Oppiaineena normaalius

Yksilön ja yhteiskunnan keskinäisen suhteen keskeinen linkki on koulutus. Minua pelottaa jo etukäteen pienen lapsen vanhempana, millaista tuhoa peruskoululaitos lapseni maailmankuvaan tekee, jos hänet sinne päästää. Sinällään peruskoulu on aikanaan (ja jatkuvasti) yhteisesti tärkeiksi asioiksi sovittujen ja päätettyjen asioiden opettamista. Hyödyllisten perustaitojen ja –tietojen ohella opinto-ohjelmassa ,ja sen painotuksissa, voi nähdä tiettyä tarkoitushakuisuuttakin. Mikä lopulta on peruskoulun funktio tai päämäärä? Onko se valistuksen hengessä kasvattaa lapsista viisaita ja itsenäisiä aikuisia, vai keskenkasvuisiksi jääviä, tottelemaan ja paikallaan istumaan totutettuja rivityöntekijöitä ja kuluttajia. Viime aikoina työmaailman tarpeet ovat radikaalisti muuttuneet, ja peruskoulutuksessakin pyritään haasteisiin vastaamaan: nettiaikana faktojen pänttääminen on pitkälti ajanhukkaa, tärkeämpää on taito käyttää informaatiota. Työpaikalla ei välttämättä toimita tarkkojen käskyjen mukaan, vaan työntekijällä täytyy olla taitoja soveltaa osaamaansa, ja siihen suuntaan ymmärtääkseni peruskoulussakin mennään.

Peruskoululla on toisessakin mielessä normaaliin kouliva vaikutus: lapset itse ovat normaalin rajoja tarkkaan puolustavia, julmiakin otuksia – apinoiden lailla lapset (kuin aikuisetkin) ovat taipuvaisia imitoimaan toisiaan, ja luovat päässään mielikuvaa normaalista. Oli kyse ruumiillisesta eroavaisuudesta tai heikkoudesta, luonteen erilaisuudesta – peruskoulussa on luvassa kovempaa simputusta ja muilutusta kuin armeijassa kuunaan. Kodista ja kouluyhteisöstä tulevat kapeakatseiset normaalin käsitteet tuntuvat aika isolla osalla ihmisistä jäävän muuttumattomina aikuisiällekin.