ei pysty heittäytymään lapsen lailla uskomaan mitä suun eteen lykätään, mutta toisaalta ei pysty irrottautumaan uskonnollisista tarpeista, olivat ne sitten kulttuurin ehdollistumia tai jotakin muuta. Toisaalta yltiöhenkilökohtainen uskonnon räätälöinti omien mielteiden mukaiseksi tuntuu älyllisesti yhtä epärehelliseltä, ja henkisesti epäjalostavalta.

***

Uskonnolla on kaksi pääasiallista funktiota ja tasoa - poliittinen, sosiaalis-kulturaalinen taso, jossa uskonto pitää yhteiskuntajärjestystä ja moraalia yllä sekä henkilökohtainen taso, joka tarjoaa, paitsi lohtua ja tolkkua metafysiikan tasolla, parhaimmillaan myös kasvualustaa henkiselle kasvulla - mitä se sitten lieneekään. Sam Harris sai kirjoissaan vakuutettua minut siitä, että nykypäivänä ensinmainittu makrotaso ei kovin hedelmällisesti toteudu. Pommintuoksuisen Islam-fanatismin kohdalla se lienee ilmeistä (vaikka pitkään pyrinkin tarkastelemaan Lähi-Idän touhuja moraalirelativistisesti), mutta myös Yhdysvaltojen kristillinen fundamentalismi aiheuttaa aikamoista kitkaa kansainväliselläkin tasolla. Euroopassakin katolinen kirkko on vahva vaikuttaja, mutta sentään kouluihin ei vaadita kreationismin opetusta. Yhdysvalloissa valtaa alaa herännäisopit: yli 40 prosenttia jenkeistä uskoo Jeesuksen uudelleentulemiseen seuraavan 50 vuoden aikana, ja niin kutsuttuun ylöstempaamiseen. Voimakas maailmanloppu-usko ei luonnollisesti promotoi kestävää kehitystä ja ekologisia arvoja, fokus on enemmän omassa navassa kuin luonnon hyvinvoinnissa, ja voi kai sanoa, että olisi muutoinkin. Juutalais-kristillista perinnettä, kuten monta muutakin uskontoa, voi syyttää antroposentrisestä maailmankuvasta, jossa luonto ja eläimet ovat ihmisen hyötyä ja hyväksikäyttöä varten.

Uskonnollisuus on keskeisimpiä inhimillisyyden muotoja, ja järjestäytynyt uskonnollisuus on (ollut) yhteiskuntien ytimessä, sekä muutosvoimana etttä järjestystä ylläpitävänä voimana. Kristillinen kirkko on parintuhannen vuoden aikana ehtinyt näyttää toimintamuotonsa ja vaikutustapansa, ja on ilmiselvää, että se on tässä hetkessä regressiivinen voima. Maallistunut kulutuskulttuuri tuskin on hengenelämältään kuitenkaan sen parempi vaihtoehto. Ongelma onkin siinä, että henkisesti valveutuneet ja eettisesti etevät ihmiset pystyvät veistämään moraalisen tukirangan elämälleen, mutta massojen maailmassa yksilöiden vastuuseen ei voida luottaa – kuten autistis-hedonistinen kulutuskulttuurimme on osoittanut.

Luterilaiseen kirkkoon pitäytymiseni olikin poliittinen ääni ajatukselle, että uskonnollista moraalia tarvitaan sosiologisen moraalikoodin levittämiseen – ja edelleen olen skeptinen sen suhteen, että individialistinen liberaalimalli markkinatalousmaailmassamme kovin henkeviä tuloksia voi aikaansaada, mutta toisaalta tajusin, ettei evankelisluterilainen kirkko kykene sille vastavoimana toimimaan. Siirsin siis pelimerkkini pois.

Kristillisen, tieteellisen ja materialistisen maailmankuvan rinnalla asetun taiteellisen maailmankuvan kannattajaksi.