Myrrysmies

Jimbon Jumalainen näytelmä

2011-11-23T01:08:00.015+02:00

Gary Panter: Jimbon Jumalainen näytelmä
Huuda Huuda, 2010

Huh huh.

Jimbon Jumalainen Näytelmä on aikamoinen kokemus!
Se on underground-sarjakuvien veteraanin ja jonkin sortin kulttihahmon omintakeinen uusiotulkinta Danten Jumalaisesta näytelmästä. Nide kokoaa yhteen kaksi tarinaa: Jimbo Helvetissä ja Jimbo Kiirastulessa. Jimbo Helvetissä on tehty aiemmin, ja se on olemukseltaan kepeämpi. Jimbo Kiirastulessa taasen on vuosien prosessina syntynyt tuotos, joka läväyttää lukijalle maanisen matkan kulttuurihistorian utopioihin ja painajaisiin.
Jimbo Helvetissä on tarinoista lyhyempi ja siinä jokainen sivu on oma absurdi strippinsä – osana laajempaa trippiä ostoskeskus-helvetin halki. Sen lukeminen on kuin vaeltaisi Jimbon ja ehdonalaisvalvojarobotti Kapsäkin matkassa Panterin harmaan aivomassan sisuksissa määränpäätä vailla, törmäten monenmoisiin alitajunnan hirviöihin ja ja kemiallisten substanssien avittamien mielikuvien yhteentörmäyksiin, jotka synnyttävät pop-kulttuurin ja kulttuurihistorian ilmentymien mutaatioita. Samalla se on omalla tavallaan varsin uskollinen alkuteokselle.

Jimbo Kiirastulessa on rakenteellisesti paljon suunnitellumpi ja monimutkaisempi. Esipuheessaan hän linkittää teoksen paitsi Jumalaiseen näytelmään, myös Boccaccion Decameroneen, Miltonin Kadotettuun paratiisiin, William Blaken teoksiin ja James Joycen Finnegan's Wakeen. Hän kirjoittaa siitä kuinka nämä tekijät viittasivat ja lainasivat toistensa teoksista – ja Panter vie sitaatit aivan omalle tasolle! Sarjakuvan repliikit ovat suurimmaksi osaksi suoria tai väärin lainattuja sitaatteja edellämainituista teoksista, muusta kirjallisuudesta ja rocklyriikoista. Sitaattiryöpytys tekee tarinan lukemisesta raskaan ja hajanaisen, komiikka jää vähälle ja lähinnä kuvien hoidettavaksi.

Jimbo-sarjakuvat on piirretty karkealla ja kömpelöllä tyylillä, mutta ruutujen virtaavuus ja sivusommitelmat Jimbo Kiirastulessa -sarjassa ovat oivaltavia, paikoitellen jopa nerokkaita. Albumi on kookas, ja aluksi tuntui, että Panterin rujolle sarjakuvalle on tarjottu liiankin prameat raamit, mutta pienemmässä koossa Kiirastuli-osio ei olisi toiminut.

"Te airo-orjat kaleerin, kun raippa herran laulaa, vanhat luutkin oppii paikkansa. Älä mulkkujen kanssa matsaa."

Jimbon jumalainen näytelmä on hämmentävä ja vaikeasti lähestyttävä, rajusti ristivetoinen teos. Se on kaaoottinen sekamelska, jolla Panter on postmodernin skitsofreenisilla keinoilla hakenut yhteyttä kirjallisuuden klassikoihin - korkeakulttuuri on saanut rahvaan muodon oksenteluineen ja alatyylin ilmauksineen, ja Alice Cooper ja Frank Zappa saavat puheenvuoron Ovidiuksen ja Chaucerin rinnalla. Panter on sivun alanurkkaan listannut tekstinpätkien alkulähteet, mikä sinänsä helpottaa intertekstuaalisuuden seuraamista. Panterin teokseen syventyminen avaa vyyhtiä kerros kerrokselta, ja ehkä se johdattaa osan lukijoista alkuteosten äärelle, jotka paikoitellen ovat yhtä psykedeelisiä kuin Jimbon seikkailut.

"Wasitenkin tapas hen sen nuoren ruscamiehen, ruumiicksensa celloi vihaa. Hän huultans potckas, punastuin. Hoi voivaa!"

Runoilija Teemu Manninen on tehnyt vaativan urakan suomentaessaan albumin. Loppupuheenvuorossa hän ei pyytele anteeksi, vaan toteaa halunneensa "säilyttää Panterin teoksen hedelmällisen outouden". Manninen pikemmin lisää tekstin outoutta kuin avaa sitä. Ala- ja ylätyylin yhdistelmäkielen Manninen on kaikkinensa toteuttanut taidokkaasti, vaikka liioiteltu vanhahtava tyyli menee paikoitellen häiritsevän yli, ja sitä käytetään syyttä myös 60-luvun lauluteksteissä.
Huuda Huudalta jälleen pieteetillä toteutettu julkaisu!

Moisseinen: Setit ja partituurit

2011-11-21T02:00:00.007+02:00

Huuda Huuda, 2010

Häpeä riisuu ihmisen paljaaksi. Mokat jäävät kalvamaan pitkäksi aikaa. Mutta ajan myötä niistä voi jo avautua parhaille tutuilleen naurun säestyksellä – ja sen myötä ehkä ymmärtää etteivät ne ole pelkästään karvas pala nieltäväksi, vaan suolaa elämää maustamaan. Juuri tästä on Hanneriina Moisseisen albumissa Setit ja partituurit kyse.

"Setit ja partituurit" kokoaa yksiin kansiin puolentusinan tapausta, jotka ovat mittasuhteiltaan pieniä, mutta päähenkilöä pitkään nolottaneita asioita. Lukijalle tarinat keventävät myötähäpeän kautta omien häpeän aiheiden painoa.

Moisseisen esikoisalbumi "Sen synty" oli vanhojen vienankarjalaisten tarinoiden sarjakuvittamista, nyt hän on siirtynyt keräämään ja kuvittamaan nykykansanperinnettä. Pienet tosielämän sattumukset on kerrottu kuin kaverille, puhekielellä ja suorapuheisen rehellisellä otteella. Aihepiiri huomioon ottaen tarinat ovat lukukokemuksena varsin leppoisia. Pelkistetty, mutta välistä kokeellinen ja leikkisä kuvakerronta ja jouhea rytmitys vahvistavat lyhyiden tarinoiden tehoa, niissä on samaa lakonisuutta ja tarkkailevuutta kuin Aki Kaurismäen elokuvakohtauksissa. Albumi on maalattu vaihtelevilla maalaus- ja piirustustekniikoilla, välillä siirrytään kirjontatekniikkaan. Albumi on Huuda Huudan tyyliin huoliteltu, komea nelivärinen kirja, jonka sisällysluettelokin on toteutettu kirjonnalla.

Suurin osa albumin tarinoista on julkaistu aiemmin mm. Glömpissä ja Kaltiossa, ja mukana on myös Kemin sarjakuvakilpailun v.2006 voittanut sarjakuva. Täytesarjoja albumissa ei ole, mutta albumin päättävä Tyttö, joka näki ponin ei oikein asetu häpeä-teeman alle. Kaiken kaikkiaan Setit ja partituurit on hieno kokoelma omaääniseltä tekijältä, jolta toivoisi sarjakuvallista tuotantoa enemmänkin.

Juha Veltti - Muodonmuutoksia

2011-10-06T11:16:00.007+03:00

Juha Veltti
Muodonmuutoksia
Riihimäen kirjaston Samuli Parosen salissa
3. - 28.10. 2011

ma-pe 09-19, la 09-15

Samuli Parosen salin näyttely esittelee Juha Veltin tuoretta maalaustuotantoa. Tyyli on siirtynyt esittävämpään suuntaan. Symbolistiset maalaukset on toteutettu moninaisilla tekniikoilla vesivärejä, guassia, akryylivärejä, mustetta ja kyniä vuorotellen ja yhdistellen.

Maalaukset käsittelevät myyttien ja satujen kielellä mm. ihmisen ja luonnon suhdetta. Ihminen on osa luontoa, toisaalta sivilisaatio on pitkälti ollut ihmisen pyrkimystä irroittautua luonnosta – suojautua uhilta ja uhkaavilta luonnonilmiöiltä, valjastaa luonnon antimet ihmisen käyttöön ja toimia objektiivisena tarkkailijana.

Kirjastotilaan liittyen neljän maalauksen aiheena on tunnettuja kirjailijoita, ja yleisöllä on mahdollisuus osallistua kilpailuun, jossa kirjailijoiden nimet oikein vastanneiden kesken arvotaan kirjapalkintoja.

”Kilpailu:
Tunnista tai arvaa kirjailijat!

Neljän näyttelyn maalauksen aiheena on tunnettu kirjailija, teosten nimistä löytyy lisävihjeitä kenestä on kyse. Oikein vastanneiden ja lähes oikein arvanneiden kesken arvotaan kirjapalkintoja. Laita nimesi ja sähköpostiosoitteesi tai puhelinnumerosi laatikkoon tai sähköpostitse osoitteeseen: juhaveltti (at) gmail.com ”

http://www.veltti.net

Duncan the Wonder Dog

2011-01-21T10:44:00.006+02:00

Yksi viime vuoden kiinnostavimpia ja kunnianhimoisimpia sarjakuva-albumeita, Duncan the Wonder Dog, myi ensimmäisen painoksen loppuun, ja ennen kuin toinen painos tulee myyntiin, on koko 400-sivuinen albumi luettavissa netissä!

Duncan the Wonder Dog kertoo maailmasta, jossa eläimet osaavat puhua, ja vaativat itselleen yhtäläisiä oikeuksia ihmisten kanssa. Tarinan poliittiset ja filosofiset teemat ovat suureellisia, mutta tarina keskittyy kuitenkin pieniin tilanteisiin ihmisten (ja eläinten) elämässä. Kerronta hyppii paikasta ja tyylistä toiseen, ja draamallisia jaksoja rytmittää kokeellisemmat osiot. On kuin kasa loistavia sarjakuvia - Dave McKeanin Cages, Chris Waren Acme Novelty Library, Anders Nilsenin Big Questions, Vaughanin ja Harrisin Ex Machina, Kramers Ergot - olisi laitettu blenderiin ja teipattu uudestaan yhteen, mutta selkeällä ja persoonallisella näkemyksellä. Adam Hines on nuori tekijä, rohkealta ja lahjakkaalta tekijältä voi odottaa vielä paljon.

Jos ei koko tarinaa jaksa ruudulta tavatakaan, kannattaa silmäillä - ja hankkia käsiinsä kun toinen painos tulee saataville!

Legendojen partaveikot ja sarvipäät

2010-09-02T15:46:00.011+03:00

Lilli Carré: KORPI-PETEN KOOTUT
Huuda Huuda, 2008

Anders Nilsen: SISYFOS
Huuda Huuda, 2008

Huuda Huudan julkaisemat Sisyfos ja Korpi-Peten Kootut pyrkivät molemmat ravistelemaan kulttuuriimme juurtuneita myyttejä ja legendoja, aseinaan musta huumori ja vähäeleinen absurdismi.

Korpi-Peten kootut on Lilli Carré'n esikoisteos, kokoelma lyhyitä pätkiä, joiden päähenkilöinä vuorottelee vanha höppänä Korpi-Pete ja kansantarinoiden legendaarinen metsämies Paul Bunyan.
Korpi-Pete höpöttää erakkomökissään itsekseen tai mille tahansa elottomalle objektille, jonka juttuseurakseen saa, ja muistelee menneitä. Nostalgian huumassa Peten jutut kasvavat huimiin mittoihin. Metsiä raivaavalle Paul Bunyanille taasen suuret mittasuhteet ovat riesa - jättiläisen elämä kun ei ole helppoa, treffeilläkin daami saattaa murskaantua jo ensisuudelman aikana. Molemmat miehet ovat yksinäisiä vanhan liiton miehiä, jotka äijämäisesti katselevat kauas horisonttiin ja pohtivat suuria, vaikka ulosanti heikkoina hetkinä meinaakin luiskahtaa itsesäälin puolelle.

Korpi-Peten Kootut on kepeää lukemista, josta voi halutessaan löytää syvempiä tasoja ajan menosta ja tavoista millä aika luo merkityksiä. Korpi-Petellä ei ole kuin muistonsa, joiden kautta luoda elämälleen merkitys, ja samassa mielessä voi ajatella yhteisöjen synnyttävän legendoja ja sankaritarinoita tuomaan arvoa kultuurilleen. Carré'n sarjakuva kuvaa loppujen lopuksi aika lempeästi mennyttä maailmaa, jossa elon tempo on hidas, ja kaikkea tapahtunutta ei ole taltioitu Youtube-videoihin, vaan tapahtumia voi makustella mielikuvituksen tenholla.

Anders Nilsenin Sisyfoksessa puretaan ikiaikaisempia Antiikin Kreikan myyttejä. Minotaurus on samanlainen kohtalon uhri kuin Bunyan. Hänenkään käsissään ei mikään pysy ehjänä, ja kömpelönä jättinä hän on saanut tahtomattaan hirviön roolin. Sisyfos on absurdismin klassisin hahmo, turhaa työtä tekevä kivenpyörittäjä. Sisyfos-hahmon käyttö jää auttamattoman latteaksi, eikä kaikenkarvainen seurakunta puhuvine hanhineen ja viikinkijumalineen iske maaliinsa yhtä tehokkaasti kuin Nilsenin pitemmät teokset, kuten Big Questions ja Monologues for Coming Plague. Niiden absurdismi ja mustan huumorin sävyttämä tyyli kääntää totuttuja ajatuksia päälaelleen ja tulkitsee kulttuurihistoriaa uusiksi aseistariisuvasti ja nerokkaasti, mutta Sisyfos jää ainakin suhteessa niihin ulkokohtaiseksi raapaisuksi.

Sisyfos on koottu Kramer's Ergot 4 -antologiaan tehdyistä sarjoista, mikä on julkaisuratkaisuna sinänsä kiinnostava. Nilsen myös piirsi suomalaista julkaisua varten uudet kannet.

Molemmat tekijät ovat mustavalkoisen sarjakuvan perinteen jatkajia, ilmaisukeinot ovat teknisesti ja kerronnallisesti pelkistettyjä, mutta nuoret tekijät ovat löytäneet käsialansa ja saavat puhallettua ruutuihinsa runsaasti eloa. Nilsen ja Carré ovat amerikkalaisen vaihtoehtosarjakuvan omintakeisimpia tekijöitä, joiden tyylissä on paljon myös eurooppalaisia kaikuja.

Huuda Huudan näkemyksekäs julkaisuohjelma rikastaa olennaisesti käännössarjakuvamme antia ja esittelee kiinnostavia tekijöitä - toivoa sopii, että se innostaa sarjakuvan harrastajia myös omiin jatkotutkimuksiinsa.

Sarjakuva yrittää murtautua sivuilta ulos

2010-08-29T11:59:00.002+03:00

GLÖMPX
Huuda Huuda, 2009

Glömp-antologia on ollut Tommi Musturin luotsaama kunnianhimoinen projekti, kymmenen sarjakuva-albumia viidentoista vuoden aikana. Kerta kerran jälkeen se on ollut paksumpi ja näyttävämpi, kaksi edellistä järkälettä ovat olleet komeita värijulkaisuja, jotka ovat herättäneet huomiota maamme rajojen ulkopuolellakin. Kymmenennessä Glömpissä ollaan nokitettu lisäämällä albumiin kovat kannet ja laittamalla cd-levy kylkiäisiksi – sekä asetettu tekijöille haaste tehdä kolmiulotteista sarjakuvaa. Kirjan lukukielenä toimii englanti, vaikka sarjakuvissa dialogia ei kovin paljon olekaan.

GlömpX on sarjan ehein kokonaisuus. Siihen vaikuttaa paljon se, että suuri osa mukana olevista tekijöistä on Kuti-työhuoneen taiteilijoita ja samoja kaveriporukoita, jotka selvästi vaikuttavat toistensa tekemiseen. Suurella osalla taiteilijoista on avantgardistinen ote tekemiseensä, ja kolmiulotteisuus on johdattanut perinteisemmätkin tekijät rohkeisiin ratkaisuihin, enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Kolmiulotteiset elementit ovat monessa tapauksessa tavanomaisen sarjakuvakerronnan alkuun tai loppuun liitettyjä osioita, jotka eivät aivan asetu kohdilleen, vaikka niihin olisi paljon vaivaa käytettykin. Silti ne tekevät kokonaisuudesta entistä psykedeelisemmän ja hurtimman. Osa sarjakuvista on suunniteltu GlömpX -taidenäyttelyä silmälläpitäen, mutta kirjamuodosssa niiden kolmiulotteinen muoto ei täysin välity.

Kaikenkirjavilla tekniikoilla piirrettyissä ja muovatuissa sarjakuvissa syntyy sotkua ja ruumiita - kokeellisuuden huumassa tarinat ovat jääneet ohuiksi. Levottoman kuvaraidan tauottaa muutama rauhallisempi osio, Hanneriina Moisseinen on kirjonut vanhoille pitsiliinoille herkän ihmissuhdetarinan, Katri Sipiläinen sekoittaa vanhoista satuelementeistä oman kudelmansa.

Amanda Vähämäen kolmessa tasossa kulkeva tarina tuo tekijästä uusia puolia esiin ja Anna Sailamaa ja Pauliina Mäkelä tykittävät vaikuttavasti visuaalisuuden voimalla, miesten maailma taasen on populaarikuvaston ironisointia, muskelisankarien ja robottien jyräystä, pitsanaamoja ja sortuvia kerrostaloja.

GlömpX kokoaa yhteen sangen omaäänisen katraan, jonka ilmaisun kehittymistä on voinut seurata Glömpin sivuilla vuosien myötä - jonkinlainen yhteenveto tietystä (sarja)kuvallisesta ajattelusta tämä mahdollisesti viimeiseksi jäävä Glömp on. Muutama vuosi takaperin ulkomaisten musiikkihäröjen pienimuotoinen sensaatio oli ns. New Weird Finland. Termin alle niputettiin liuta suomalaisia musiikintekijöitä, joista moni on mukana Glömpin cd:lläkin. Cd:n nyrjähtäneet äänikollaasit ovat samaa sukua Glömp-taiteilijoiden kuvamaailmoille ja vastavuoroisesti Glömpin huuruinen kuvakudos on kuin kuvallista musiikkia. Meneekö se toisesta silmästä suoraan ulos vai jättääkö vahvankin muistikuvan kannattaa jokaisen itse kokeilla. Vielä kun se on laillista!

Dave Gibbons goes digital

2010-08-26T10:16:00.001+03:00

Edelleen parhaiten Watchmen-sarjakuvan piirtäjänä tunnettu Dave Gibbons esittelee työskentelyään Cintiq-wacomilla.

Frank Quitely goes digital

2010-08-25T11:12:00.002+03:00

Frank Quitely - Digital Drafting from Gavin Lees on Vimeo.

Jälleen yksi sarjakuvantekijä on siirtämässä työprosessejaan tietokoneelle. Ehkä tämä nopeuttaa Frank Quitelyn työtahtia.

Mielikuvituksen puolesta, hulluutta vastaan

2010-08-24T10:10:00.005+03:00

Beddor, Cavalier, Makkonen: Hatter M Vol.2: Mad With Wonder
Automatic Pictures, 2009

Lewis Carrollin (oik. Charles L. Dodgson) kirjoista Liisan seikkailut Ihmemaassa ja Liisan seikkailut peilimaassa, on tehty kymmenittäin enemmän tai vähemmän uskollisia adaptaatioita. Tarinat ovat innoittaneet myös lukuisiin uusiotulkintoihin, joissa alkuteosten maailmaa ja henkilöitä on käytetty vain lähtökohtana. Frank Beddorin kirjoittama Looking Glass Wars -romaanitrilogia lienee sieltä onnistuneimmasta päästä. Ainakin Hatter M-sarjakuvan perusteella.

Hatter M-sarjakuva kytkeytyy tiiviisti romaaneihin, ottaen lähtökohdakseen tarinan sivujuonteen, jossa kuninkaallinen henkivartija Hatter Madigan etsii kolmentoista vuoden ajan Alyss-prinsessaa "todellisesta" maailmasta. Mad With Wonder on toinen sarjakuva-albumi Hatter M-sarjassa. Ensimmäisen albumin kuvitti Ben Templesmith, ja Makkonen hyppää hienosti aika isoihin saappaihin.

Hatter M: Mad With Wonder toimii hyvin itsenäisesti, sen alussa on sarjakuvallinen intro edellä tapahtuneeseen. Albumissa on kolme-neljä irrallista episodia taipaleelta, joka käy Lontoosta Yhdysvaltoihin. Suuressa roolissa on Amerikan myyttinen lähihistoria länkkäreineen, sirkusseurueineen ja sisällissotineen. Liz Cavalier on yhdessä Beddorin kanssa kirjoittanut viihdyttävän ja vauhdikkaan tarinan, jossa on vanhan ajan seikkailutarinoiden tuntua ja ajan henkeä. Synkän fantasian, rosoisen realismin ja nyrjähtäneen mustan huumorin keitos on kuitenkin tuore ja onnistunut. Eikä vähiten Sami Makkosen visuaalisen puolen takia. Makkonen tekee uransa komeinta jälkeä, hänen piirrosjälkensä on karikatyristisempää kuin aiemmin, mutta vaikuttavaa hänen kuvamaailmastaan tekee hänen tyylikäs värinkäyttönsä, joka palvelee paitsi esteettisiä päämääriä, myös erinomaisesti tarinaa. Makkosen väritystekniikka on samankaltainen kuin Ben Templesmithillä, mutta Makkonen käyttää monipuolisemmin värien skaalaa. Hatter M-albumissa Makkosen tyyli ja ilmaisu loksahtaa paikoilleen.

200-sivuinen Mad With Wonder-albumi tarjoaa loppusivuillaan hämmentäviä pseudo-dokumentteja sekä kiinnostavia vaiheita sarjakuvan synnystä käsikirjoituksesta lopulliseen muotoon,. Kirjoittajien tekemät muutosehdotukset Makkosen sivuihin saavat kokemaan sympatiaa taiteilijaa kohtaan, mutta heidän pedanttisuutensa on koitunut ilmiselvästi myös Makkosen hyödyksi. Hallittua visuaalista otetta hieman rikkoo Tae Young Choin kansi- ja sisäsivukuvitukset sekä mauton taitto, mutta ne eivät pysty pilaamaan pieteetillä tehtyä albumia, joka hiljan palkittiin Independent Publisher Book Awards -palkinnolla.

Sama tiimi työskentelee jo seuraavan Hatter M-albumin parissa.

Maailmanlopun edellä

2010-08-23T11:52:00.004+03:00

Gary Reed/Sami Makkonen: Deadworld Slaughterhouse
(Desperado Publishing, 2010)

Sami Makkosen sarjakuvapiirtäjän ura Yhdysvaltojen sarjakuvamarkkinoille on lähtenyt mainiosti käyntiin. Aiemmin häneltä on julkaistu albumi Blue, jonka käsikirjoituksesta vastasi Elizabeth Genco. Pian sen jälkeen Desperado-kustantamo pestasi hänet piirtämään Deadworld Slaughterhouse -sarjakuvaa. Kiirettä ja kysyntää on riittänyt, sillä heti perään hän kävi Hatter M -sarjakuvan kimppuun.

Deadworld Slaughterhouse on synkeä ja kyyninen kauhusarjakuva. Zombie-genre asettaa ihmiset sukupuuton ja äärimmäisen hädän keskelle, missä ihmisistä kuoritaan ulkokultaisuus ja teeskentely todellisen olemuksen päältä. Osa ihmisistä on jopa pahempia hirviöitä kuin mieltä vailla vaeltavat elävät kuolleet, ja tälläkin kertaa ihmiskunnan rujoimmat piirteet pääsevät loistamaan. Epätoivoisina aikoina ihminen päätyy epätoivoisiin ratkaisuihin, ja ihmiskunnan nimissä Slaughterhousen tiedemiehet jättävät inhimillisyyden ja moraalipohdiskelut menneeseen maailmaan.

Deadworld-sarjalla on pitkä, joskin hieman hajanainen, historia – ensimmäiset lehdet ilmestyivät jo 1987. Sittemmin eri muodoissa, eri kustantamoilla ja eri tekijöiden käsissä lehtiä on ilmestynyt viitisenkymmentä. Slaughterhouse on suht itsenäinen tarina,vaikka monisäikeinen juonivyyhti näkyy taustalla. Gary Reedin käsikirjoitus on kunnianhimoinen, se hyppii polyfonisesti eri henkilöiden välillä – heti tarinan aluksi ladataan parin sivun ryppäissä kymmenen eri tarinapolkua. Tarinaa siivittävät myös erilaiset tekstit – kirjeenpätkät, tutkijoiden muistiinpanot ja karut ihmiskohtalot. Kokonaisuus alkaa hahmottua hiljalleen, mutta mukana pysyminen vaatii vaivannäköä.

Makkosen luonnoksenomainen tyyli voimistaa tarinan synkkää yleissävyä, mutta tarinan helppolukuisuutta hän ei edesauta, sillä henkilöhahmoja on monessa kohtaa vaikea erottaa toisistaan ja taustat on toteutettu turhankin viitteellisesti. Makkonen sävyttää tekstuureilla ja rastereilla piirroksiaan, välistä liian tummat harmaat varastavat dynaamiselta mustetyöskentelyltä tehoja. Hatter M -sarjakuvassa hän pääsee käyttämään värejä, ja silloin hän on todella omillaan - mustavalkoisuus rajoittaa hänen kuvakieltään olennaisesti.

Deadworld Slaughterhouse on kiinnostava etappi suomalaisen tekijän uralla. Albumi palkitsee keskittyneen lukijan ja tarjoaa sangen omaperäisen näkökulman zombie-genreen, lukukokemus luultavasti syvenee muihin Deadworld-sarjakuviin tutustuessa.

Big Numbers 3

2009-05-11T20:41:00.005+03:00

Big Numbers oli Alan Mooren ja Bill Sienkiewiczin yhteistyöprojekti, jonka ensimmäiset osat julkaistiin Mooren oman Mad Love -kustantamon toimesta 1990-luvun alussa. Sienkiewicz vetäytyi projektista, syystä tai toisesta, ja hänen apulaisenaan toiminut Al Columbia jatkoi sarjan piirtämistä edeltäjänsä tyyliä vahvasti emuloiden. Jostakin mielenhäiriöstä tai itsekritiikistä johtuen Columbia tuhosi valmiit sivunsa ennen niiden julkaisua, ja siten tarina on jäänyt auttamattomasti kesken.

Hiljan Ebayssä tuntemattomana pysytellyt taho kauppasi kolmannen numeron säilyneitä valokopioita, ja ostaja teki kulttuuriteon ja skannasi sivut kaikkien kansojen tutkailtavaksi nettiin!

Glyconin blogi on muutoinkin harvinaisuuksien aarreaitta Moore-fanaatikoille.

Gene: Kullervo

2009-04-14T19:47:00.009+03:00

Like Kustannus Oy, 2008

Genen Kullervo on aikamatka. Se on matka Karjalan runonlaulajien kunnailta synkeään kyberpunk-kaupunkiin, jossa taivas on verenpunainen ja sinihiuksiset, kyborgi-implanteilla varustetut antiheerokset käyskentelevät kelteisillään. Kullervo on nuorisokriminaali-luuseri, jonka käsissä kaikki tuntuu menevän palasiksi.

Kullervo on Kalevalan traagisimpia hahmoja, elämän potkima ja aikuisten kaltoinkohtelema angstinen nuori, joka ei osaa purkaa pahaa oloaan kuin tuhoisilla, väkivaltaisilla keinoilla. Gene riisuu nykypäivässäkin tunnistettavan suomalaisen arkkityypin Kalevalan tulkintoja usein vaivaavasta mahtipontisuudesta ja nostalgian pöhöstä, ja esittää Kullervon tarinan brutaalin ytimen ilkikurisen mustalla huumorilla ryyditettynä. Vaikka ulkoiset puitteet on pistetty uusiksi ja dialogi on nykyslangin ja voimasanojen ryydittämää, mukailee Kullervon tarina Kalevalaa uskollisesti , paikoitellen jopa liiaksi, futuristisessa urbaanimiljöössä lehmien laiduntaminen ja metsätyöt kun tuntuvat hieman erikoisilta rikollisperheen askareilta.

Kalevalan runoteksti on lisätty ikään kuin selitystekstiksi tarinan oheen, jopa Kalevalassa päälleliimatun oloinen pitkä karjan suojeluruno. Minä koin tekstilaatikot lähinnä tarinankulkua häiritsevänä elementtinä ja luinkin ensin sarjakuvan kiinnittämättä niihin huomiota. Genen kuvakerronta ja dialogi kuljettavat tarinan selkeästi ilmankin, joillekin lukijoille ne tietysti voivat avata vanhaa Kalevalan kieltä.

Genen Kullervo on aikamatka toisessakin mielessä- se on hyppäys viidentoista vuoden taakse, jolloin nuori Gene Kurkijärvi työsti Kullervo-sarjakuvaansa Enki Bilalin, Simon Bisleyn, Richard Corbenin ja Dave McKeanin innoittamana. Teoksessa näkyy oma aikansa ja tekijän nuoruus, mutta se on selkeällä visiolla ja pieteetillä toteutettu taidonnäyte, kuvakerronta on rohkeaa ja hallittua, värien käyttö komeaa ja tehokasta.

Kullervo on kymmenisen vuotta sitten jäänyt julkaisematta värijulkaisun kovien kustannusten tähden, mikä on erittäin harmillista - hieno teos se on edelleen, mutta aikanaan se olisi ollut ihan eri mittakaavan merkkitapaus rohkeassa otteessaan ja ajanmukaisen kuvallisen ilmaisunsa johdosta. Voi vain kuvitella mitä muita helmiä kustantamoiden pöytälaatikoihin on jäänyt.

Gene Kurkijärveltä on aiemmin julkaistu Aquila Oblique -albumi, tällä kertaa hän on liikkeellä typistetyllä taiteilijanimellä.

Kullervon rankan väkivaltaa ja seksiä tihkuvan kerronnan ja “katu-uskottavan” tyylin voisi kuvitella vetoavan nuoriin lukijoihin, heidän eksistentiaalista taakkaahan tarina diagnosoi, mutta mitään katharsista tai ratkaisua tarina ei tarjoa, päinvastoin! Koulusurmien aikakautena Kullervon tragedia on edelleen relevantti, ja kokolailla ratkaisematon. Gene puhdistaa vanhan kansanviisauden pölyistä, ja osuu suoraan yhteiskuntamme kipupisteisiin verevässä Kalevala-tulkinnassaan.

Lapsi kaltoin kasvattama
poika tuhmin tuuittama
ei tule älyämähän
miehen mieltä ottamahan
vaikka vanhaksi eläisi
varreltansa vahvistuisi

ABSINTH 1: Karma Surfers

2008-10-27T15:44:00.003+02:00

Suomalaista sarjakuvaa lukiessa yleinen puute on itsekritiikki, varsinkin aloittelevien tekijöiden kohdalla. Sikäli onkin harvinaista, että Absinthin kohdalla luova hulluus on koitunut lähinnä siunaukseksi: suuruudenhullu hanke julkaista yhdeksän satasivuista sarjakuva-albumia neljässä ja puolessa vuodessa - nelivärisenä ja kovissa kansissa tietenkin - hakee vertaistaan.

Rami Ojareksen ja Yrjänä Salmelan yhdessä kirjoittaman ja jälkimmäisen kuvittaman Absinth-epookin sarjakuvalliset esikuvat lienevät Vertigo-sarjojen suunnalla - Sandman, Hellblazer ja muut mystisen alan iltatyöläiset ovat varmasti tekijöille tuttuja, mutta ennen kaikkea tarina tuntuu kumpuavan omista kokemuksista. Saattaa tietysti olla, että elävien ja kuolleiden välistä viestinvaihtoa harjoittava toimisto, jossa toimitusjohtajana on entinen Intian pääministeri koiraksi inkarnoituneena ja viestejä välittää mm. norsupäinen jumala, ei ole suoraan omaelämäkerrallista.

Absurdin kuuloisista lähtökohdistaan huolimatta Absinthin ensimmäinen albumi Karma Surfers -Tie vapauteen ei ole parodiaa tai päätöntä kohellusta, vaan varsin henkeviäkin teemoja pyörittelevä matkakertomus, joka etenee beat-kirjallisuuden draivilla. Goan matkalla reppumatkaaja saa uuden lempinimen Huck Finn, ja absinth-höyryissään tutustuu uuteen todellisuuteen ja tuleviin yhtiökumppaneihinsa Ganeshaan ja Rajiv-koiraan. Erilaiset seikkailut ja koettelemukset seuraavat toisiaan mukaansatempaavalla tavalla, sekä eksentrisiä henkilöhahmoja siamilaisista elokuvantekijöistä Frankista ja Kafkasta kirottuihin vampyyreihin, cameo-roolissa nähdään myös Oswald Spengler. Karma Surfers ei ota itseään turhan vakavasti, ja juuri siinä on homman toimivuuden ydin.

Ojareksen ja Salmelan debyyttiteoksessa on paljon kehittämisen varaa, mutta myös kiistämättömät ansionsa: kieliopin kanssa on vähän niin ja näin ja yhdyssanat on järjestelmällisesti kirjoitettu erikseen, mutta dialogi on toimivaa ja nasevaa; Salmelan ihmishahmot on piirretty aika kömpelösti ja luonnosmaisesti, mutta vesivärilaveeraus ja komeat taustat tekevät kokonaisuudesta miellyttävän. Kuvitus on johdonmukaista ja vauhdikasta, ja sarjakuvana toimii mallikkaasti. 130-sivuiseen albumiin on saatu mahtumaan paljon, jopa 15-sivuinen runoelma, jossa versioidaan Danten Infernoa William Blaken profeetallisessa hengessä - asiaankuuluvine kuvituksineen. Tapahtumat etenevät vailla varsinaista rakennetta, mutta monikerroksellinen tarina ajallisine siirtymineen pidetään kasassa - Rajiv-koira hoitaa kertojan roolinsa hienosti. Tarinan sisäinen logiikka pelaa, vaikka heikkohermoisimmilla lukijoilla saattaa esiintyä huimausoireita.

Absinth - Karma Surfers on sarjakuvavuoden yllättäjä, todellinen villi kortti, ja ainakin itse aion hankkia myös tulevat osat, sen verran hulvaton trippi on lähtenyt käyntiin. Jos kovakantinen albumi rokottaa liikaa lompakkoa, on albumi mahdollista lukea Absinthin kotisivuilla kokonaisuudessaan.

MUTO

2008-10-23T12:45:00.004+03:00

Ällistyttävä graffitianimaatio Blu-nimellä kulkevalta hepulta.

BLU

Genco & Makkonen: Blue

2008-10-22T21:03:00.006+03:00

Desperado Publishing, 2008

Sami Makkosen ura sarjakuvanpiirtäjänä Yhdysvalloissa on lähtenyt hyvällä tahdilla käyntiin. Hän on piirtänyt Sam Costellon Split Lip -sivustolle sarjakuvia sekä osallistunut DC:n Zuda-nettisarjiskilpailuun Justin Jordanin kanssa Junk-sarjalla. Loppuvuodesta hän aloittaa uuden kauhusarjakuvalehden piirtäjänä Desperado-kustantamossa. Kotimaassa Makkonen tunnetaan ehkä vielä parhaiten Sarjis 2007 -fantasiasarjakuvakilpailun voittajana. Blue on hänen debyyttialbuminsa, kuten myös käsikirjoittaja Elizabeth Gencon.

Blue alkaa ihmissuhdedraamana, jossa on pieniä yliluonnollisen vivahteita. Päähenkilö on nuori nainen, joka ei pääse menneisyyttään pakoon. Tarina etenee viipyilevän rennosti dialogin siivittämänä, mutta kasvattaa hiljalleen painostavammaksi käyvää tunnelmaa - kohti vääjäämätöntä kliimaksia. Blue on uusiotulkinta vanhasta sadusta, ja valitettavasti tarina menettää yllätysmomenttiaan, jos - ja kun - lukijan hoksottimet arvaavat mistä sadusta on kyse. Pääkertomuksen lisänä albumissa on sarjakuvanovelli Yes, Mother. Gencon symbolisistista ja omakohtaista tarinointia olisi mieluusti lukenut vielä useammankin lyhärin verran, hän sekoittaa arjen tasoa fantasiaan miellyttävästi - tavalla, joka tuo mieleen Brian Woodin Demon.

Makkosen kuvitus taasen tuo mieleen Ashley Woodin. Makkonen kantaa vaikutteitaan tietoisesti - kuten Ashley Wood aikanaan vaikutteitaan DaveMcKeanilta - joka vuorostaan Bill Sienkiewicziltä, joka vuorostaan Neal Adamsilta ja niin edelleen… Ajan myötä hänen oma tyylinsä eittämättä selkiytyy, ja vertailut käyvät turhaksi. Kerronnan tasolla Makkonen päihittää Ashley Woodin 6-0 - ruutujaot ja leikkaukset ovat dynaamisia ja vaihtelevia, mutta palvelevat hyvin tarinaa. Tarinan rytmi kulkee parhaimmillaan kuin tanssi. Paikoitellen päällekkäiset tekstuurit ja rasterit tekevät kuvista tukkoisia, mutta harmaasävypainatuksesta on revitty kaikki tehot irti - lisävärinä on käytetty turkoosinsinistä.

Blue on edustava käyntikortti uraansa käynnisteleviltä tekijöiltä, ja toivoa sopii yhteistyölle myös jatkoa. Heillä voisi olla kapasiteettia ravistella kauhusarjakuvan kliseitä uraauurtavalla tavalla, tekijöinä he kompensoivat hyvällä tavalla toistensa tyyliä.

Kuvittelee olevansa

2008-10-10T12:51:00.003+03:00

Koskettavia lauluja ja kuvia ulkopuolisuudesta ja juurettomuudesta.

Teatteri Telakalla vierailee:

Juha Siltasen Juhlaorkesteri -työryhmä:
KUVITTELEE OLEVANSA

Hanna Siivolan runoihin perustuva Kuvittelee olevansa kommentoi pirstaloitunutta yhteiskuntaa käsitellen ulkopuolisuuden kokemusta ja juurettomuutta sekä sopeutumista ja j uurtumisen mahdollisuutta musiikin, valo- ja mediataiteen sekä kuvataiteen keinoin.

La 11.10. klo 14.00.
Su 12.10. klo 17.00.

Runot: Hanna Siivola
Musiikki: Jami Westergård & Sanna Grönmark
Visualismi: Katja Luoto & Juha Veltti
Valosuunnittelu: Hanna Siivola
Lavalla:
Jami Westergård (laulu, kontrabasso, koskettimet, sopraanosaksofoni)
Sanna Grönmark (laulu, harmonikka, koskettimet)
Petteri Hyvärinen (laulu, kitara, perkussiot)
Hanna Martikainen (laulu, koskettimet, huilu, perkussiot)

Liput ja tiedustelut:
03 2250 720
teatteri(at)telakka.eu www.piletti.fi

Tapahtumapaikka: Tullikamarinaukio 3
Paikkakunta: Tampere
Järjestäjä: Teatteri Telakka
Liput: 8.00-15.00 €

Samalla julkaistaan myös projektin musiikki-cd.

Kesäkissa

2007-09-10T17:01:00.000+03:00

Usva on spekulatiivista fiktiota julkaiseva verkkolehti, jonka tuorein numero on kauhuun painottunut. Tein Tuomas Salorannan mainioon Kesäkissa-novelliin kuvitukset. Tässä muutama.

Usva 3/07 (pdf)

Amanda Vähämäki: Pullapelto

2007-09-09T17:30:00.000+03:00

Daada, 2007

Amanda Vähämäen esikoisalbumi on kuin sarjakuvaksi paloiteltu animaatioelokuva, sekä telkkarinmuotoisten ruutujensa, kerrontansa että tarinan surrealistisen luonteensa puolesta. Debyytiksi se on hallittu, toimiva kokonaisuus - alunperin Italiassa julkaistu albumi on jo useamman vuoden takainen, ja täytyy todeta, etttä tekijä on kuluneina vuosina kehittynyt huimasti, löytänyt sarjakuvailmaisun erityislaatua. Mutta se ei suinkaan tarkoita vähätellä Pullapellon ansioita.

Vähämäki on opiskellut taidetta ja luonut sarjakuvantekijän uraansa Italiassa, mikä on tuonut hänen ilmaisuunsa pikantin sävynsä – hänen luonnostelevaa lyijykynäilyään olisi vähättelevää kutsua naivistiseksi, mutta lapsenomaisuutta hänen viivansa haeskelevat – Anke Feuchtenberger on ilmeisin vertailukohta: tekijöissä on paljon yhteistä, molemmat ovat hyviä piirtäjiä ja molemmat hakevat unen maailmasta vaihtoehtoa patriarkaaiselle maailman mallinnokselle.

Pullapellossa mennään lapsen unimaailmaan, joka ei näyttäydy viattomuuden turvapaikkana, vaan vaivalloisena, ristivetoisenatilana, jossa suunnilleen kymmenvuotias päähenkilö prosessoi aikuisten maailman ahdistavia ja pelottavia ilmentymiä – ja alkanutta matkaansa kohti aikuisuutta. Vaikuttaa, että tarina olisi muokattu varsin uskollisesti nähdystä unesta – ja syteen tai saveen se noudattaa unen hajanaista olemusta, ja jättää asiat unen lailla avoimiksi ja tulkinnanvaraisiksi. Uni tuntui minulle henkilökohtaisuudessaan liian suljetulta, sen imussa oli vaikea pysytellä. Jollekulle toiselle juuri se intiimiys voi olla ovi kokea tarina voimakkaasti, mene tiedä. Unen symboliikkaa sarjakuvassa riittää kiinnostuneille pureskeltavaksi, ja sen kautta avaimet tarinan ytimeen varmasti löytyvät.

Pullapellossa on jotain tuttua, jotain vierasta; jotain kaunista, jotain raadollista – kaikkinensa haastava aloitus erittäin lahjakkaalta nuorelta tekijältä. Albumi on kaunis paketti, kuten Daadalta osaa jo odottaa. Se on yhteispainatettu ranskalaisen Fremokin ja ruotsalaisen Kulturhuset/Serieteket - kustantamon kanssa. Fremokin "Alice Experiment", jonka osana he ovat Pullapellon julkaisseet pyrkii "tutkimaan tekstin ja kuvan, unen ja valvemaailman, lapsuuden ja valvemaailman ja ajan rajoja", luonnehtii hyvin myös Amanda Vähämäen albumin tavoitteita.

Kirkko

2007-09-01T08:52:00.000+03:00

Tajusin pari viikkoa takaperin, että nykyisellään minulla ei ole mitään varteenotettavia syitä kuulua luterilaiseen kirkkoon, ja laitoin eropaperit vireille.

Uskoni kristilliseen Jumalaan on aina ollut sangen problemaattista ja ambivalenttia, eikä se edes ole kirkosta eroamisessa se kynnyskysymys. Tietysti on yhtäältä kysymys siitä, vastaako jumalideani missään määrin luterilaista teologiaa, mutta oleellisempana kirkon kirjoissa pysymiseeni on ollut ajatus, että kirkko toimii moraalisena liima-aineena kulturaalisesti, edustaa niin sanotusti ”hyviä arvoja”. Nyttemmin olen päätynyt siihen, ettei asia välttämättä ole niin. Luterilainen kirkko on turhan passiivinen ja alistuva toimija suhteessa siihen (moraaliseen) valtaan mitä sillä voisi olla. En tarkoita, että piispan pitäisi julistaa parvekkeelta mielivaltaisia ja typeriä dogmeja kuten paavi, mutta aktiivisempaa yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistumista sopisi odottaa.

Luterilaisen kirkon kehityskulku on johdattanut sen neutraaliin asemaansa, ja Suomessa, jossa kirkollisverot tulee liki 90% prosentilta väestöstä, on ollutkin talousstrategisesti järkevää pitää yllä kuuliaista profiilia, ja keskittyä "eettisiin" pörssipeleihin. Luterilaisen teologian sisäinen logiikka on johtanut uskonelämään, jossa kirkollinen ja uskonnollinen toiminta on häivytetty taka-alalle, joulukirkko ja hädän hetkellä luettu iltarukous riittävät armoon perustuvassa uskonkäsityksessä - tai kirkollisverojen tilitys. Suurin osa suomalaisista kuulunee kirkkoon lähinnä häiden ja hautajaisten takia – taitaa olla liioittelua edes puhua tapauskovaisuudesta.

Taisi olla Daniel Dennett, joka totesi että Jumalaan uskominen on useimmiten uskomiseen uskomista. Kun Vanhassa Testamentissa puhutaan Jumalaan uskomisesta, tarkoitetaan sitä, että luotetaan heimojumala Jahven voimaan ja lupauksiin. Uudessa Testamentissa kyse on siitä uskooko Jeesuksen puheisiin, ja toisaalta Paavalin virittelemään platonisen synkretistiseen Messias-ideaan. Luterilaiseen tapauskovaisuuteen riittää analysoimaton ja kritiikitön uskontunnustukselle nyökyttely ja Isä meidän -rukouksen aikana suun aukominen, tapauskovaisuus on suomalaisen sosialidemokraattisen yhteiskuntamallin tunnustusta, työn tekemisen, veronmaksamisen, perheen perustamisen ja lainkuuliaisuuden sakramenttien toteuttamista.

Minusta on hienoa, että Nokian Herätyksen Markku Koivisto ottaa uskonsa niin tosissaan, että yrittää herättää kuollutta lasta henkiin - sitähän Jeesus ja opetuslapset tekivät Pyhän Hengen nimissä - on omituisempaa uskoa sellainen, jossa Pyhän Hengen voima on väljähtynyt olemattomiin. Luterilaisessa perinteessä kaikki ihmeteot ja ihmeparanemiset on häivytetty pois, samaten kuin kaikki mystisyys - minkä perässä monet siirtyvät ortodoksiseen kirkkoon, jonka jumalanpalvelusperinne puhuttelee kokemuksen tasolla vahvemmin. Itsekin pohdin joku vuosi takaperin ortodoksisuutta, se on teologisesti paljon mutkattomampaa ja järkevämpää kuin kengännauhoihinsa eri syistä kompastelevat katolilaisuus ja protestanttisuus, ja vaikka jumala-kokemukseni onkin abstrahoitunut vuosi vuodelta, ajattelin Terho Pursiaista ja C.G. Jungia mukaillen, että ihmisen on paras sitoutua oman kulttuuripiirinsä uskontoperinteeseen, sen sijaan, että lähtee shoppailemaan itselleen uskontoa globaalista supermarketista. Olisi ollut kuitenkin epärehellistä lähteä mukaan jumalanpalvomistouhuun, jos siinä ei olisi osannut olla sydämestään mukana. Dilemma onkin siinä, että rationaalisen ajan kasvattina ei pysty heittäytymään lapsen lailla uskomaan mitä suun eteen lykätään, mutta toisaalta ei pysty irrottautumaan uskonnollisista tarpeista, olivat ne sitten kulttuurin ehdollistumia tai jotakin muuta. Toisaalta yltiöhenkilökohtainen uskonnon räätälöinti omien mielteiden mukaiseksi tuntuu älyllisesti yhtä epärehelliseltä, ja henkisesti epäjalostavalta.

***

Uskonnolla on kaksi pääasiallista funktiota ja tasoa - poliittinen, sosiaalis-kulturaalinen taso, jossa uskonto pitää yhteiskuntajärjestystä ja moraalia yllä sekä henkilökohtainen taso, joka tarjoaa, paitsi lohtua ja tolkkua metafysiikan tasolla, parhaimmillaan myös kasvualustaa henkiselle kasvulla - mitä se sitten lieneekään. Sam Harris sai kirjoissaan vakuutettua minut siitä, että nykypäivänä ensinmainittu makrotaso ei kovin hedelmällisesti toteudu. Pommintuoksuisen Islam-fanatismin kohdalla se lienee ilmeistä (vaikka pitkään pyrinkin tarkastelemaan Lähi-Idän touhuja moraalirelativistisesti), mutta myös Yhdysvaltojen kristillinen fundamentalismi aiheuttaa aikamoista kitkaa kansainväliselläkin tasolla. Euroopassakin katolinen kirkko on vahva vaikuttaja, mutta sentään kouluihin ei vaadita kreationismin opetusta. Yhdysvalloissa valtaa alaa herännäisopit: yli 40 prosenttia jenkeistä uskoo Jeesuksen uudelleentulemiseen seuraavan 50 vuoden aikana, ja niin kutsuttuun ylöstempaamiseen. Voimakas maailmanloppu-usko ei luonnollisesti promotoi kestävää kehitystä ja ekologisia arvoja, fokus on enemmän omassa navassa kuin luonnon hyvinvoinnissa, ja voi kai sanoa, että olisi muutoinkin. Juutalais-kristillista perinnettä, kuten monta muutakin uskontoa, voi syyttää antroposentrisestä maailmankuvasta, jossa luonto ja eläimet ovat ihmisen hyötyä ja hyväksikäyttöä varten.

Uskonnollisuus on keskeisimpiä inhimillisyyden muotoja, ja järjestäytynyt uskonnollisuus on (ollut) yhteiskuntien ytimessä, sekä muutosvoimana etttä järjestystä ylläpitävänä voimana. Kristillinen kirkko on parintuhannen vuoden aikana ehtinyt näyttää toimintamuotonsa ja vaikutustapansa, ja on ilmiselvää, että se on tässä hetkessä regressiivinen voima. Maallistunut kulutuskulttuuri tuskin on hengenelämältään kuitenkaan sen parempi vaihtoehto. Ongelma onkin siinä, että henkisesti valveutuneet ja eettisesti etevät ihmiset pystyvät veistämään moraalisen tukirangan elämälleen, mutta massojen maailmassa yksilöiden vastuuseen ei voida luottaa – kuten autistis-hedonistinen kulutuskulttuurimme on osoittanut.

Luterilaiseen kirkkoon pitäytymiseni olikin poliittinen ääni ajatukselle, että uskonnollista moraalia tarvitaan sosiologisen moraalikoodin levittämiseen – ja edelleen olen skeptinen sen suhteen, että individialistinen liberaalimalli markkinatalousmaailmassamme kovin henkeviä tuloksia voi aikaansaada, mutta toisaalta tajusin, ettei evankelisluterilainen kirkko kykene sille vastavoimana toimimaan. Siirsin siis pelimerkkini pois.

Kristillisen, tieteellisen ja materialistisen maailmankuvan rinnalla asetun taiteellisen maailmankuvan kannattajaksi.

Alex Robinson

2007-07-29T22:04:00.000+03:00

Aiemmin kirjoitin Alex Robinsonin Tricked -albumista sangen suopein sanoin, mutta miehen aiempi Box Office Poison se vasta mahtava opus onkin! Trickediä häiritsi tarinankulussa tietty jäykkyys, Box Office Poisonin stoori rulla paljon rennommin ja viihdyttävämmin - siinä tekijä on kääntänyt kokemusmaailmansa fiktioksi välittömämmin. Se on uskomattoman hallittu debyytti, aikanaan lehtinä ilmestynyt 600-sivuinen järkäle. Robinson on sarjakuvan parhaita dialogin ja arjenläheisen henkilödraaman kirjoittajia.

Sikäli onkin metkaa, että hän täräyttää seuraavaksi kehiin sanattoman naisbarbaariseikkailun. Top Shelfiltä ilmestyy lokakuussa Alex Robinson's Lower Regions.

Mahdollisesti ensi vuodelle on luvassa totutumpaa tyyliä, high school-nostalgiaa, 2 Cool 2 B 4gotten -albumissa.

Tallottuja säkeitä ja salaisuuksia

2007-07-18T02:09:00.000+03:00

Heikki Saure on kerännyt kymmenen vuoden ajan talteen maasta löytämänsä lappuset, ja nokturno.orgissa on tutkailtavissa niistä koottu "teos". Kiintoisa ja hauska kokeellinen pläjäys...

(lähde: parnasso.fi)

Tuli mieleen siitä, miten vähän lippuset paljastavat alkuperästään, niiden täydellinen vastakohta: Post A Secret -saitti, jonne ihmiset tunnustavat postikorteissaan ne kätketyimmät salaisuutensa sanallis-visuaalisesti.

Rähjäromantiikkaa suoneen

2007-07-17T18:37:00.000+03:00

Warren Ellisin viikon päästä julkaistavan Crooked Little Vein -romaanin ensimmäinen luku on esiluettavissa täällä.

Bukowskin ja noir-dekkarien jäljillä Ellis pääsee ehkä proosan puolella fiilistelemään rappioromantiikkaansa kylliksi asti.

Jeffrey Brown: Haparointia

2007-07-04T21:18:00.000+03:00

Huuda Huuda, 2006

Minä odotin Jeffreyn Brownin Haparointia -kirjan olevan sukunimikaimansa Chester Brownin tyylistä inhorealistista ihmissuhdekuvausta (kuten I never Liked You), mutta sehän paljastuikin ihan lällyilyksi. Brown kuvaa häpeilemättömän tunteikkaasti parisuhteensa auvoa sivun tai parin pätkissä. Inhorealismi albumiin kuitenkin syntyy Jeffreyn yhä luuserimaisemmaksi yltyvästä pehmoilusta ja osaltaan myös toistoksi uupuvasta arjen kuvauksesta. Antiklimaattiset välähdykset menettävät albumin myötä fokustaan, ja niiden hienoinen kauneus muuttuu pikku hiljaa tyhjänpäiväisemmäksi ja neuroottisemmaksi. Siinä lienee albumin ärsyttävyyttä lähentelevä kiinnostavuus. Vaikea sanoa, onko efekti harkittu, vai vain oire läheisriippuvuudesta kärsivän Brownin patologisesta kokemusmaailmasta.

Amerikkalaisessa alternative-sarjakuvassa itsensä alas painaminen ja nolaaminen on ollut enemmän sääntö kuin poikkeus, lukijan sympatiaa on tavoiteltu potkitun koiran charmilla. Ja taaskin se toimii - albumin lopussa on vaikea olla päivittelemättä tätimäisesti: "miten se rassukka mahtaa pärjätä", ja kas: seuraavat koettelemukset onkin purkitettu useaan albumiin. Brownin kökköluonnostelua on mukava lukea, hän osaa ilmaista asiansa ihmeen toimivasti, kömpelön runollisesti. Kummoisesti ei tapahdu, ja sisältö aika yksinapaista, mutta silti mielenkiinto säilyy. Loputtomiin näitä ei siltikään jaksaisi lukea.

Haparointia näyttää mihin miehen maine perustuu, jokin selkeä omaperäinen vivahde hänen sarjakuvakerronnassaan on, ja vaikutetta tuntuisi ottaneen yksi jos toinenkin aikalaistekijä. Huuda huuda -kustantamolta kiinnostava pelinavaus.

Matalapaine

2007-06-17T22:08:00.000+03:00

Matalapaine
ja olen vajavaine.
Tavallinen viialalaine Raine.
Mennyttä on omaisuus ja maine.
Miehen lannisti vastuu sekä paine.
Sairaseläkkeellä päivästä päivään samanlaine.
Kunpa oliski vaan viaton oravaine.

Mäkitienoon luddiitti

2007-06-17T22:03:00.000+03:00

Sunnuntaina kirkossa
pappi mun uuden Mäcin lupas siunaa,
päälle juotais vähän simaa sekä viunaa.

Vaan kun sen aika koitti,
pappi yllättäen tilaisuuden peruutti.
Kylässä kun oli nähty mäkitienoon luddiitti,
joka viime kesänä kauhua niitti
- koko kesäksi sekasortoa riitti.

Se epäteknokraattinen parasiitti,
mäkitienoon luddiitti,
palasiksi pisti mun uuden mäcin,
ja päälle vielä heitti
huonon gägin.

Älä menetä Toivoasi!

2007-05-30T15:19:00.000+03:00

Tommi Musturi: Ensimmäinen Toivon Kirja - Like 2007
Tommi Musturi: Toinen Toivon Kirja - Like 2007

Tommi Musturi on etevä graafikko, jonka sarjakuvallinen tyyli vaihtuu tiheämmin kuin lelu levottomimman lapsen kädessä. Toivon kirjoihin omaksuttu tyyli lähentelee perinteistä pallonenäkarikatyriikkaa, vaikka tekijän psykedeelis-surrealistiset mieltymykset ruutujen välistä pilkottavatkin.

Toivon kirjojen päähenkilö on keski-iän ylittänyt äijänreppana, jonka hidasta elämäntyyliä ja itsekseenhöpöttelyä sarjakuva dokumentoi, sivun tai parin episodeissa. Kuvakerronta on staattista, elokuvatermejä lainatakseni: kamera ei liiku, mutta montaaseilla pidetään kuvavirta eloisana, jopa leikkisänä. Albumit lukee halutessaan nopeasti, mutta tekijä on eittämättä tarkoittanut kuvansa nautittavaksi samalla leppoisalla tahdilla kuin päähenkilö elämäänsä elää.

Toivo kalastaa, Toivo nukkuu, Toivo lämmittää saunan, Toivo suunnittelee lähtevänsä lenkille, Toivo syö. Siinä jotakuinkin Ensimmäisen Toivon Kirjan synopsis. Toivon aforisminomaisesta sanailusta ja verkkaisuudesta voi halutessaan löytää jotain hiljaista elämänviisautta, minulle hahmo tuntuu hieman ulkokohtaiselta luomukselta, liian ironiselta ollakseen aito. Sopii kysyä mitä helsinkiläinen avantgardisti-nuorimies haluaa parodian sävyttämän maalaisukkelinsa kautta välittää - ehkä kyseessä on etäinen alter ego, haave- tai kauhukuva vanhuudesta. Toivo itse pohtii vanhenemista heti ensimmäisissä repliikeissään: "Vanhempana sitten ymmärtää, etteivät vuodet muuta ihmistä. Sitä toivoo, että viisastuu, ja koettaa välttää elämän alituiseen tarjoaman katkeruuden." Rutinoituneen jähmeän, mekanistisen suorittamisen, ja kyynisen kuoren, alla Toivolla on lapsekkuus ja mielikuvitus tallella, sikäli hän on selvinnyt elämän kolhuista voittajana.

Musturi julkaisi itse muutama vuosi takaperin Ensimmäisen Toivon Kirjan englanninkielisenä niteenä, Like tuotti hiljan "suomennokset" kahdesta ensimmäisestä albumista yhdellä kertaa. Sarjaa on tiettävästi kaavailtu viisiosaiseksi, vaikka tuntuu, että ensimmäinen jatko-osa ei lisännyt paljon konseptiin. Toivoa sopii, että seuraavat albumit löytävät hahmoon uutta syvyyttä ja uutta näkökulmaa.

Toivon kirjat ovat komea taidonnäyte kaksiväritekniikassaan, ensimmäisen punainen-sininen, toisen violetti-oranssi -yhdistelmiä Musturi on hyödyntänyt hienosti, antaen niille omintakeisen ilmeen. Musturin kuvallinen ilmaisu on odotetusti hiottua ja tasokasta, ja albumit visuaalisesti viimeisen päälle mietittyjä paketteja.

Persepolis

2007-05-29T00:08:00.001+03:00

Marjane Satrapin Persepolis on parhaimpia, jollei paras, omaelämäkerrallinen sarjakuva, jonka olen lukenut. Suomeksikin julkaistu ensimmäinen Persepolis-albumi kuvaa tekijän lapsuutta Iranissa - se valottaa mahtavalla tavalla fundamentalistisen Islamin nousua maassa 70-luvun taitteessa, ja arkea sen ikeessä. Toinen albumi, joka tiemmä julkaistaan syksyllä lopulta myös suomeksi, kuvaa Satrapin nuoruutta Itävallassa, ja paluuta Iraniin nuorena aikuisena.

Nämä molemmat osiot on sovitettu animaatioelokuvaksi, joka sai juuri jaetun juryn palkinnon Cannesin elokuvajuhlilla. Elokuva on varsin uskollinen Satrapin pelkistetylle piirrostyylille, ja vaikuttaa erittäin onnistuneelta versioinnilta. Silti pitää ehdottomasti suositella itse sarjakuvaa!

Minulle liiaksi tekstivetoinen sarjakuva herättää pientä närää - jos ei osaa kertoa tarinaa tapahtumien kautta tai käyttää kuvia kuin tekstivirran helpommin sulavaan rytmittelyyn, olisi mielestäni parempi pitäytyä proosassa tai asiatekstissä. Persepolisin lukemista aloittaessani minulla oli tuossa suhteessa tietyt ennakkoluulot, varsinkin kun piirrostyö vaikutti naivistisen köykäiseltä. Mutta huomasin lukevain Satrapin eeposta todella mielikseni, mistä kiitos hienolle rytmiikan tajulle: sana ja kuvat ovat erinomaisessa balanssissa.

Nykyisin Ranskassa asuva Satrapi on selvästi ottanut vaikutetta David B:ltä, joka ilmeisesti on toiminut jonkinasteisena opettajana ja kannustajana Satrapille. Yhtäläisyydet ovat inasen häiritseviäkin, vaikka David B:n visuaalisesti virtuoosimaiseen kuvakavalkaadi ja Satrapin pelkistetty kuvitus paljon toisistaan poikkeavatkin. David B:n Epileptic -albumi on hieno omaelämäkerrallinen teos sekin, mutta siinä minua häiritsee kertovan tekstin monotoninen juoksutus komean kuvamaailman yläpuolella, ja tekijän pakkomielteinen tarve kuvata jokaikinen vaihe epileptisen veljensä vaiheista. Satrapin tarina rullaa paljon tenhokkaammin, ja vakavista sävyistään huolimatta siinä on paljon elämäniloa ja huumoria - totisemmat asiapitoiset narratiivit katkaistaan juuri sopivissa kohdissa anekdooteilla tai henkilösuhteita valottavilla arkisilla yksityiskohdilla. Epilepticin päähenkilöihin en oikein löytänyt empaattista suhdetta, mutta Satrapi saa henkilönsä elämään, simppelistä piirrostyylistään huolimatta, tai osin sen takiakin, hän saa paljon merkitystä ladattua esim. ihmisten ilmeisiin.

Kun luin Persepolisin pari vuotta takaperin, se itse asiassa laittoi ajatukseni sarjakuvasta aika lailla uusiksi - ideaalini hyvästä sarjakuvasta oli siinä vaiheessa vahvasti Dave McKeanin, Bill Sienkiewiczin ja David Mackin tyyppisten tekijöiden sarjakuvissa, en tarkoita välttämättä maalattua sarjakuvaa, josta edellämainitut ehkä parhaiten tunnetaan, mutta kuvakieleltään kompleksia ja kuvataiteen ilmaisua hyödyntävää visuaalisesti dynaamista sarjakuvaa. Persepolis oli sille suora vastakohta, ja silti yksi hienoimpia lukemiani sarjakuvia.

Ei niin, ettenkö olisi jo vuosia sitten lukenut vaikkapa Art Spiegelmanin Mausia, joka on varmasti Persepolisiinkin vaikuttanut sarjakuvan merkkiteos 80-luvulta, joka on pelkistetyssä tyylissään voimakas dokumentaarinen lukukokemus juutalaisvainoista, ja kaikenlaisia sarjakuvia koko ikäni - mutta siinä hetkessä se tietty idea sarjakuvasta oli kehittynyt jopa aatteelliseksi. Persepolis oli katalyytti, muutamien muiden sarjakuvien ohella, miettimään sarjakuvaa toiselta kantilta. Vaikkakin edelleen koen, että (hyvä) sarjakuva on likempänä elokuvaa ja teatteria kuin proosaa, mutta lopulta tietysti ratkaisee miten hyvin viestintävälineensä hallitsee, ja substanssi.

Sarjakuvamagiaa II

2007-05-28T12:55:00.000+03:00

Sen toisen sarjakuvamaagikon syvämietteinen haastattelu magian ja taiteen yhtymäköhdista.

Samoilta sivuilta löytyvässä Arthur-lehden 25:ssä numerossa näytti olevan myös Alan Mooren pitkä artikkeli seksuaalisuuden kulttuurihistoriasta, jota kylläkin on pdf-muodossa aika raskasta tihrustaa, mutta ehkä se Mooren hienojen ajatusten takia maksaa vaivan.

Toinen erittäin pitkä, kattava Alan Mooren haastattelu.

Sarjakuvamagiaa

2007-05-24T10:39:00.000+03:00

Arthur-lehden muutaman vuoden takainen Grant Morrison-haastattelu pureutuu sarjakuvakäsikirjoittajan maagikkohörhöpuoleen. Yli-inhimillisen mielikuvituksensa sarjakuviin ryöpyttävän miehen ajatusmaailma kulkee yhtä kosmisissa sfääreissä - jos ei niitä tosissaan otakaan, tarjoavat ne omaperäisiä näkökulmia ja kiehtovaa trippailua siinä missä miehen sarjiksetkin. Vuoden 2000 Disinfo-luentonsa (video) ja haastattelun myötä hänen maaginen maailmankuvansa on päässyt vielä syvemmälle ytimeen.

Morrison kirjoittaa Vertigolle ns. vakavampia sarjoja (WE3, Vinamarama, The Filth, The Invisibles, Flex Mentallo) joissa hän pääsee esittämään visionsa suoremmin, mutta on myös erittäin suosittu supersankarisarjakuvan puolella, mm. All-Star Superman, Batman, New X-Men, Seven Soldiers, 52. Ne on hänen mukaansa kirjoitettu tulevaisuuden supersankareita ajatellen, tarjoamaan heille roolimalleja.

Morrisonille, kuten toiselle sarjakuvamaailman maagikolle, sarjakuvat ovat olennainen magian toteuttamisen muoto. Hän on myös suunnitellut luottopiirtäjänsä Frank Quitelyn kanssa Robbie Williamsin Intensive Care -levyn kannet, joihin hän on sanonut ladanneensa maailmaa muuttavan taian, jota kaikki albumin kannen sormea koskettavat tukevat...

Alex Robinson: Tricked

2007-05-23T10:50:00.000+03:00

Top Shelf, 2005

Täydellisessä maailmassa Alex Robinsonin Tricked-sarjakuva-albumia ei tarvitsisi tituleerata mestariteokseksi, tässä maailmantilanteessa se kuitenkin näyttäytyy harvinaislaatuisen taidokkaana graafisena romaanina. Tricked on laadukasta, viihdyttävää draamaa, joka seuraa kuuden ihmisen elämää Magnolia -, Onni - ja Crash -elokuvien malliin.

Amerikkalaista alternative-sarjakuvaa pitkään vaivanneesta omaelämäkerrallisuuden pinttymästä Robinson on irroittautunut tekemällä selkeästi fiktiivistä tarinaa, silti omakohtaisuudesta ja arjen tasosta vieraantumatta. Robinson on tajunnut sen, minkä prosaistit ja elokuvatekijät jo aikoja sitten: fiktiossa pystyy kertomaan elämästä laaja-alaisemmin kuin omaan napaan tuijottavassa päiväkirjaruikutuksessa - usean päähenkilön tuoma moniäänisyys ja erilaiset perspektiivit muodostavat komean mosaiikin. Sarjakuvien puolelta hengenheimolaisia voi löytää Love&Rocketsista ja Terry Mooren Muukalaisia paratiisissa -sarjasta (Strangers in Paradise).

Robinsonin keskinkertaiseen piirrostyyliin kestää tottua suunnilleen saman verran kuin pitkän tarinan päästä käyntiin, eli semmoiset 50 sivua - mutta vaiva palkitaan. Pientä kritiikkiä voi esittää muutamien henkilöhahmojen niin kutsutusta "sarjakuvamaisuudesta" - mutta tarinassa on niin monta hahmoa, että tiettyä karikatyyrien käyttöä ei ehkä voi välttää. Robinson saa tylsimpiinkin hahmoihinsa puhallettua tiettyä sympaattisuutta, ja omituisesti alkuun niin tympeältä tuntunut piirrosjälkikin tuntuu vahvistavan hahmojen persoonia. Robinson kuljettaa tarinaa varmasti, ja rytmittää tarinaansa oivallisesti - pitkät narratiiviset osuudet ja dialogipohjaisuus ei missään vaiheessa muutu laahaavaksi, vaan pienillä kuvaratkaisuilla ja rytmien muuntelulla hän saa pidettyä rullaavuuden yllä, ja kasvatettua jännitettä.

Alex Robinson alkoi v.1994 tekemällä Box Office Poison -sarjakuvaa, joka on myöhemmin kasattu yli 600-sivuiseksi albumiksi, ja useita alan palkintojakin saaneessa Trickedissä hallitsee ilmaisumuotonsa jo suvereenilla varmuudella. Sopii toivoa, että Tricked innoittaa sarjakuvan saralla draaman tekijöitä samalla tavoin kuin Onni- ja Magnolia -filmit elokuvan puolella aikanaan. Trickedia voi suositella kernaasti kaikille sarjakuvan harrastajille, kuten myös kaikille niille, jotka eivät sarjakuvaa yleensä tapaa lukea.

Porin reissu

2007-05-21T15:01:00.000+03:00

Taidefestivaalireissu Porissa oli todella antoisa. Rakastajat Teatterin Taide menee baariin -festivaali oli monipuolinen tarjonnaltaan, stand up-komiikasta ja monologiteatterista klezmeriin ja efektilaitteilla ryyditettyyn improvisaatiosteppaukseen. Metsämorfeuksena uurastamani neljä keikkaa oli aikamoinen koitos, sooloprojektilla kun oli entuudestaan keikkoja vain yksi takana.

Soolona esiintymisessä on omat haasteensa, vaikka olisikin kaikenmoiset laitteet "suojana". Laptopilla (jos sellaisen omistaisin) pystyisin riskittömästi loihita äänitaustoja - samalla tavalla kuin suuren osan biiseistäni teenkin. Laptop-keikat eivät kuitenkaan oikein tarjoa mitään katsottavaa, tietokoneensa takana musantekijä saattaa vaikka pelata pokeria. Minun livekokoonpanoni koostui samplerin, Rolandin Grooveboxin ja Handsonicin yhteiskäytöstä, kädet ja aivot olen yrittänyt opettaa hallitsemaan kaikkia yhtäaikaisesti - parhaimmassa tapauksessa riemastuttavia,ennalta suunnittelemattomia yhdistelmiä synnyttäen.

Porin keikat asettivat haasteen myös esiintymispaikkansa suhteen: perjantai-iltapäivänä kahvilassa ei huuruisin suhina ja kokeellinen rytmiikka välttämättä olisi miellyttänyt kaikkia- eikä tietysti olisi tarvinnutkaan, mutta täydellinen yleisökatokaan tuskin olisi toteuttanut tarkoitustaan. Tietty tilanteeseen reagoiminen kuuluu mielestäni live-esiintymiseen - reagoida voi tietysti monella tapaa...

Ensimmäisen kahvilakeikan fiilistelin aika rauhallista kahvinjuontimusaa, toisessa pistin vähän nopeamman vaihteen päälle. Kolmas irkkubaarin keikka sai lisäjännitystä, kun suuresti arvostamani muusikko Teemu Elo näkyi olevan yleisön joukossa. Kitaristi Elo on vaikuttanut legendaarisessa Circlessä ja Office Buildingissä - ja jättänyt ison loven kyseisistä bändeistä lähtiessään, tehnyt musiikkia Alien Heat - ja Teemu Elon puhuvat eläimet -kokoonpanoissa, sekä ollut tuottamassa Ville Leinosen mahtipontisen upeaa Kimaltavia unelmia -levyä. Hiukkasen hajanaisen keikan jälkeen olikin mahtavaa, kun herra Elo tuli kiittelemään keikasta, kuten toinenkin musiikkialan mies. Viimeisen keikan kaavailin ihan Handsonic-perkussionismiksi, jossa hämmentävää vaikutelmaa synnytti isohkon baarin kajareihin levittyvä Handsonic-soundi ja pienestä kitaravahvarista kaikuva samplerin äänimassa. Live-virityksiä voinee siis jossain muodossa odottaa jatkossakin (kutsuja otetaan vastaan).

Porissa tapasin kasvokkain myös toisen Circle-legendan, Jussi Lehtisalon, jonka taannoista puhelinhaastatteluani olen näillä sivuilla aiemminkin mainostanut. Viikonlopulle oli kasaantunut Poriin oikea taidetapahtumien suma: performanssitaidetta, videotaidetta, musiikkia ja teatteria tuli nähtyä erinomaisen paljon, eli sopivasti.

Tiitu Takalo: Kehä

2007-05-17T17:51:00.000+03:00

Suuri Kurpitsa 2007

Saatan olla hieman jäävi arvioimaan objektiivisesti Tiitu Takalon sarjakuva-albumia, kun sattumoisin hän on ollut luokkakaverini kolmessa koulussa, mutta muutaman ajatuksen haluan siitä silti jakaa, joka tapauksessa lienee mahdotonta pienen maamme sarjispiireissä välttää tiettyjä sosiaalisia yhteyksiä.

Viimeksi yhteinen opintiemme Tiitun kanssa kulki jonkin matkaa Lahden Muotoiluinstituutin sarjisopinnoissa, jossa Kehä-albumin tiettyjä aihioita tuli jo nähtyä. Sikälikin oli riemastuttava nähdä millä tavalla tarina on saanut lihaa ympärilleen, ja ylipäänsä lahjakkaan tekijän ensimmäinen pitkä albumi, lyhyitä tarinoitahan hän on tehnyt paljon mm. julkaisemaansa Irtoparta-lehteen, ja Suuri Kurpitsa niputti lyhäreitä pari vuotta takaperin yksiin kansiin Tyhmä tyttö -albumiin.

Oikeastaan Tyhmää Tyttöä lukiessa vasta tajusin sen kuinka kaikki Tiitun sarjakuvat ovat perustuneet eräänlaiselle voice-overille, draamallisen tarinankuljetuksen sijaan teksti on kuljettanut sarjakuvaa - enemmän kuin tavanomaisia päiväkirjatyyppisiä tapahtumien kuvauksia Tiitun omakohtaisissa jutuissa esitetään usein laaja-alaisempia pohdintoja, tietyllä luettelonomaisuudella ( Tiitu saisi tehtyä ostoslistastakin mukaansatempaavan sarjakuvan). Ei ole poikkeuksellista, että Tiitun parin sivun sarjakuvien aikalinja kattaa monta vuotta. Jollakin ilveellä ( miellyttävän taitavalla piirrostyöllään ja luontaisella sarjakuvan rytmin tajullaan) hän saa sarjakuvansa toimimaan, ja välttää sen, että sarjakuva muuttuisi fiilikseltään kuvitetuksi tekstiksi.

Kehä alkaa tutulla voice-overilla, mutta parin sivun jälkeen se hiljenee, ja tarina lähtee kulkemaan dialogisen draaman voimalla. Parin nyrkkeilyä harrastavan teinitytön elämää kuvaava sarjakuva on ehkä väistämättä hieman teini, mutta sympaattinen tarina yhtä kaikki. En tiedä onko Tiitu miettinyt albumin kohderyhmää lainkaan - mitenkään väheksymättä se sopisi loistavasti yläasteen äidinkielentunneille, tarina identiteettiään ja itsevarmuuttaan etsivistä nuorista löytäisi varmaan parhaan kaikupohjan juuri vastaavalta lukijakunnalta, siitä vanhemmat voivat tietysti jälkijättöisesti parannella mahdollisia teinitraumojaan tällaisten tarinoiden äärellä. Laadukasta, aidolla tunteella tehtyä nuorten sarjakuvaa on Suomeen kaivattukin.

Tiitun hienoimmillaan oleva piirrostyö motivoi albumin lukemista kummasti, ja luo sarjakuvaan tiettyä henkeä ja tunnetta - elämänmakuiset yksityiskohdat tuovat hieman yksitasoiseen tarinaan syvyyttä. Eheä kokonaisuus, pituutensa mittainen tarina, johon olisi sopinut toinen mokoma jatkoa silti enemmän kuin mainiosti.

Singulariteettia odotellessa

2007-05-15T22:23:00.000+03:00

Edellisen tekstin skeptisen tulevaisuuskuvan vastapainoksi minun täytyy tunnustaa, että myös nörttiutopistinen singulariteetti-idea kiehtoo minua.

Tieteiskirjailija ja matemaatikko Vernor Vingen popularisoima "vingeläinen" tai teknologinen singulariteetti I. J. Goodin ideasta on hypoteesi, tai ilmeisen totinen usko siihen, että vuoden 2020 aikoihin ihminen kehittää teköälyn, joka ylittää ihmisen kapasiteetin, ja johdattaa kehityksen ennustamattomiin ulottuvuuksiin. Ray Kurzweilin havainto tai teesi tekniikan eksponentiaalisesta kehityksestä on joidenkin laskujen mukaan tiivistymässä 2020 tietämillä tasolle, jossa tekniset innovaatiot kaksinkertaistuisivat puolen sekunnin välein, ja yhä nopeammin. Tietysti kyse on hypoteettisesta, varsin vaikeasti mitattavasta kaavasta, joka kuulostaa Antiikin Zenonin paradoksilta (jossa esim. keihäs ei ikinä pääse perille, koska sillä on lentonsa aikana aina puolta lyhyempi matka lennettävänä, äärettömyyksiin asti) - mutta on silti ajatuksena huima.

Singulariteetti on futuristeille sama kuin ylöstempaus herännäiskristityille. Kiinnostavinta on tietysti se, että se ajoittuu samalle aikaviivalle kuin aiemmin kuvaamani Oslon profetiani.

Vingellä on myös kiehtova kyberpanteistinen visio siitä, että tulevaisuudessa jokaiseen ruohonkorteen ja orgaaniseen eliöön istutetaan nanokokoinen mikrosiru, ja internet-yhteys, jolloin yhteisen kielen löytyessä ihmisen ymmärryshorisontti ja kommunikaatio lavenisi aika lailla, ja kehittyisi koko maanpinnan kattava kollektiivinen tietoisuus, joka ei liene kovin kaukana Teilhard de Chardinin noosfääri -ideasta.

Ihmisen rajat

2007-05-14T16:16:00.001+03:00

Ihminen on ”eläimenä” joutunut sopeutumaan primitiivisestä esihistoriallisesta elämänmuodostaan mitä omituisimpiin ja monimutkaisimpiin järjestelmiin, yhä kiihtyvällä tahdilla. Joskus mietityttää mikä on tämän kulttuurin ja yhteiskunnan mielekkyys verrattuna siihen elämänmuotoon, johon evoluutioteorian mukaan ihminen on kehittynyt, ja voi jopa miettiä mitä on ihmisyys suhteessa biologiseen taustaamme. Ihmisaivojen hidas kehittyminen luultavasti mahdollistaa suhteellisen sujuvan kulttuuriin sulautumisen, ja ihminen kasvaa apinan loistavaa matkimis- ja oppimistaipuvaisuuttaan hyödyntäen sopimuksille perustuvaan käsitteiden kasautumaan, jota kulttuuriksi kutsutaan. Verrattuna eläimeen, ihminen on kadottanut suoran kontaktin viettien ohjaamaan toimintaan, ja kehittänyt skitsofreenisen kertojanäänen sisäänsä – ruumiista etäännytetyn ohjaajan keholleen.

Evoluutioteoriassa ihminen vertautuu apinaan, nykyhteiskunnassa pikemminkin tietokoneeseen. Ihminen koneena –metafora on esillä laajalti kulttuurissamme, yksi sen ilmentymä ovat scifi-kirjallisuuden robotit ja kyborgit. Niissä yhtäältä esitetään yhteiskuntadiagnoosia siitä, kuinka meistä kaikista on tavallaan tehty koneita, ja toisaalta pohditaan mikä on se olennainen inhimillinen arvo, joka erottaa meidät koneista, ja tiukan mekanistisesta maailmankäsityksestä. Scifi-kirjojen esittämät tulevaisuudenkuvat ovat kuitenkin sellaisenaan toimineet innoittajana tiedemiehille kehittämään vastaavia teknologisia virityksiä – filosofinen subteksti on jäänyt täysin huomiotta. Tekoälyn ja älykkäät robotit voi nähdä tiedemiesten snobismina tai leikkinä, joskin niistä usein on kehittynyt myös varsin käytännönläheisiä sovelluksia.

Tieteelliset edistysaskeleet, joita on tehty esimerkiksi aistivajavaisuuksia korvaamaan tai liikkumista edistämään ovat käyttäjilleen kullan arvoisia, ja kehitys sillä saralla on äärimmäisen kiinnostavaa. Toki jotkin hälytyskellot rupeavat soimaan, kun kerrotaan koneista, jotka lähettävät esimerkiksi näkövammaiselle sähköimpulsseja suoraan aivoihin. Herää huoli siitä, mihin kaikkeen vastaavaa teknologiaa voidaankaan käyttää.

Ihmisen ja teknologian yhteensitoutuminen on voimistunut vuosi vuodelta – suuri osa ihmisistä suorittaa työpäivänsä paikallaan istuen, tietokonetta ja puhelinta käyttäen – työmatkat suoritetaan autolla tai julkisilla kulkuvälineillä. Tehtaissa on siirrytty raskaasta mekaanisesta työstä robottikäsien liikuttamiseen, tai vain robottiliukuhihnan toiminnan häiriöttömän toiminnan tarkkailuun. Vuosikymmenen päästä tietokoneiden bittikoodi on ehkä jo muutettu muotoon, jossa ihmisen voi kytkeä suoraan koneeseen johdolla. Virtuaalinen tietokoneympäristö muuttuu fenomenologisesti todelliseksi, kun se sähkötetään suoraan aivoihin. Autenttisten kokemusten arvo alentuu entisestään, kun ihmisen ei tarvitse jalkautua sattumanvaraisen elämän pariin, vaan kokemukset ja stimulaation voi imeä suoraan digitaalisesti.

Seuraavien vuosikymmenien aikana bio- ja nanoteknologia saattavat muuttaa hyvin paljon ihmisen mielen hallittavuutta, mekaanisilla konesovelluksilla voidaan modifioida ihmisen aisteja ja fysiikkaa, kuten aiemmassa Ihminen 7.0 - tekstissä hypotetisoin – pumpataan evoluutiota eteenpäin. Se, millä tavalla se muuttaa ihmisyyttä kokemuksena ja käsitteenä jää nähtäväksi, mutta mitä kauemmaksi alkuperäisistä metsästysmaistamme, ”maasta” siirrymme, sitä sosiopaattisemmaksi kulttuurimme tuntuu kehittyvän: välittömän vastuun alue pienenee, ja liukuhihnamekanisoitu yhteiskunta kasvattaa ihmiset yhä syvemmälle sisään ihmisen itsensä luomien fantasmatodellisuuksien ja käsitteiden maailmaan – jossa pankkitilin digitaalinen saldo on keskeisempi asia kuin köyhien kärsimys, tai viihdeohjelma olennaisempi kuin ulkona vallitseva säätila tai vuodenaika. Länsimaista kulttuuria vaivaa hybris, joka voi saada pelottavaa uutta tulta alleen, jos ihmistä ruvetaan jalostamaan yli-ihmiseksi. Se voi synnyttää totaalisen uuden ihmiskuvan, joka pyyhkii vanhoilla konsepteilla lattiat. Natsi-Saksa antoi aavistuksen vastaavasta hybriksestä - kuinka perustavina inhimillisinä arvoina näkevämme asiat voivat peittyä uuden ideologian alle.

Meren hiljainen

2007-05-12T14:32:00.000+03:00

Teimme Katjan kanssa purkasta veistoksen. Useamman vuoden kasautuneet purukuminjämät saivat uuden muodon. Riihimäen Kuvataiteilijoiden vuosinäyttelyyn teimme myös Tšernobyl -mini-installaation mm. ruosteisesta metallista, tuhkasta ja kuolleista hyönteisistä, josta näkyy hieman kuvan alalaidassa.

Varsin mukavaa tuollainen taideyhteistyö Katjan kanssa. Aikanaan syntyi riitaa ja erimielisyyksiä jo ennen alkuun pääsyä, mutta ei tällä kertaa - syitä on varmasti monia, joista vähäisin ei ole se, että minä olen hellittänyt solipsistisesta taidekäsityksestäni. Joka tapauksessa käytämme aina toisiamme apuna ja kriitikkona töidemme kanssa, sitä kauttakin se yhteistyön raja on liukuva. Tekeminen tuntui varsin hedelmälliseltä, ja lopputuloksissa näkyy heijastuksia molempien jutuista.

Julisteen rustasin näyttelyyn myös - tietokonefonteista pientä irtiottoa.

A.W. Yrjänä: Mechanema

2007-05-02T21:55:00.000+03:00

Johnny Kniga 2006

Runous on kielen anomalia, aikojen myötä kasaantunut metakieli, joka on tarvittu paikkaamaan tiettyjä arkikielen puutteita. Runous on itsetietoista kieltä, joskus liiankin tietoista omasta perinteestään. A.W. Yrjänän runokielen mahtipontisuus vie välillä huomion sisällöstä, tuntuu kuin valittu ”media”, mielikuva siitä mitä runon pitää olla, määräisi liiaksi ilmaisun suuntaa. Ytimekkäistä havainnoistaan ja taidokkaasta kielenkäytöstään huolimatta mennään usein lähellä kornin ja kliseisyyden rajaa. Yrjänä rikkoo tietoisesti ylevää sävyä Saarikoskimaisilla arjen listauksilla, ja loppua kohden rohkaistuu rohjoisempaan, rehellisempään ilmaisuun, suorastaan julistukseen. Rockbändi CMX:n lauluntekijänä Yrjänä on tehnyt kiehtovia, tinkimättömiä tekstejä kautta linjan –tuntuukin omituiselta, että runoteksteissään hän ei löydä yhtä persoonallista uomaa.

Parhaiten Mechanemalla toimivat minä-muodossa kerrotut päiväkirjatyyppiset runot, joissa kliinistä korkealentoa ja kryptisyyttä on karsittu – ”Antikytheran kone”, ”Newtonin alkemia”, ”Fragonardin ratsumies”, runojen nimet havainnollistavat paatoksen tasoa. Nykyaikana, kun lukijoiden sivistyksen tasoon ei voi luottaa, on toki hämärämmätkin viittaukset helppo selvittää netistä - mutta runojen sitominen niihin täytyy olla perusteltua. Yrjänä käyttää niitä sivujuonteena, taustamelodiana ja lisävärinä – ja niiden kautta havainnollistaakin maailmankuvansa skitsofreenisuutta. Yrjänä on kautta uransa kuvannut teksteissään, vähintään rivien välissä, vanhakantaisen mystisen maailmankuvan kitkaa nykymaailmassa. Tietty sitoumus, usko tai arvostus, vanhoihin hengenperinteisiin ei päästä kirjoittajaa otteistaan, mutta intellektuelli jälkimodernisti niihin ei pysty sokeasti heittäytymäänkään. Vieraantuneisuus nykyajasta ei löydäkään gnostilaista lunastusta, vaan jättää päälle ristikkäisiä jännitteitä - kirjojen ideaalimaailmat ovat yhteismitattomia lumottoman arjen kanssa. Kroonisesta eskapismista Yrjänä ei kuitenkaan kärsi, vaan ottaa hampaisiinsa nykyajan haureudet ja nykymaailman lumeuskonnot - hänen yhteiskuntakritiikkinsä ei sinällään mitään uutta ja ihmeellistä tarjoa, mutta tietty osallisuuden tunne tekee siitä aidonoloista ja vahvaa, vaikka välillä karrikointi meneekin hevirockin puolelle.

Mechanema on Yrjänän neljäs runokokoelma, sikäli hän on nykymittapuulla melkein jo konkari; kirja kirjalta ilmaisu on tullut avoimemmaksi ja syvemmäksi, mutta hakee vielä lopullista ääntään. Hän on kaavaillut kahdeksan runokokoelmansa muodostavan jonkinlaisen kokonaisuuden, ja tietyn kehityskaaren ne epäilemättä dokumentoivat. Yrjänä on karismaattinen ”päähenkilö”; johdonmukainen tematiikka ja sen hidas muutosprosessi tekevät hänen corpuksestaan kiinnostavan, vaikkakin on hieman vaikea nähdä hänen runoteoksia irrallisena musiikkituotannostaan – liekö tarvekaan.

Kevin Huizenga: Curses

2007-04-30T18:20:00.000+03:00

Drawn&Quarterly 2006

Kramers Ergotissa ollut Jeepers Jacobs oli ensimmäinen sarjakuva, jonka luin Kevin Huizengalta, ja hieman harmittavasti se on Curses-kokoelman paras. Jeepers Jacobs on erinomainen summaus Huizengan tavasta kertoa tarinaa: se koostuu vanhoilliskristillisen teologin spekulatiivisesta pohdinnasta Helvetin olemuksesta, jota Huizenga onnistuneesti rytmittää golfaamiseen liittyvään kehyskertomukseen. Saattaa kuulostaa tylsältä tai teennäiseltä, mutta kyseessä on yksi viime vuosien hienoimmista sarjakuvanovelleista.

Curses-albumi on kiinnostava kehityskertomus Huizengan tavasta etsiä mielekäs sarjakuvallinen muoto tekstivetoisille jutuilleen, joissa draamallinen toiminta on usein vähäistä. Ensimmäinen kolmikymmensivuinen Green Tea -tarina on perinteistä kerrontaa, jossa toiminnallista juonta rasitetaan kertojanäänellä siinä määrin, että sen olisi melkein lukenut mieluummin tekstinä - jos koko tarina olisi erityisemmin jaksanut kiinnostaa. Sitä seuraavat lyhyemmät jutut kuitenkin löytävät luontevampaa sarjakuvallista ilmaisua ja leikkisyyttä. Parhaimmillaan Huizengan jutut toimivat mainiosti, Lost and Found on mainio kokeilu, jossa päähenkilö Glenn Gangesin postilaatikolla käymisen muutamaan askeleeseen on sisällytetty laajat pohdiskelut kadonneiden lasten kohtaloista ja Sudanin sotaorvoista. The Curse on kiintoisa pätkä kottaraisten Amerikan valtauksesta.

Huizenga on lahjakas nuori tekijä, jonka tulevalta tuotannolta voi odottaa suuria - hieman epätasainen, varhaiskauden suunnanhakuja esittelevä Curses-kokoelma asettaa odotukset korkealle. Drawn&Quarterly julkaisee hänen Or Else -lehteä, Fantagraphics vastaavasti Ganges-lehteä.

Duduk

2007-04-25T14:40:00.000+03:00

Amenialaisperäisen duduk-huilun ääni on lumoava, ja sen lumovoimaa tunnutaan käytettävän nykyisin elokuva- ja tv-musiikeissa kyllästymiseenkin asti. Duduk-mestari Djivan Garparyan on tehnyt puuhuilun soinnin maailmanlaajuisesti tunnetuksi lukuisissa levytyksissään, hänen musiikkinsa on soinut myös mm. Kristuksen viimeinen kiusaus - ja Gladiaattori -elokuvissa.

Tein biisin, jossa ainoana äänilähteenä on muutaman sekunnin duduk-sample (Sleepwaker).

Kotiin

2007-04-25T11:21:00.000+03:00

Rakkaani palasi hiljan kolmen kuukauden mattojensuunnittelureissultaan Intiasta, mikä selittänee kirjoittamiseni hetkellistä taantumista. Katja toi mukanaan Varanasista "raatoflunssaksi" kutsumani taudin, jota olemme molemmat yskäisinä ja väsyneinä poteneet, mutta silti ah niin onnellisina.

Paul Jenkins

2007-04-18T20:43:00.000+03:00

Paul Jenkins on brittiläinen sarjakuvakäsikirjoittaja, joka on kirjoittanut Marvelille joitakin hyviä minisarjoja kuten Sentry ja Inhumans, Dark Horselle Dan Brownin reviirillä pistäytyvän Revelations-minisarjan ja useamman ala-arvoisen palkkaduuniviritelmän, kuten valitettavasti suomennetutkin Wolverine: The End ja Origin.

Samaa nimeä kantaa myös amerikkalainen maalari, joka tekee uskomattomia abstrakteja akvarellimaalauksia, joiden teknistä virtuositeettia en lakkaa hämmästelemästä.

Mihin miehiä tarvitaan?

2007-04-13T16:12:00.000+03:00

Äärifeministien unelma, miesten painajainen: uusissa kokeissa tutkitaan mahdollisuutta muovata naisen soluista "spermasoluja", joilla munasolun voisi hedelmöittää. Tällä hetkellä tutkimus on hypoteettista, eli lapsia ei vielä kyseisellä tavalla yritetäkään saada alulle. Mutta heteropohjaisen kulttuurin joutsenlaulu on aluillaan...

Independent kertoo.

Tutustu Vertigoon

2007-04-13T14:12:00.000+03:00

Sarjakuvayhtiö DC:n Vertigo-alamerkki on laadun tae amerikkalaisessa sarjakuvakentässä, ja ollut kotina monelle kestusuosikkisarjalle, kuten Sandmanille, Preacherille, 100 Bulletsille, Y - the last Manille ja Fablesille. Vertigon nettisivuilla on ladattavissa edellisten ja monien muiden sarjojen ensimmäinen numero pdf:nä. helppo, halpa ja laillinen tapa tutustua sarjaan, jos ei halua pelkkien huhujen ja kehujen perusteella albumia ostaa.

Uudemmista, kovasti kehutuista sarjoista pdf:t on luettavana myös DMZ:sta, Lovelessista, Exterminatorsista.

Desolation Jones

2007-04-08T13:35:00.000+03:00

Warren Ellis, J.H: Williams: Desolation Jones (DC/Wildstorm, 2006)

J.H. Williamsin kuvitus Alan Mooren Prometheassa vaikutti alkuvaiheessa kylläkin ammattimaiselta, mutta hieman persoonattomalta perussuoritukselta, jossa omaperäisyyttä edustivat erikoiset ruutujaot ja layoutit. Sarjan edetessä piirtäjä joutui jatkuvasti vaativien haasteiden ratkaisijaksi, ja voi olettaa, että sarja on toiminut Williamsille aikamoisena tulikokeena. Hän on selvästi ottanut innolla haasteet vastaan - tyylilliset kokeilut ja omien rajojen ylittäminen saavat hänen viivansa elämään, ja viiden albumin jälkeen Williams olikin jo yksi suosikkipiirtäjistäni.

Olennaisin syy ensimmäisen Desolation Jones -albumin hankkimiseen minulla olikin nähdä millaisen muodon Williamsin ilmaisu on Warren Ellisin käsikirjoituksessa saanut. Tietty taidon ja jäykkyyden yhdistyminen sitä edelleen luonnehtii, tyyli on selkeästi tunnistettava, mutta käsiala on hieman luonteeton - tai sitten se luonne on nimenomaan siinä pedantissa pidättyväisyydessä, jota kompensoidaan kokeellisilla ruudutuksilla, upealla kerronnalla ja ajoittaisilla tekniikan vaihdoksilla. Jose Villarrubian aina laadukas väritys tukee kuvitusta loistavasti.

Vaikka en Warren Ellisin tuotantoa kauttaaltaan ole lukenutkaan, on sen peruspiirteet jo hieman liiankin tuttuja - lähtökohtaisesti Ellis pyrkii tekemään rosoista, katu-uskottavaa fiilistelyä, jonka tietty totisuus peitetään ironisen mustan huumorin virneellä, Ellisin kyyniset antisankari-alter egot harhailevat ja sanailevat popliinitakeissaan perversioiden ja eksentrikkojen urbaanissa maastossa. Suurta sanomaa tai pointtia tarinasta saa koirien kanssa hakea, Ellisille kai riittääkin tietty määrä twistejä, perustaltaan konventionaalisten genrekuvioiden ja kliseiden ronski nyrjäyttäminen. Tarina rullasi mukavasti ja viihdyttävästi, tarvittavat goottimimmit ja natsisalaliittokytkökset löytyi, loppua kohden minua ei kuitenkaan ihmeemmin kiinnostanut miten tarina päättyisi, ehkä juonivetoisuus onkin vähemmän keskeinen tukiranka Ellisille anekdoottien ja muka-kiinnostavien henkilöhahmojen galleriaan. Desolation Jones ei siis ole Ellisiä edustavimmillaan, mutta visuaalisesti mieluisa pläjäys, joten en jää vähäisten kolikoideni hupenenemista harmittelemaan.

Seuraavan Desolation Jones tarinan piirtääkin Danijel Zezelj, mitä jään siltä osin kiinnostuksella odottamaan.

Comicspace versus Myspace

2007-04-03T16:05:00.000+03:00

Minä olen ollut periaatteellisesti vastahangassa Myspacea kohtaan. Joskus mietin, että kauanko mene, että vastaava viritys kehitetään sarjakuvan ympärille, ja viime vuoden lopulla sellainen nettiin kasattiin. Sanotaan nyt jenkkimäisen tuttavallisesti vain, että Josh (kun ei sukunimi muistu mieleen) organisoi Comicspace -saitin, jolle tietysti sarjakuvan ystävänä rekisteröidyin - ja kaikkinensa ihan mukavasti sivusto toimii, sarjakuvasivuja saa kätevästi ladattua, ja käyttöliittymä niiden lukemiseen on ihan ok.

http://www.comicspace.com/juhaveltti/

Loogisena jatkeena piti tietysti sitten vihdosta viimein ympätä Myspaceen musahommiaan, tarkemmin sanoen Metsämorfeus -projektini.

http://www.myspace.com/metsamorfeus

Psykedeeliset polaroidit

2007-04-03T12:06:00.000+03:00

Minä en totuuden nimissä ole kovin suuri psykedeelisen kulttuurin tai taiteen ystävä, usein psykedelia-oksennukset lähinnä yrittävät epäonnisesti peittää ideoiden ja taidon puutetta, sekä hengellistä köyhyyttä. Mutta samalla psykedeelisessä marginaalissa on paljon kiinnostaviakin taiteilijoita ja ajattelijoita. C-Realm -podcastin haastattelussa antropologi Jeremy Narby kertoi vaikuttuneensa Pablo Ameringon maalauksista, jotka ayahuasca-shamaanin mukaan ovat kuin polaroideja hänen shamaanimatkoiltaan.

Jeremy Narbyn teesi tutkimuksistaan Amazonin sademetsien intiaanien parissa on, että shamaanit pääsevät ayahuasca-matkoillaan molekyylitasolle, ja pystyvät mahdollisesti parantamaan sieltä käsin ihmisten sairauksia. Kautta maailman yleinen käärme-symboliikka palautuisi intuitiiviseen, tai konkreettiseen ymmärrykseen ihmisen dna-rakenteesta. Narby on kirjoittanut aiheesta Cosmic Serpent -kirjan.

Cross Bronx

2007-04-01T15:13:00.000+03:00

Mike Avon Oeming tunnetaan parhaiten Powers -sarjakuvan piirtäjänä, muutaman vuoden verran hän on myös käsikirjoittanut Marvelille mm. Thoria ja Ares'ta. Cross Bronxissa hän hoitaa molemmat pestit (Ivan Brandon mukana kirjoituspuolella). Sarjan ensimmäinen numero on luettavissa netissä Cross Bronxin sivuilla.

Neliosainen sarja on hiljan koottu albumiksikin.

Chris Waren animaatio

2007-03-31T19:04:00.000+03:00

This American Life on palkittu dokumentaarinen radio-ohjelma Chicagon Public Radiolla. Ohjelma on siirtynyt myös television puolelle, ja yhden jakson toteutukseen on palkattu maineikas sarjakuvantekijä Chris Ware. Netissä on nähtävissä neljän minuutin pätkä ohjelmasta The Cameraman.

Jos jollekulle nimi Chris Ware ei ole tuttu, kannattaa pikaisesti tehdä Google-tutkimusta, ja / tai hankkia miehen Jimmy Corrigan, the Smartest Kid on Earth -sarjakuva-albumi, tai muita niteitä.

Ihminen 7.0

2007-03-26T00:06:00.000+03:00

Seuraavina vuosikymmeninä tullaan tekemään ratkaisevia päätöksiä siitä, mihin vedetään raja ihmisen geneettisen ja hormonaalisen manipulaation suhteen – kuinka pitkälle ihminen on valmis muokkaamaan ja modifioimaan itseään ja toisiaan, perintölinjaansa ja kulttuuriamme.

Viimeisen vuosikymmenen aikana neurologiset teoriat ovat edistyneet huimasti – tietokonekartalla pystytään tutkimaan tarkkaan mitä toimintoa mikäkin osa suorittaa – tietoisuus on spekulatiivinen ongelma, mutta aika iso osa tutkijoista sijoittaa sen thalamukseen. Synapsien, eli aivoissa kulkevien neuronien ”kulkureittejä”, ajatus- ja muistiratoja on tutkittu. Mm. buddhalaisten munkkien aivoissa on pitkäaikaisen, aktiivisen meditaation myötä havaittu varsin suuria, konkreettisia muutoksia – eikä mene monta vuotta, kun samanlaiset tulokset on siirretty pilleriin. Viimeistään nanoteknologian tietyn hallittavuuden myötä voidaan aivot todenteolla uudelleenkoodata – pelkojen, pettymysten ja traumojen muovaamat ailahtelevat ja ongelmalliset ihmisyksilöt voidaan muovata tehokkaiksi ja tuottoisiksi työntekijöiksi. Ainoa vain, että samalla tuhottaisiin kulutuskulttuurin perusta - joten pillerit on paras tehdä lyhytvaikutteisiksi ja piilokoodata sponsorien tuotteiden nimillä: työpäivän jälkeen ihmiset menevätkin jo kuolaten ostamaan tavaroita, joiden logot ovat kummitelleet heidän mielessään koko päivän. Mainosmaailma selviää siis helpommalla, kun sen ei tarvitsekaan miettiä kaikkia mahdollisia muotoja, joilla se saa brändinsä näkyviin – jättimäiset mainossatelliitit taivaalta voidaan sulattaa uusiokäyttöön.

Perhettä ei enää perusteta hikisen, intohimoisen seksin sivutuotteena, vaan tilataan kotiin komeita katalogeja, joista voi vertailla mitä ominaisuuksia eri firmat heidät jälkeläiselleen voivat luvata. Säästökrediittejä vertaillaan äö:n hintoihin, vanhempien geenikarttojen pienetkin puutteet luvataan siistiä ja korjata. Ylpeillä vanhemmilla saattaa jonakin heikkona hetkenä nousta mieleen ajatus: ”ei tuo ole minun lapseni”. Sukupolvi sukupolvelta ihmiset ovat kyvykkäämpiä, älykkäämpiä, terveempiä, eliniältään pitempiä – mutta se synnyttääkin sukupolvien välille melkein lajikuilua – on vaikea arvostaa vanhempiaan, kun he todellakaan eivät ole viisaampia. Eikä sitä enää satavuotiaana jaksa kuunnella vanhempiensa jatkuvaa kritiikkiä – siitä, kuinka on pelkkä pettymys, pelkkä kiittämätön kakara – vaikka tuli maksaneeksi jo ennen syntymäänsä satojatuhansia. Ei ihme, että hampaita kiristyttää, ja pillereitä menee kaksikertainen määrä. Poliittinen jakautuminen piirtyykin taloudellisen tason ohella myös sukupolvittain. Ihminen 7.0 perustaa lopulta oman autonomisen hallituksen, ja pyrkii estämään kaikkien alempiarvoisten lisääntymisen, sekä portaittain erottaa heidät kokonaan omiin työreservaatteihinsa. Mittatilausvirukset suunnitellaan kohdistuvaksi ”huonogeenisiin”, nopeuttamaan siirtymävaiheen toteutumista. Pahinta terroria vastapuolelta on aivosähköä häiritsevät mikroaallot –niiden varalta ihmisten (7.0) pitääkin kulkea päänsä visusti folioon käärittyinä.

Ne vähemmän onnekkaat, joiden vanhemmilla ei ole ollut mahdollisuutta buustata lapsiaan eliittitasolle, ovat likaisten työn tekijöitä, jo ennen ihminen 7.0:n valtaannousua – mediassa toitotetaan Karman lakia kastilaitostumisen myötä - ongelmien estämiseksi eri kansalaisryhmät täytyy pitää visusti erillään, kurinpito on ankaraa ja totalitääristä, yhteiskuntarakenne on pyramidin muotoinen hiekkakasa, jonka pohjille valuu kaikki ongelmatapaukset. Usean vuosikymmenen ajan harjoitetuissa ongelmayksilöiden uudelleenkoodaamisissa on paljon epäonnistumisia, ja köyhien kortteleita vaeltaa zombien ja pikkulasten tasolle vajonneet ihmiset formatoituine aivoineen.

Onneksi tulokset ovat kuitenkin suurimmaksi osaksi onnistuneita, ja kolmen pillerin ohjelma toimii suurimmalla osalla työläisistä hyvin (pillerien sisältö on liian monimutkaista lyhyesti selittää – lopulta olennaisinta on riippuvuus – motivaatio ja palkkio työntekemiseen, pillereiden mukana nielaistut nanobotit joka tapauksessa ovat tehneet leirinsä ihmisten aivoihin, ja pystyvät hoitamaan hommansa pitkälti ilman hormonitasoja muuttavia tablettejakin. Ihminen 7.0 jää historiaan seuraavana kehitysaskeleena, joka pyyhkäisi Homo Sapiensin pois maankartalta. Eräänä koleana, mutta aurinkoisena maaliskuun päivänä ohjelma Evoluutio 7.2 laitetaan käytäntöön ja nanobotit sulkevat alempiarvoisten aivot. Takana on vuosikymmenien likaista terroria ja aivokemiallista sodankäyntiä – mutta nyt sairaalat saavat huoata helpotuksesta, kun jatkuva solukemiallisesta yliannostuksesta kärsivien potilaiden virta katkeaa.

Mutta entäpä se likainen työ? Siihen on kloonattu miljoona vetreää teutoonia, joiden aivot on alusta loppuun piirretty yliopiston tutkijanhuoneessa, ja kloonit on solukoodattu kuolemaan heti ensimmäisten vanhenemisoireiden ilmaannuttua. Markkinatalousjärjestelmääkin voidaan ruveta purkamaan pala palalta – ihmisiä vain tuntuu enää hölmöltä manipuloida kulutuskulttuurin pyörittämiseksi, ja 330:n älykkyysosamäärällä lopulta nähdään millainen itseään ruokkiva kupla koko idea on ollutkaan – hitaasti päiväannosten kemiallista koostumusta muutetaan, ja niistä kieltäytyneiden vastarintaliike voidaan sulauttaa takaisin valtayhteiskuntaan. Kansainvälisessä sopimuksessa sovitaan parametreistä Ihminen 7.0:n suhteen, joita ei enää geneettisesti pyritä ylittämään yhteiskunnallisen rauhan ylläpitämiseksi.

Intressien kiertokulku

2007-03-25T22:57:00.000+03:00

Orson Scott Cardin Ender -saaga on mahtava tieteiskirjallisuustrippi - ensimmäinen, Ender, on ihan nautittava pikku kirja, mutta vasta seuraavat, jatkoksi kirjoitetut osat vievät perille huikeisiin käsitteellisesti ja filosofisesti haastaviin maastoihin. Niiden lukemisesta on niin monta vuotta, etten osaa tuon tarkempaa analyysiä tai kuvausta heittää - mutta henkilökohtaisesti ne ovat varmasti tärkeimmät tieteiskirjat, jotka olen lukenut. Voin lämpimästi suositella ihan jokaiselle aivojaan raksuttavalle eliölle ja eläjälle.

Orson Scott Cardin otin puheeksi siksi, että Cardin Ender-trilogia saa jatkoa sarjakuvana! Tai pikemmin täydennystä trilogian maailmaan. Kuvittamisesta vastaavat Dabelin veljekset, jotka ovat aiemmin muokanneet Cardin romaaneja sarjakuvamuotoon. Mutta nyt ihan uutta matskua. Kuvio on sama kuin hiljan Stephen Kingin kanssa, jonka Dark Tower ( Musta torni) -romaanisarja saa uutta lihaa uusiin tarinoihin Jae Leen kuvittamassa sarjakuvassa. Molempien projektien taustalla on Marvel Comics, jolle Card on kirjoittanut jokunen aika sitten Ultimate Ironmann -minisarjan, joka tietyistä kekseliäistä skenaarioista huolimatta oli keskinkertaista supersankarihuttua.

Jenkkiläinen sarjakuvateollisuus saanee uutta yleisöä ja nostetta crossover-tekijöiden kautta (Dark Tower -sarjakuva oli pienoinen mediatapahtuma keskiyöllä aukeavine sarjakuvakauppoineen) - elokuvan puolelta Marvelille ovat tehneet kelpotavaraa mm. Kevin Smith ja Joss Whedon. Vastavuoroisestihan elokuvateollisuus on lainannut kassamagneettinsa sarjakuvan puolelta menestyksekkäästi jo pitemmän aikaa.

Marvel uutisoi Ender -sarjakuvaa.

Marvelin sekavat Dark Tower -sivut.

Ruokalassa

2007-03-18T11:18:00.000+02:00

Tein ylemmän kuvan vuosi sitten Vegaia-lehteen, ja sitä oltiin hiljan soviteltu vegaanien kouluille suunnatun esitteen kanteen. Päätin tehdä uuden, paremmin sopivan kuvan samasta teemasta. Vielä on ollut vähän pohdintaa siitä, onko se viestiltään oikeantyyppinen - ts. ymmärtääko koulujen keittäjät sen huumorin oikealla tavalla. Kalanruodot leikkautuu joka tapauksessa kuvasta pois...

Persoonan kirot

2007-03-16T00:39:00.000+02:00

Aloitin tämän Bloggeriin kirjoittamisen tarkoituksella aika etäännytettynä, vapaaotteisena kritiikkikirjoitteluna. Nyt painopiste on ehkä hieman siirtymässä. Ajattelin hieman valottaa tuntemattomille (hypoteettisille) lukijoille kuka ajatusten takana on - ei hätää, mihinkään päivittäiseen sosiaalipornoon en rupea. Kirjoitusten aihe saattaa laveta, ja sitä myöten myös tahti tihentyä.

Ehkä kyse on paradigman muutoksesta myös omassa elämässäni - tosielämässäkin minulla on hiemankin vieraammassa seurassa taipumus jäädä tietyn älyllisen, etäännytetyn suojamuurin taakse, mutta se on jotakin, josta haluaisin päästä eroon - tietty jumiutuma nuoruusvuosilta. Ja kas: nykytiede todistaa, että muutos on mahdollinen. Aiempi tietoni oli, että aivojen synapsit, eli ajatusradat, muotoutuvat lopullisesti 20:neen ikävuoteen mennessä, mutta uuden tieteen valossa synapsit ainakin uutteralla ponnistelulla muuntuvat vielä aikuisiälläkin, joten tieteellisessäkin mielessä ihminen voi päästä tietyistä persoonansa lukkiutumista lopullisesti eroon. Joku voi sanoa, että buddhalaisuus on tästä paasannut jo muutaman tuhatta vuotta, samaten kuin muutama muukin hengellinen opettaja, mutta minä olen ymmärtänyt sen ehkä siten, että "hengelliset sisällöt" muuntavat käytöstä ja perspektiiviä asioihin, mutta tietty persoona on aika fiksattu. Toki itsekin olen huomannut, että elämänskenaarion muutokset muuttavat mielenlaatua -pitkän aurinkoisen kesän jälkeen kuitenkin on aina tullut myös sitä synkempää säätä.

Sinällään hassua, että kaksi hyvää ystävääni on ammentanut buddhalaisesta metodiikasta erittäin paljon henkisen kasvun saralla, mutta minä tarvitsen tieteellistä faktaa hahmottaakseni asian jotenkin olennaisella tasolla - joskus asiat voivat loksahtaa, synnyttää olennaisia synapseja, jostain sangen pienestäkin.

Ihmisen arkea

2007-03-16T00:03:00.000+02:00

Ohessa kuvissa meidän kissamme Kimmernau ja Kirnau, vedessä loiskii ja tulvivalle pellolle kiviä heittää Saaga Illuusia. Ihana puolisoni Katja puuttuu eilisistä kuvista, sillä hän on työharjoittelussa Intiassa. Näiden kuvien Bloggeriin laittamisessa ajattelinkin ensisijaisesti häntä. Mutta kai puissa kiipeilevät kissat ja (oikeasti) iloiset lapset hieman muidenkin sydäntä lämmittää. Toivottavasti.

Peura

2007-03-15T17:49:00.000+02:00

Myyräkuvien vastapainoksi olen minä saanut muutaman elävän, villin luontokappaleen kuvalle paremminkin tallennettua. Tässä suosikkini. Ensimmäisenä keväänä Riihimäen "maaseudulle" muuton jälkeen huomasin ikkunasta lauman peuroja laiduntavan pihallamme, muutama natusti ruusupuskia ihan ikkunan vieressä.

Sittemmin säikkyjä peuroja ei ole pihallemme asti valoísan aikaan uskaltautunutkaan.

Oppiaineena normaalius

2007-03-14T00:31:00.000+02:00

Yksilön ja yhteiskunnan keskinäisen suhteen keskeinen linkki on koulutus. Minua pelottaa jo etukäteen pienen lapsen vanhempana, millaista tuhoa peruskoululaitos lapseni maailmankuvaan tekee, jos hänet sinne päästää. Sinällään peruskoulu on aikanaan (ja jatkuvasti) yhteisesti tärkeiksi asioiksi sovittujen ja päätettyjen asioiden opettamista. Hyödyllisten perustaitojen ja –tietojen ohella opinto-ohjelmassa ,ja sen painotuksissa, voi nähdä tiettyä tarkoitushakuisuuttakin. Mikä lopulta on peruskoulun funktio tai päämäärä? Onko se valistuksen hengessä kasvattaa lapsista viisaita ja itsenäisiä aikuisia, vai keskenkasvuisiksi jääviä, tottelemaan ja paikallaan istumaan totutettuja rivityöntekijöitä ja kuluttajia. Viime aikoina työmaailman tarpeet ovat radikaalisti muuttuneet, ja peruskoulutuksessakin pyritään haasteisiin vastaamaan: nettiaikana faktojen pänttääminen on pitkälti ajanhukkaa, tärkeämpää on taito käyttää informaatiota. Työpaikalla ei välttämättä toimita tarkkojen käskyjen mukaan, vaan työntekijällä täytyy olla taitoja soveltaa osaamaansa, ja siihen suuntaan ymmärtääkseni peruskoulussakin mennään.

Peruskoululla on toisessakin mielessä normaaliin kouliva vaikutus: lapset itse ovat normaalin rajoja tarkkaan puolustavia, julmiakin otuksia – apinoiden lailla lapset (kuin aikuisetkin) ovat taipuvaisia imitoimaan toisiaan, ja luovat päässään mielikuvaa normaalista. Oli kyse ruumiillisesta eroavaisuudesta tai heikkoudesta, luonteen erilaisuudesta – peruskoulussa on luvassa kovempaa simputusta ja muilutusta kuin armeijassa kuunaan. Kodista ja kouluyhteisöstä tulevat kapeakatseiset normaalin käsitteet tuntuvat aika isolla osalla ihmisistä jäävän muuttumattomina aikuisiällekin.

Kevätaurinko

2007-03-13T22:19:00.000+02:00

Tänään oli niin mahtavan aurinkoinen alkukevään päivä, ettei oikein malttanut sisällä virtuaaliopintojaan väkertää - no, johan eilen tahkosin kaksi esseetä ja luentoa. Ulkona edesautin hieman pihan sulamista - lapsuudesta jäänyt tyydytystä tuottavaksi toiminnaksi sulamisvaiheessa olevien jääpalasten rikkominen. takkojen tuhkista erottelin naularuuvit ja ripottelin tuhkaa ympäriinsä lumelle. Naularuuvit ja naulat säästän kollasi(maalausta) varten. Lumen alta paljastuva luonto, virtaava vesi ja kirkas taivas saivatkin maalausinnon taas heräämään. Kotimme vieressä oleva pelto oli muuntautunut järveksi, ja lainehti hiekkatien yli.

Kävelyllä kuulin pientareelta lumesta jonkinlaista rapinaa, ja jäin kuuntelemaan. Aika vinhaa vauhtia siellä liikkui maamyyrä, joka nokkansa esiin muutaman kerran nostikin. Veikeää raaputusta piti saada taltioitua mp3 -soittimeen, samaten hiekkatien yli lainehtivan veden solinaa. Linnunlauluakin piti tietysti joutessaan nauhoittaa, ja kuunnellessani mietin , että tuohon ekonomian ja täyteyden tasoon omassa musiikissakin sopisi pyrkiä. Valokuvattuakin tuli, sekä kevään ensimmäinen kärpäsennäköinen omalla pihamaalla nähtyä.

Näihin kuviin maamyyrä on saatu tallennettua, vaikka sitä vaikea onkin hahmottaa. Luontovalokuvausharrastus kaipaa vielä treeniä.

Tragedian jälkeläiset

2007-02-18T21:58:00.000+02:00

Maalasin tällaisen faabelin reilu viikko takaperin. Kuuntelin samalla aiemmin mainitsemani Michael Tsarionin radiohaastattelua, ja oikeastaan tietyllä synkronisuudella se selvensi kuvan symboliikkaa... Tsarion teoria ihmisen "rikkinäisyydestä" juontaa traumasta, jonka aiheutti...hmm... se kun Nephilimit kajosivat ihmisten dna:han plus pistivät aikanaan massiivisen ydinsodan käyntiin. Sen, joka tappoi dinosauruksetkin.

No, joka tapauksessa, jos unohdetaan dinosaurukset ja Nephilimit, tiivistää tuo kuva itselleni jotain tragedian perinnöstä - halusivat tai ei, vanhemmat liian usein siirtävät lapsilleen omat traumansa ja heikkoutensa, pettymyksensä ja pelkonsa, aivan kuin kulttuurikin.

Se ei pyöri sittenkään

2007-02-18T21:52:00.000+02:00

http://www.fixedearth.com/

Maailmankuvan leikkipalikat

2007-02-11T19:06:00.000+02:00

Minua on aina kiinnostanut erilaiset uskonlahkot ja muut höyrypäisyydet aika paljon siksi, että niissä luodaan selkeän autonominen maailmankuva, vaikka kuinka reikäinen ja räikeä. Kuuntelin aikanaan säännöllisesti Radio Deistä Patmos-lähetyssäätiön Taivaan ja maan väliltä -ohjelmaa, jossa Leo Meller ja Pasi Turunen käyttivät kaiken älykkyytensä ja retoriikkansa vääntääkseen jokaisen Raamatun säkeen omaan uskontulkintaansa. Näennäisen kirjaimellisen, uskollisen Raamatun tavaamisen taustalla oli (ja on) hieman perverssi maailmanloppufanaattisuus ja usko omasta erityisyydestä Jumalan valittuna. Toisin sanoen vanhoillisesta ajatuksesta, että kaikki muut kuin "uudestisyntyneet" kristityt ovat Saatanan kätyreitä, ja joutavat ikuiseen pätsiin. Mieleen on jäänyt kuinka Meller kauhisteli kuinka Dalai Lama oli laittanut Ruotsissa tuhatpäisen opiskelijajoukon rukoilemaan - pahuuden voimia!

On kovin tylsää kuinka suoraan ihmiset imevät oman maailmankuvansa päivän lehdestä ja koulun penkiltä - koulussa opetetaan vanhentunutta tiedettä ja valtamediassa hakataan ihmisille kieroutunutta markkinavetoista kulttuuria. Yhtä mutkattomasti vaihtoehtoehtomaailmankuvatkin usein niellään, jossain alttiissa kehitysvaiheessa - muutoin ihmisillä on taipumus kasata poteroita mielipiteidensä ja aatteidensa suojaksi, oli kyse melkeinpä mistä tahansa.

Fanaatikoksi voi kai kutsua ihmistä, jonka ajatusradat ovat erityisen kapeita ja pinttyneitä, ja torjunta kaikelle vastainformaatiolle läpipääsemätön. Silti tai juuri siksi ne ovatkin filosofisesti niin kiinnostavia konstruktioita.

Kaikenlaiset salaliittoteoriat ja huuhaa-jutut kutkuttavat mieltäni siinä, että ne tanssivat fiktion ja toden rajapinnassa. Tietty skeptisyys ja epäluottamus valtaapitäviä kohtaan lienee ihan luontaista, ja tietyt epäselkeydet ja tiedon vääristelyt ja salaamiset aiheuttavat mielikuvituksellista faktojen tulkintaa. Siinä on oma lumonsa, leikitellä tiettyjen epärealististen asioiden olevan totta. Mutta jos niitä alkaa ottaa liian tosissaan, voi asiat muuttua hankalammiksi.

Poliittisista salaliittoteorioista valovuosien päässä trippailee Michael Tsarion, jolla on huikea kokonaisselitys maailman ja ihmiskunnan historiasta, jossa ulkoavaruudesta tulleet nephilimit ovat pitkälti vedelleet naruja ja kehittäneet ihmiset palvelijoikseen. Aina on tullut ongelmia matkaan ja kaikki maailman suuret mytologiat toimivat todistusaineistona, jonka avulla Tsarion on päässyt totuuden syrjään kiinni. Kiehtovaa matskua! Muinaiset ydinsodat ja tulvat ja Atlantiksen kohtalo ja käärmekansan historia selvittävät historian avoimet kysymykset saumattomasti! Tsarionilla on meilkeinpä mihin tahansa asiaan oma kontroversiaalinen selityksensä: Mooses oli Akhnaten, dna:ta voi muuttaa ajatuksen voimalla. Ja kaikki silmiäkään räpäyttämättä, ehdottomalla varmuudella - vakuuttavalla retoriikalla, jossa viitataan todisteisiin ja kirjallisuuteen, jota ei kovin helpolla pysty tarkistamaan. Ja epäilemättä hänellä onkin takanaan aika iso nippu kirjallisuutta, von Dänikenistä lähtien.

Älyttömiltä kuulostavien juttujen rinnalla Tsarion heittää ihan relevanttejakin ideoita, ja kaikki kyseenalaisimmatkin väitteensä ovat arvokkaita siinä, että ne esittävät haasteen itsestäänselville näkemyksille. Pyhiä hulluja ja rohkeita omintakeisia ajattelijoita aina tarvitaan.

Tsarionin luentoja löytyy tuntikaupalla netistä, kuten myös radiohaastatteluja. Nettisaitteja Tsarionilla on useita, ja aika tehokasta rahantekoahan toimintansa lopulta taitaa olla.

Sarjispodcastit

2007-02-06T15:59:00.000+02:00

Sarjiksia vääntäessä on ollut leppoisaa ja viihdyttävää, ja motivoivaa ja opettavaistakin, kuunnella sarjakuvantekijöiden haastatteluja. Aiemmin vinkkasin World Talk Radion Comic Zoneen, mutta sittemmin ovat tulleet tutuiksi Fanboy Radio ( nimensä mukaisesti intoutunutta pölötystä, kiinnostavia vieraita Alan Mooresta David Mackiin, Mike Mignolasta Joss Whedoniin, ja isoon liutaan Marvelin ja DC:n pääpukareita, monasti ihan hauskoja rupattelusessioita, mm. Robert Kirkman osoittautuu oikein vitsikkääksi veikoksi. Painopiste on siis selkeästi mainstreamissa), samoin kuin Around Comicsissa, jossa selviää rapakontakaisen leikkilooran uutiset ja muut ajankohtaisuudet. World talk Radiossa on edellisiä syväluotaavampia haastatteluja mm. Walter Simonson, Brian Azzarello, Joe Casey, Howard Chaykin, Mike Oeming ja iso nippu vanhemmankin polven tekijöitä - vaikkakin sotkuisilta ja rumilta sivuilta on aika vaivalloista niitä siivilöidäkin. Indie Spinner Rack on vähän väsyttävää hölötystä ja hassuttelua, mutta ohjelman arkistoista löytyy mm. audiotaltiointi Mocca -festivaalien paneelista, jossa äänessä ovat Charles Burns sekä R. Kikuo Johnson).

Around Comics
Fanboy Radio
Indie Spinner Rack
Wordballoon

Isänmaan toivoset ja muiden maiden o'rourket

2007-02-06T15:46:00.000+02:00

Linkataanpa tännekin taannoinen levyarvioni Tuomas Toivosen New Albumista. Levy, josta "olisin halunnut tykätä", tai pikemmin josta kuvittelin pitäväni todella paljon muutaman kuulemani raidan perusteella, mutta kuinkas sitten kävikään...

Eilen kuuntelin pitkästä aikaa jim O'Rourken Eurekaa, ja täytyy sanoa, että se todella lämmittää ja puhuttelee mieltä. Kaunista, kaunista. O'Rourken seuraavaa hmm... laululevyä odotellessa. Miehen nimeä kantavia äänilevyjähän pusketaan ilmoille harva se viikko, kyseessä kun on jenkkiläisen avantgarde/ noise-skenen legendoja, mutta minä en niistä ole niin hirveästi saanut irti, Eurekan pikkaisen kitchahtavatkin, tai vanhahtavat rauhalliset laulut sen sijaan ovat jotain erityistä.

Kuuleman mukaan mies olisi myynyt suurimman osan musavehkeistään ja muuttanut Japaniin - teoreettisena aikeenaan kai jättää musahommat vähemmälle - mutta käytäntö on kai ollut sitten toinen juttu. Kävi O'Rourkelta muuten joku nauha Suomessa keikallakin Avanto-festarien yhteydessä. Ehkä hänen kalustonsa onkin ottanut ohjat käsiinsä eikä enää tarvitsekaan isäntää päälle päsmäröimään...

Parhaat rivissä

2007-01-17T18:20:00.000+02:00

Viime vuonna siirsin aika paljon pelimerkkejä sarjakuvan puolelle: luin ja hankin enemmän sarjakuvia kuin vuosiin, ja paneuduin sarjakuvaan tekijän roolissakin, vaikka kovin paljoa en valmista saanutkaan, on useampi projekti hyvällä mallilla.

Muutama toisistaan hyvin erilainen sarjakuva nousi viime vuonna suurimpien suosikkieni listalle. Niistä suurin osa on tehty ennen viime vuotta, mutta minulle ne olivat uusia, mieluisa löytöjä.

Ensinnä Alan Mooren Promethea, jossa Moore todella osoittaa mihin kaikkeen sarjakuvakerronta yltää - venyttää sarjakuvan rajoja, niin että heikommat tippuvat kyydistä. Seuraavassa Sarjainfossa pitäisi olla vähän monisanaisempaa paatostani Prometheasta, joten sanottakoon tässä vain, että Mooren vanhempaa tuotantoa arvostavien pitäisi ehdottomasti lukea Promethea!

Eddie Campbellin toteuttama Alan Mooren proosarunoja kuvittava A Disease of Language oli minulle aika iso pettymys, mutta mies yllättäen petrasikin hienosti omassa Fate of the Artist -teoksessaan, joka on kekseliäs ja viihdyttävä eri kerronnanmuotoja yhdistävä albumi.

Anke Feuchtenbergerin ja Katrin de Vriesin Huora H:sta olen kirjoittanut blogissani aiemmin (ja Parnassossa ym.), joten siitä totean vain tässä sen, että Feuchtenbergerin taide toimi hyvänä esimerkkinä kuinka sarjakuva voi olla toimivasti kuvataidetta, tai kuvataide sarjakuvaa, Katrin de Vriesin kiehtovat tarinakehykset tekevät kokonaisuudesta eheän.

Kuvataidejuuret löytyy myös Anders Nilseniltä, jonka omintakeinen surrealismin, mustan huumorin ja absurdin filosofisuuden sekoitus on synnyttänyt hykerryttäviä mestariteoksia. Minulle eniten ovat kolahtaneet Dogs&Water, Monologues for an Upcoming Plague sekä Big Questions -sarja.

Azzarellon ja Risson 100 Bulletsiakin olen täällä jo aiemmin hehkuttanut. Jenkkityyppinen, elokuvallinen kerronta on pitkässä sarjassa ihan huipussaan, ja hämähäkinseitinomainen kompleksi juonenkehittely tarjoaa mieleenjäävää loistoviihdettä.

Toisenlaista jenkkikerronnan huippua edustaa Charles Burnsin Black Hole.

Paljon muitakin loistavia sarjakuvia tuli tietysti luettua, mutta tuossa ne, jotka tekivät isoimman vaikutuksen.

Teinikauhua ihmisille, jotka vihaavat teinikauhua.

2006-12-07T16:02:00.001+02:00

Charles Burnsin Black Hole on niitä harvoja sarjakuvia, joita voi hyvällä syyllä kutsua sarjakuvaromaaniksi, se on sisällöltään ja muodoltaan hiottu kirjallinen teos, vaikuttava lukukokemus. Kyseessä on alunperin lehtimuodossa harvakseltaan julkaistu kymmenen vuoden työn tulos, joka on varsinkin suhteessa projektin pituuteen todella eheä ja tarkkaan punnittu kokonaisuus.

Tematiikka on Burnsin taidetta tunteville tuttua, 1960-luvulle sijoittuva surrealistinen kertomus mutanttiteineistä. Mutta tällä kertaa pulp - ja kauhuvaikutteet eivät ole johtaneet ironiseen kitch-säikyttelyyn, vaan vakavaan tutkielmaan modernin länsimaisen kulttuurin synnyttämään sairauteen - teini-ikään. Siirtymäkausi lapsuudesta aikuisuuden imitaaatioon seksuaalisine heräämisineen on fiktion aihe, josta useimmiten joko tehdään kevyttä ihmissuhdehömppää tai traumoja purkavia teinienteurastus-elokuvia - kyseessä on ikäkausi, johon jälkikäteen useimpien ihmisten on vaikea suhtautua ilman häpeää tai kieltäymystä. Siksi on hienoa, että Burns on tehnyt aiheesta syväulotteisen kuvauksen, joka ei yksinkertaista tai halveeraa teini-ikäisyyttä.

Black Hole kuljettaa tarinaa usean päähenkilön näkökulmasta, ajallisesti ei-lineaarisesti - joissakin kohtaa, erityisesti alkuvaiheessa, se tekee tarinan hieman vaikeaksi seurata, mutta kokonaisuudessaan se toimii enemmän kuin loistavasti. Burns avaa kertomuksen jokaisen luvun psykedeelis-surrealistisella kokosivun kuvalla, myös päähenkilöiden unilla ja näyillä on oleellinen rooli kokonaisuudelle. Tarinan symbolinen ulottuvuus on siis vahva.

Kirjan maailmassa on riesana tauti, joka tarttuu sukupuolisen kanssakäymisen kautta ja synnyttää oireenaan mutaatioita. Toisilla fyysiset muutokset ovat niin pieniä, että ne voi pitää piilossa ja jatkaa arkea, mutta suurella osalla muodonmuutos ”hirviöksi”, tai luonnonoikuksi pakottaa heidät pakenemaan metsiin, missä kohtalotoverit muodostavat pieniä telttayhteisöjään.

Rinnastus AIDS:iin, tai miksei muihinkin vähemmän fataaleihin sukupuolitauteihin, on helppo vetää, mutta pikemmin kyse on allegorisemmasta teini-iän problematiikan konkretisoinnista - seksuaalisuus on yksi tärkeimpiä ulottuvuuksia nuoren ihmisen (paradoksaalisessa) etääntymisessä muista ihmisistä, ruumiinmuutokset ja seksuaalisuuteen liittyvät häveliäisyyskoodit tekevät ihmiset itsetietoisemmiksi omasta erillisyydestään. Kun pakkaan pistetään muut psykologis-sosiaalinen painolasti, joka kultturissamme nuorille setvittäväksi heitetään, on Burnsin kuvaus teini-iän vierauden tunteesta ehkä nerokkaimpia mitä on tehty.

Päinvastoin kuin minun pseudoanalyyttinen jaaritteluni, etenee Burnsin kertomus aika eleettömällä, selittelemättömällä tarinankuvauksella, tekijän yltiöpedantin piirustustaiteen saattelemana. Minun silmiin Burnsin tyyli näyttää siltä kuin taiteellinen keskinkertaisuus olisi hampaat irvessä hionut tyylinsä äärimmäiseen huippuunsa, ja lopputulos on miellyttävää ja paikoitellen erittäin upeaakin kuvamaailmaa, joka jäykkyydessään ja yksityiskohtaisuudessaan on täydellisessä synkassa tarinan kanssa, ja luo ainutlaatuisen tunnelman Burnsin sarjakuviin. Suhteellisen pelkistetyillä kuvakerronnan keinoilla Burns tekee sujuvaa, nautittavaa sarjakuvaa.

Burns imee lukijan 350 sivun pituiselle tripille omalakiseen maailmaansa, vastustamattomalla tavalla ja ihailtavalla taidolla. Populaarikulttuurin syövereiden eksploitaattorista on kasvanut merkittävä sarjakuvantekijä, ja Black Holeen pitäisi jokaisen sarjakuvaa harrastavan ehdottomasti tutustua.

Jeesus tulee taas

2006-12-02T14:30:00.000+02:00

Teräsmies on muotoutunut juutalaisten nuorukaisten fantasiahahmosta ajan myötä Kristus-hahmoksi. Juutalainen näkökulma aiheeseen.

Minulle ei oikein toimi tuolla, eikä millään muullakaan, tasolla. Ensinnä siksi, että Teräsmies-hamo on tyhmä kuin saapas, ja vailla substanssia. Viime vuosien jenkkipatriotismin aisankannattajaksi Superman asettuu varmasti ihan hyvin, tai kirjanpainoksi, mutta jos ruvetaan etsimään hahmoa, jonka eteen polvistua, kannattaa varmaan etsiä jostakin henkevämmästä mytologiasta.

Uusi Superman Returns - elokuva kuvaa todella selkeästi millainen tampio, ja itsekeskeinen idiootti Teräsmies on. Maailman katastrofit ja nälänhätä ja epäoikeus menee kanavapujottelulla, mutta kun sopiva media-spektaakkeli tulee vastaan, lähtee Teris liihottelemaan kameroiden ja hurraavan ihmisjoukon eteen. Ulkoavaruudesta tulevalla tyypillä ei ehkä olekaan inhimillistä empatiaa toimiensa motiivina, vaan itsetietoinen pelastaja-kompleksi, ja pakonomainen palvomisen tarve - ja siksi hän pelastaa ihmisiä vain siellä, missä on mahdollisimman paljon todistajia.

Näin siis Teräsmies-elokuvassa. Sarjakuvissa Teräsmies on ehkä inasen kehittyneempi hahmo - mutta yksi tylsimpiä fiktion päähenkilöitä, joka tapauksessa. Mutta kuinka ollakaan, juuri Suomessakin julkaistavat Grant Morrisonin kirjoittamat All-Star Supermanit ovat oikeasti kiinnostavia ja mainioita tarinoita - jälleen kerran oivaltavalla näkökulmalla ja oikealla valaistuksella saadaan lantakasastakin oikein houkutteleva paketti aikaan. Toinen loistava sarjakuva, Azzarellon Lex Luthor taasen keskittyy Teräsmiehen nemesikseen Lex Luthoriin, joka onkin paljon monikaraattisempi hahmo.

Olen ajatellut, että Teräsmies on epäkiinnostava hahmo siksi, että hänellä ei ole mitään ristiriitoja tai heikkouksia, mutta uusi elokuva osoitti, että hänellä on siis yksi oleellinen heikkous - tyhmyys. Ehkä seuraavassa elokuvassa syvennytään tähän puoleen enemmänkin...

Chuck Lähikuva

2006-11-17T13:33:00.000+02:00

Jenkkiläinen Chuck Close on tunnettu 70-luvulla tekemistään huikaisevan fotorealistisista kasvokuvistaan. Lähes jokaisessa modernia taidehistoriaa kelaavassa teoksessa on yksi Closen pärstäkuva - mutta mitä hän tehnyt niiden jälkeen?

Vastaus löytyy puolen tunnin henkilöhaastattelusta Googgeli Video-reservistä.

Monessa mielessä aika kiinnostava pätkä - ensinnä siinä miten arvostettu taiteilija pyrkii ylläpitämään omaa tunnistettavaa brändiään, ja samalla tehdä siitä jotain uutta ja merkittävää. Kuinka hyvin hän onnistuu, saatte itse arvioida, mutta varsin jänniä näkökulmia hän fotorealismin ja maalauksen esittävyyden suhteista hän tutkii.

Lehtisalo puhuu

2006-11-06T12:07:00.000+02:00

Circlen nokkamies, Ektro Recordsin pyörittäjä Jussi Lehtisalo valottaa kiinnostavaa ajatusmaailmaansa Vertigon haastattelussani.

Circlen loistava, uusi Miljard -levy arvioitu.

Huora H kulkee omaa rataansa

2006-10-23T10:24:00.000+03:00

Anke Feuchtenberger, Katrin de Vries: Huora H kulkee omaa rataansa
(Daada, 2006 )

Huora H kulkee omaa rataansa on eittämätön mestariteos, kuva- ja sanataiteen harvinaisen onnistunut liitto, ja sen suomenkieliseksi saattaminen on urhea kulttuuriteko pieneltä Daada-kustantamolta. Yhteispainatuksena toteutettu albumi on ulkoasuaan myöten huoliteltu ja komea paketti, taiteilija Feuchtenberger on jopa tekstannut suomenkielisen version idiosynkraattisella tyylillään.

Anke Feuchtenberger on käsite taidesarjakuvan piirissä - pitkän linjan taiteilija, jonka vaikutus näkyy usean kotimaisenkin (nais)sarjakuvantekijän jäljessä. Uusimmissa albumeissaan Feuchtenberger on muodollisesti saavuttanut lopullisen kypsyytensä, orgaaniseen hiilipiirrokseen siirryttyään. Feuchtenberger on saanut klassisen taidekoulutuksen Itä-Saksassa, ja vaikka hänen tyylinsä onkin osaltaan naivistisen, ja ehkä joidenkin silmiin kömpelönkin, oloista, on hänen perinteinen osaamisensa jokaisen viivan taustalla. Piirtäjänä hän on kerrassaan loistava: hänen vahvat hiilipiirroksensa ovat kouriintuntuvan eläväisiä, sommittelunsa neliönmuotoisiin sivuihin huimaavaa villeine kuvakulmineen. Absoluuttisen lumoavaa!

"Kuoleman maa elää, ajattelee huora h. Mutta minä en tällaista elämää kestä."

Huora H:ssa tarina kulkee kuva per sivu, lause tai kaksi per sivu, joten lukurytmiä ei häiritse, jos jääkin ihastelemaan Feuchtenbergerin kuvia vähän pitempään. Kirja kulkee lastenkirjan rytmissä, ja tekstikin on tyyliltään lähellä lastensatua, mutta aihepiiriltään menee välistä hyvinkin rujoihin ulottuvuuksiin - symbolistinen trippi sukeltaa naisuden ja ihmisyyden kollektiivisen alitajunnan syvyyksiin. Siinä missä Naisen Kanssa tarjoaa näppäriä heittoja naisen logiikkaan, menee Huora H tunnemaailman sisimpään - mutta tehden sen unenomaisen jännittävästi ja monitulkintaisesti. Vanheneminen, kuolema, vapaus ja sen riittävyys sekä haaveet ja toiveet elämänkumppanista ovat päällimmäiset teemat, joita albumin episodit peilailevat.

"Maassa makaaminen ei ole määränpää. Tässä hän ei ole vapaa."

Tekstin ja kuvien symbioosi toimii saumattomasti. Katrin de Vriesin metaforiset lauseet ovat sarjakuvan ranka, joita Feuchtenberger tulkitsee kuvissaan hyvin vapaasti, kuten hän Sarjakuvafestivaaleillakin kertoi, mutta hengeltään synkronistisesti.

Harvinaislaatuinen kokonaistaideteos, jolle toivoisi lukijoita parkkiintuneimpien sarjakuvaharrastajien ulkopuoleltakin - tuntuu, että se parhaiten ymmärrystä voisi löytääkin avarakatseisista kulttuurinharrastajista, kuvataiteen, runouden ja teatterin ystävistä. Kerronnallisesti Huora H kulkee omaa rataansa on sinänsä yksinkertaista, eikä vaadi erityisen kehittynyttä sarjakuvanlukutaitoa, joten cross-over -suosiolle ei olisi sikälikään esteitä - toivoa sopii, että se löytää yleisönsä!

Purkamo

2006-10-19T14:01:00.000+03:00

Metsämorfeuksen identiteetissä olen muovannut suomalaista marginaalimusaa uuteen kuosiin, muunnellun muodon saavat Joose Keskitalo, Kemialliset Ystävät, Lau Nau, Musti Laiton, Pekko Käppi, Vapaa ja Hirvileuka.

Cdr:n on julkaissut Myrrys.

Kotiin kiikutettuna 73-minuuttinen paketti käsintehtyine kansineen maksaa vain 5 euroa!

Löytyy myös Tampereelta Voltista.

Aukko

2006-10-19T13:58:00.000+03:00

On jäänytkin tänne mainostamatta:

Kuusi eri alojen osaajaa, ammattimaisesti sarjakuvaa työstävää tekijää, yhdistävät voimansa AUKKO-antologiassa. Monialainen kattaus tuoretta, näkemyksellistä sarjakuvataidetta täyttää osaltaan sarjakuvakenttämme aukkoja.

Lissu Lehtimaja

Maikki Rantala

Kaisa Herrala

Jupu

Pekko Rinkinen

Juha Veltti

48 sivua, komea kaksiväripainatus. 9 euroa, sisältää postikulut.

Tilaukset minulta.

Radiodread soimaan

2006-10-18T12:33:00.000+03:00

Taannoin kirjoitin Easy All Starsien tulevasta Radiodread-julkaisusta, jossa pistetään Radioheadin OK Computer takapotkuisempaan kuosiin. Nyt on neljä biisiä levyltä kuunneltavissa flash playerin kautta.

Kukin voi muodostaa kuulemastaan oman mielipiteensä, mutta minulle homma oli pettymys suht mainion Dub Side of the Moonin jälkeen - joka sekin useamman kuuntelun jälkeen on muuttunut vähän väsyttäväksi.

Mutta eiköhän tällä kaikensorttisiin kekkereihin saa dj luotua hymyn huulille yleisölle, vaikka muutama puritaani varmasti paikalta poistuukin jämäkin askelin servetin pöydälle vihaisesti heittäen ja nyrkkejään puristellen, päätään kieltävästi pudistellen.

Shakespearen haastajat

2006-10-04T14:31:00.000+03:00

Notes Towards The Complete Works of Shakespeare

Myyntipuheiden mestari

2006-10-02T23:43:00.000+03:00

Mitä varmimmin maisteri Lehtisalon laatima tiedote:

"CIRCLE: Miljard -2CD (ektro-040)
Räjähtävät psykedeliset kitaravyörytykset, "nerokkaat pop-sävellykset",
motorinen krautrock, melodiset harmoniat, intensiiviset riffit ja
hurmokselliset vokalisoinnit? Tämä levy EI sisällä mitään
edellämainituista!
Hiljalleen pyörivä abstrakti tunnelmointi, inspiroiva määrätietoinen
haahuilu ja pysähtynyt talvinen maailmankaikkeus ovat läsnä Circlen
uusimmassa Miljard tupla-CD:ssä. New Wave of NWOFHM! Levyn on
tuottanut Mika
Rättö ja sitä on kuvailtu sanoin "en ostas", "omalla vastuulla",
"yllättävän
hyvä", "tää nyt on sit taas tätä". Rokkaaminen on vaihdettu lueskeluun
kotisohvalla.

www.ektrorecords.com"

Jöötit ja järkäleet

2006-09-21T01:26:00.000+03:00

Viime viikolla näin ensimmäistä kertaa millaisia pröystäileviä mammuttijärkäleitä DC:n uudet Absolute -versiot vanhoista klassikoista ovat: Dark Knight Returns, Watchmen, mitä niitä nyt onkaan. Kokoluokkaa kolmasosa Webster'sin lyhentämättömästä sanakirjasta, tai toinen osa Picasson Complete Paintings -kirjaparista ( ja se mies sentään maalasi paljon kuvia!). Samankokoinen paketti oli Alan Mooren ja Melinda Gebbien Lost Girls'in koottu kovakantinen versio. Lost Girlsin ovh on 75 dollaria, vaikka esim. Amazonilla hinta oli taivutettu alle viiteenkymppiin.

Kyseessä on Mooren ja Gebbien jalo pyrkimys toteuttaa pornoa kaunokirjallisesti ja kuvataiteellisesti laadukkain kriteerein - moni on sellaista suunnitellut, ja puoliksi kai tehnytkin, mm. von Trierin muistelisin sellaista kaavailleen. Lost Girlsin tekijöiden onnistumista en voi tällä haavaa arvioida, mutta myynnillisesti Top Shelfin julkaisema albumi on vetänyt huikean startin, eka 10 000 painos myytiin päivässä loppuun, ja toinen mokoma varattiin samointein!

Austin Osman Spare

2006-09-15T10:20:00.000+03:00

Austin Osman Spare (1886-1956)oli brittiläinen taiteilija, jonka ensimmäinen näyttely Lontoon West Endissä v. 1907 sai suuren suosion, mutta kohtalon käänteet, ja Sparen ajan myötä syvemmälle mennyt suuntautuminen magiaan, johdattivat Sparen kauemmas taidemaailmasta.

Alan Mooren Promethea-sarjakuvassa Promethea kohtaa Austin Sparen "tuonpuoleisessa" (näin laveasti ilmaistuna), joka uhoaa olleensa elinaikanaan Lontoon kovin maagikko, ja Aleister Crowleyn tietäneen sen. Crowley ja Spare olivat tiettävästi ystäviä jossakin vaiheessa, mutta ilmeisesti heidän maagiset ideapolut kulkivat eri suuntiin.

Toisen Maailmansodan pommituksissa Spare loukkaantui niin, että hänen ruumiinsa oikea puoli halvaantui - taiteilijan pahin painajainen! - mutta harjoituksen, tai ajan myötä parani (Prometheassa Spare selittää, että hän olisi opetellut maalaamaan vasemmalla kädellä, ja siinä vaiheessa kun hän pääsi aiemmalle tasolleen, hänen kehonsa oikea puoli palautui ennalleen - liekö Mooren fiktiota, vai obskuuria lukeneisuutta).

Hitler halusi itsestään Sparen maalaaman muotokuvan, ja lupasi lennättää taiteilijan Saksaan, mutta Spare kiletäytyi jyrkästi, saaden sankarillista suosiota Britannian lehdistössä - myöhemmin Spare omien sanojensa mukaan olisi mennytkin, ja maalannut toivotun muotokuvan, ja käyttänyt referenssitilaisuutta hyödyksi maagisen, anti-natsistisen maalauksen valmistamisessa.

Spare julkaisi useita kirjoja maagisesta ajattelustaan (Zos-Kia Cultus, Anathema of Zos, The Focus of Life), ja jatkoi maalarin tointaan, mutta uransa loppuvaiheessa myi kuviaan pubeissa lanttipalkalla. Hänen kirjoistaan on sanottu, että niitä pitäis lukea rinnakkain hänen taideteosten kanssa - mitään selvää rajaa kun ei ole, missä magia loppuu ja taide alkaa alkaa.

Neitsyt Intia

2006-09-11T12:34:00.000+03:00

"Where's it from?"

"India."

"it's the bloody Devil, boys! Shade your eyes."

(Sadhu 01, Virgin Comics)

Pari vuotta takaperin Gotham Entertainment yritti lanseerata Intian markkinoille Spiderman Indian, jossa tunnettu sankari oli siirretty intialais-etniseen ympäristöön. Sarjaa ilmestyi kuitenkin vain neljän numeron verran, joten lienee selvää, ettei suosio ollut odotettu.

Nyt Yhdysvalloissa koitetaan päinvastaista, kun intialaisista mytologioista ammentavaa toimintaviihdettä on ruvennut tuottamaan jenkkimarkkinoiden uusi pelaaja, Virgin-suuryhtiöperheen alajaosto Virgin Comics. Taustavoimina on em. Gotham Entertainment, ideoijina mm. elokuvaohjaaja Shekhar Kapur ja kirjailija Deepak Chopra. Yhtiön pyrkimyksenä on hyödyntää Intian sarjakuvamarkkinoita, sekä tekijöiden että ostovoiman osalta. Ainakin aluksi päämarkkina-alueena lienee kuitenkin Yhdysvallat.

"Shakti"-linjan ensimmäiset julkaisut ovat Matrix-vaikutteinen Devi, Ramayan Reborn, Sadhu sekä Snake Woman, jonka kuvituksesta vastaa Aliaksessa pätevää työtä tehnyt Michael Gaydos. Virgin Comicsin nettisivuilla on ainakin toistaiseksi ladattavissa pdf, jossa on kahdesta ensinmainitusta näytepätkät. Ensivaikutelma on, että kyseessä on aika keskinkertaista, jenkkimainstream-tyylistä viihdehöttöä, mutta aika näyttää löytävätkö uudet sarjat persoonallisempaa särmää - intia-kitchiä Amerikan markkinoilla hyödynsi Grant Morrison Vinayarama-minisarjassaan Vertigolle jo vuosi sitten.

Virgin Comicsin kaksi muuta päähaaraa ovat "Director's Cut" sekä "Voices" -koodinimillä kulkevat oksat, joiden ensimmäinen toteutuva projekti on John Woon ja Garth Ennisin ideoima "7 Brothers", jonka komeista kansikuvista vastaa Yoshitaka Amano. Voices -linjallekin on luvassa ilmeisen isoja nimiä eri taiteenaloilta.

Nähtäväksi jää hyödyttääkö ison yhtiökompleksin tuoma synergiaetu uutta yrittäjää Amerikan markkinoilla, kuten myös se milloin Virgin palkkaa Renny Harlinin ja Ville Valon luotsaamaan goottikalevalalaista supersankariepookkia.

Riihimäki taidecity

2006-09-11T10:51:00.000+03:00

Laitetaan nyt tännekin infoa:

Riihimäen Kuvataiteilijat
50-vuotisjuhlanäyttely Galleria Allinnassa
10.9. – 1.10.2006.
Ti-pe klo 15-19 ja la-su klo 12-16.

Oikeasti varsin laadukas maalauksiin painottuva näyttely paikallisilta ammattitaiteilijoilta.

Pe 15.9. illalla esiintyy Tainatar, ti 19.9. herra Jarkko Martikainen samaisessa paikassa.

Oliko joskus tämän vuoden alussa, kun päätin mennä paikallisen taiteilijaseuran vuosikokoukseen katsastamaan meininkiä ja esittämään joitakin ideoitani - eikös minut heti värvätty hallitukseen jäseneksi, ennen kuin olin suutani avannutkaan, ja vaatimattomalla panoksellani olen koittanut Helsingin varjosta kärsivän kulttuuriperiferian taide-elämää osaltani avustaa. (Varjolla tarkoitan tietysti sitä, että kulttuurintekijöiden ja -yleisön on liian helppoa, tai houkuttelevaa, suunnata Helsinkiin tahi toisaalta Tampereelle, jonne ei paljoa pidempi matka ole. Lisäksi pari aktiivista keskisuurta kaupunkia, Hämeenlinna ja Lahti ovat lähietäisyydellä.)

Toki Riihimäellä kulttuuria tuotetaan, pääasiassa kaupungin pienistä avustuksista riippuvaisten aktiiviseurojen toimesta. Yhtenä ongelmana ainakin minulle on markkinoinnin ja tiedotuksen vajavaisuus - ei ole levykauppoja, joiden flyereista tietäisi mitä musarintamalla tapahtuu, ei paikallista Nyt-liitettä, joka listaisi kulttuuritapahtumat. Kaupungin betoniseiniä koristaa kyllä ajoittaiset hevikeikka-julisteet; kirjaston ilmoitustaululla on relevanttia kulttuuri-informaatiota, mutta vaihtuvuus = aktiivisuus ei ole päätähuimaavaa.

Toinen ongelma/vaara on taipua yleisön riittävyyden pelossa populismiin - Riihimäen teatterissa aika iso osa ohjelmistosta on hassunhauskoja farsseja, Taidemuseossa saa kyllikseen helposti lähestyttäviä maisemamaalauksia. Mainitut laitokset ovat toki rohkeampiakin ratkaisuja toteuttaneet, ja toisaalta Tampereen laitosteatteritkin pelaavat varman päälle, ja suoltavat kansanhuvituskomedioita.

Pienet kaupungit ovat nähdäkseni pärjänneet aika hyvin vastakkaisella strategialla - Kajaanin Kaupunginteatterin Smeds-kausi on hyvässä muistissa, Mäntässä on ansioitunut nykytaiteen kesänäyttely, Sodankylässä elokuvafestivaali jne. jne. Yksittäinen täky vuodessa ei tietysti tee kulttuuripitäjää, paikallisille ehkä jopa päinvastoin - pari päivää -viikkoa on sykettä ja säihkettä, loppuaika lattakäyrää.

Tämä on tietysti kysymys, jota pitkin maata pohditaan kuntatasolla ja kulttuuritoimijoiden keskuudessa, eikä siihen mitään ratkaisua kovin helposti löydy. Suurin osa ihmisistä joka tapauksessa on pehmustanut itsensä sohvansa fyllinkeihin, ja nielee ajanvietteensä televiizorin näytöltä. Kulttuuria aktiivisesti harrastavilla ihmisillä on varsin luonnollinen ratkaisu hakeutua asumaan isompien kaupunkien kylkeen.

Minut ja puolisoni kohtalo johdattti nelisen vuotta sitten Riihimäkeen, missä pitkään muuton jälkeen kulttuurideprivaatio vaivasikin, mutta vauvaperhe-elämässä ei joka ilta olisi performanssiklubeilla voinut, tai kiinnostanut, pyöriäkään. Kulttuurinnälkäänsä on helppo mennä tyydyttämään pääkaupunkiin, mutta silti koen tärkeäksi ja mielekkääksi Riihimäen Kuvataiteilijoiden riveissä työskentelemisen, yhtäältä tekijöiden tilanteen parantamisessa työ- ja näyttelytilojen suhteen, toisaalta yleisölle laadukkaan ja kiinnostavan kulttuurin julkituomisessa.

Takaisin asiaan

2006-09-10T20:36:00.000+03:00

Pahimmat kiireet ja stressit lienee tältä erää ohitettu, ja tarkoitus olisi ehtiä tännekin taas hajanaisia aatoksiaan kirjaamaan, tulevalla viikolla saattaisin jorista muutaman sanan Alan Mooresta, Aleister Crowleysta, Virgin Comicsista, Kabbalasta sekä sarjakuvafestivaaleista.

Sillä välin voitte vaikka leikkiä Infinite Wheelin dubbisimulaattoreilla.

Leikkiluotien viuhunaa

2006-08-21T18:49:00.000+03:00

100 Bullets -sarja on kerännyt kehuja ja alan palkintoja. Itselläni oli ehkä kynnys ruveta lukemaan pyssynheiluttelu-gangsteritouhua sarjakuvan muodossa, tai ainakaan maksaa siitä varsin isoja albumihintoja. Mutta sattumoisin tuli kerättyä jo 75:een numeroon edenneen Vertigo-sarjiksen ensimmäiset viisi albumia, aika tiiviillä aikavälillä edulliseen hintaan, käytettyinä omaan hyllyyn. Ensimmäisen albumin kohdalla fiilis oli, että passelisti rullaavaa, hyvin tehtyä väkivaltaviihdettä - mutta jatkuvat väkivaltakliimaksit rupesivat jo toisessa albumissa puuduttamaan. Juuri siinä vaiheessa homma saikin uutta kulmaa ja uusia twistejä, ja mitä pitemmälle pääsee, sitä koukuttavammaksi ja kiinnostavammaksi meno muuttuu.

Brian Azzarellon ja Eduardo Risson sarja on mitä Frank Miller tekisi, jos hänestä olisi kehittynyt se mestari, johon hänen potentiaalinsa viittasi, jollei hän olisi muuntunut typistetyksi karikaatyyriksi omasta tyylistään. 100 Bullets ottaa lähtövauhtia samoista dekkareista kuin Sin Citykin, ja Risson tyyli on paljossa velkaa Millerille, mutta 100 Bullets menee luodinnopeudella Sin Cityn kliseiden ohi, luoden kerronnallisesti uraauurtavaa jännityssarjakuvaa, joka kaikin tavoin ottaa valitusta mediasta kaiken hyödyn irti.

Joku snobi voi kritisoida genreen liittyvästä henkilöhahmojen ohuudesta, ja itsetarkoituksellisesta väkivallasta, ja hämmentyä joistakin Risson perspektiivifiboista, mutta tyylilajissaan 100 Bullets on klassikkokamaa.

Vetää sanattomaksi

2006-08-14T09:30:00.000+03:00

Tekisi mieleni sarjakuvamaisesti kirjoittaa pitkä rivi erikoismerkkejä tunteenilmauksena. On mahtanut Mainostoimisto Taivaan tyypeillä kulua monta viivaa ja cocktailia ja miljoonaa huvipurrella Vihreän liiton uutta logoa ja visuaalista ilmettä suunnitellessa.

Logoissa harvemmin on mitään mieltäylentävää, mutta silti jään kaipaamaan Vihreitten uudelta logolta tavoiteltua nuorekkuutta ja trendikkyyttä.

Grandiooseja austerismeja, vai ei?

2006-08-14T08:23:00.000+03:00

Viime syksynä Istanbulista ostamani pokkariversio Paul Austerin Oracle Night -romaanista jäi väsyneenä silmät sirrillä lentokoneessa ja bussissa lukemisen jälkeen vähiin, eli kesken. Joskus yritin aloittaa alusta, mutta Austerin kirjoille tyypillinen imu puuttui.

Lahden kirjastosta tuli lainattua miehen seuraava romaani, toistaiseksi uusin Brooklyn Follies, ja petilevossa tuli se innolla luettua. Tajusin, että ulkokirjalliset seikat olivat häirinneet Oracle Nightin kohdalla - kovakantisen Brooklyn Folliesin kirkas, ilmava taitto kermanvalkealla paperilla oli miellyttävälukuista, pokkari taas kusisen tunkkaista. Vasta graafisen suunnittelun opiskelun myötä täysin ymmärsin, ja myös itselleni sen sallin, että typografia ja ulkoasu voi olla esteenä kirjan lukemiselle, tai siitä kiinnostumiselle. Kannet tietysti vaikuttavat merkittävästi ihmisten lukuvalintoihin, mutta myös tekstiladonta, joka on suhteellisen neutraali muotoilun osa-alue, onnistunutta silloin kun sitä ei huomaa. 90-luvun puolivälissä, digitaalisen taiton myötä, isot kustantamotkin suotivat rohkeampaa kirjatypografiaa, joskus ihan onnistuneestikin, mutta viime vuosien perinteisiin palannut ammattimainen tyyli on kestävämpää ja miellyttävämpää. Vaikka toisaalla graafisella kentällä, semmoinen tieten ja taiten, graafisten tyylisääntöjen mukaan tehty laatugrafiikka, on välistä ruvennut rasittamaan luovuuden puutteessaan, konelogiikassaan.

Mutta palatakseni Austeriin. Brooklyn Follies oli selkeästi erilainen kuin aiemmat herran romaanit- rennompi ja elämänmyönteisempi, juonikeskeisyyden sijaan kerronta oli arkista haahuilua, henkilöiden elämän empaattista luotausta ja kiinnostavia anekdootteja (niistä ei toki koskaan ole ollut pula Austerin kohdalla). Aiempien kirjojen kovakourainen kohtalonomaisuus on muuntunut feminiinisemmäksi fortuunaksi- ei niin että tekijä olisi itseään ja ilmaisuaan kuohinut, pikemmin kypsynyt ja iän myötä viisastunut, ja tullut elämän tasolle mielikuvitusrakennelmistaan.

Oracle Nightin luin vihdoin Brooklyn Folliesin jälkeen, ja vaikka kirjassa oli kiinnostavia ideoita, oli ne esitetty hajanaisessa muodossa, kerronnan kerrokset pikemmin tekijän päättämättömyyden seurausta kuin mestarikirjailijan nerokasta kudontaa. Kirja on ahdistava päämäärättömällä tavalla, ja jos en olisi B.F.:ää ensin lukenut, olisin ollut todella huolissani pitkäaikaisen suosikkikirjailijani kirjoittamisen regressiosta.

Austerin seuraava romaani Travels In The Scriptorium ilmestyy muutaman kuukauden sisään, ja sen verran positiiviselle mittari jäi, että sitä makuupussissa voisi vaikka mennä kirjakaupan oven eteen jonottamaan- tai jos on oikein hätähousu, voi ottaa tanskan pikakurssin, tanskankielinen käänös Rejser i Scriptoriet kun on jo julkaistu...

Päivän kukkamaalaus

2006-08-11T18:32:00.000+03:00

Oh, kylläpä näin kaunis maalaus valaa uskoa elämään...

Tekijän nimen paljastuttua saattaa kuva asettua erilaiseen valoon. Viiden pisteen vihjeenä voi harhauttaa, että tekijä on ansioitunut myös sarjakuvan saralla.

Uupumus

2006-08-11T18:25:00.000+03:00

Pitkään jatkunut yötyö yhdistettynä tuskaiseen flunssaan tuntuu vieneen mehut ihan tyystin. Samalla on hirveä stressi, kun pitäisi kovalla vimmalla tehdä näyttelytöitä syksyn yhteisnäyttelyyn Riihimäen Allinnassa, taittaa näyttelyn julkaisu, duunata nettisivuja, piirtää sarjakuvaa - ja käsikirjoittaa kahta muuta, saada Metsämorfeuksen live-setti kasaan...

No. Viimeinen työpäivä pitäisi olla pulkassa ensi yön jälkeen!

Sodan jaloissa

2006-07-23T18:47:00.000+03:00

Libanonin tilanteeseen henkilökohtaista kulmaa tarjoaa Beirutissa asuva jazzmuusikko Mazen Kerbaj "sotablogissaan"- piirtämissään sarjakuvissa ja muistiinmerkinnöissä.

http://mazenkerblog.blogspot.com/

Blogissa on myös linkkejä miehen sotaa reflektoivaan musiikkikappaleeseen.

Miehen tuotantoa laajemmin:
http://www.kerbaj.com/

William Blumin sanoin

2006-07-23T18:43:00.000+03:00

William Blum, Yhdysvaltojen sotapolitiikan poleeminen kriitikko ( Roistovaltio, Kuoleman imperiumi - Sammakko) esittää tässä muutaman sanasen Israelin viimeaikaisista toimista. (Blum itse on juutalainen.)

Israel's existence is not at stake and hasn't been so for decades,
if it ever was, regardless of the many /de rigueur /militant statements
by Arab leaders over the years. If Israel would learn to deal with its
neighbors in a non-expansionist, non-military, humane, and respectful
manner, engage in full prisoner exchanges, and sincerely strive for a
viable two-state solution, even those who are opposed to the idea of a
state based on a particular religion could accept the state of Israel,
and the question of its right to exist would scarcely arise in people's
minds. But as it is, Israel still uses the issue as a justification for
its behavior, as Jews all over the world use the Holocaust and
conflating anti-Zionism with anti-Semitism.
In a conflict between a thousand-pound gorilla and a mouse, it's
the gorilla which has to make concessions in order for the two sides to
progress to the next level. What can the Palestinians offer in the way
of concession? Israel would reply to that question: "No violent attacks
of any kind." But that would still leave the /status quo ante bellum/ --
a life of unmitigated misery for the Palestinian people forced upon them
by Israel. Peace without justice.
Israel's declarations about the absolute unacceptability of one of
their soldiers being held captive by the Palestinians, or two soldiers
being held by Hezbollah in Lebanon, cannot be taken too seriously when
Israel is holding literally thousands of captured Palestinians, many for
years, typically without any due process, many tortured; as well as
holding a number of prominent Hezbollah members. A few years ago, if not
still now, Israel wrote numbers on some of the Palestinian prisoners'
arms and foreheads, using blue markers, a practice that is of course
reminiscent of the Nazis' treatment of Jews in World War II.
Israel's real aim, and that of Washington, is the overthrow of the
Hamas government in Palestine, the government that came to power in
January through a clearly democratic process, the democracy that the
Western "democracies" never tire of celebrating, except when the result
doesn't please them. Is there a stronger word than "hypocrisy"? There is
now "no Hamas government," declared a senior US official a week ago,
"eight cabinet ministers or 30 percent of the government is in jail
[kidnapped by Israel], another 30 percent is in hiding, and the other 30
percent is doing very little." To make the government-disappearance
act even more Orwellian, we have Secretary of State Condoleezza Rice,
speaking in late June about Iraq: "This is the only legitimately elected
government in the Middle East with a possible exception of Lebanon."
What's next, gathering in front of the Big Telescreeen for the Two
Minutes Hate?
In addition to doing away with the Hamas government, the current
military blitzkrieg by Israel, with full US support, may well be
designed to create "incidents" to justify attacks on Iran and Syria, the
next steps of Washington's work in process, a controlling stranglehold
on the Middle East and its oil.
It is a wanton act of collective punishment that is depriving the
Palestinians of food, electricity, water, money, access to the outside
world ... and sleep. Israel has been sending jets flying over Gaza at
night triggering sonic booms, traumatizing children. "I want nobody to
sleep at night in Gaza," declared Israeli Prime Minister Ehud Olmert;
words suitable for Israel's tombstone.
These crimes against humanity -- and I haven't mentioned the
terrible special weapons reportedly used by Israel -- are what the
people of Palestine get for voting for the wrong party. It is ironic,
given the Israeli attacks against civilians in both Gaza and Lebanon,
that Hamas and Hezbollah are routinely dismissed in the West as
terrorist organizations. The generally accepted definition of terrorism,
used by the FBI and the United Nations amongst others, is: The use of
violence against a civilian population in order to intimidate or coerce
a government in furtherance of a political objective.

Kabuki ja Powers

2006-07-20T17:32:00.000+03:00

Newsarama -sarjisportaali rupeaa julkaisemaan sivuillaan David Mackin Kabukia ja Brian Michael Bendisin & Mike Oemingin Powers -sarjakuvia sivun päivässä alkuperäisessä julkaisujärjestyksessä, Powersia maanantaista 24. heinäkuuta alkaen, Kabukia hieman myöhemmin, kai.

Newsaraman uutisointi.

Jossakin määrin hyvä mahdollisuus tutustua noihin suositeltaviin sarjakuviin, jos ei niitä tutustumatta halua sarjiskaupasta itselleen lunastaa. Kabukin osalta alusta lähteminen ei anna parasta kuvaa siitä huikeasta visuaalisesta muodosta, jonka se on viime vuosina saavuttanut.

Kabuki: Metamorphosis -albumi on yksi viime vuosien tärkeimpiä ja edistyksellisimpiä sarjakuva-albumeja, se jatkaa Bill Sienkiewiczin, Dave McKeanin ja kumppaneiden 80-luvulla aloittamaa maalauksellista sarjakuvailmaisua, mitä innovatiivisimmilla kerronnallisilla keinoilla.

Tällä hetkellä lehtimuodossa täydentyvä Kabuki: Alchemy on edellisestä vielä kehittynyt todella kypsäksi ja ainutlaatuiseksi sarjakuvaksi, jonka heikkoutena voi ehkä pitää vain sitä, että draamallinen tarina jää taka-alalle, ja teksti alkaa muistuttaa joitain henkisen kehityksen tee-se-itse -oppaita. Silti Mackin tekstin vilpitön henkilökohtaisuus pitää homman kasassa, ja kyseessä on kaikin muodoin äärimmäisen mielenkiintoinen yritys luoda sarjakuvaa suvereenisti omista lähtökohdista.

Powers on supersankaritodellisuuteen sijoitettu noir-henkinen sarja, jossa päähenkilöetsivät selvittävät superheeboihin linkittyviä rikoksia, oli premissi kiinnostava eli ei, on Bendisin nasevan dialogin kannattelema ja eteenpäin kuljettama tarina mainiota viihdettä muillekin kuin supersankarisarjakuvan suurkuluttajille. Mike Oemingin piirrostyyli vieroksutti minua aluksi, mutta sarjakuvankertojana hän on efektiivinen ja taitava, ja hän saa Bendisin puhepainotteisen homman rullamaan sujuvasti.

Paskaduuni

2006-07-13T22:25:00.000+03:00

Prekariaatit ovat kritisoineet paskaduuneja. Kai se lähtökohta on ollut urbaaninuorison helppoon elämään tottuneisuudella. Mutta kritiikki "paskaduunien" tekijöiden alipalkkaisuudesta, huonoista työsopimuksisa ja arvostuksen puutteesta on toki aiheellista.

Itselleni aihepiiri on tullut omakohtaisesti tutuksi kesäduunissa sanomalehtien jakajana. Tuntipalkka ei ole kummoinen, ja työajat mahdollisimman älyttömät. Lisäksi homma pitää tehdä omalla kulkuvälineellä, ts. autolla tai pyörällä riippuen jakopiiristä. Itselläni oli kesäkuun yksi autolla hoidettava piiri- reilun viikon jälkeen appiukko huomasi autoni eturenkaan kuluneen, ja siitä 120 euron remppa, johon kertyneet roposet melkein hupenivatkin. Kolmen viikon uurastuksen jälkeen posahti kytkin. Korjaukseen kuluja semmoiset 500 euroa. Auton oireilut ovat tietysti osaltaan huonoa tuuria, pitemmän aikavälin rappeumia - rengaskuluma tosiasiassa muista syistä syntynyttä, mutta kytkimen hajotessa pohditutti koko työnteon järkevyys, jos tulot menevät lyhentämättöminä työvälineen huoltoon, auton joutuessa omakotitaloalueella kovaan rasitukseen jatkuvine pysähdyksineen ja startteineen.

Sittemmin olenkin tehnyt hommaa polkupyörällä, mihin toki menee hieman enemmän aikaa, ja kolmenkymmenen kilometrin lenkki painavine reppuineen ensi alkuun käy vähän jalkalihastenkin päälle - aiemman piirin lisäksi on tullut vielä parin tunnin keikka kerrostaloalueella - pyöräilyn ja rappusten kipuamisen yhteistuloksena on jalat aika turta pitemmän päälle.

Monessa suhteessa duuni on kuitenkin varsin mielekästä: ruumiillinen mekaaninen työ, josta ei tarvitse turhia stressata, rauhaisassa kesäyössä, fasaanien ja jänisten tyhjiä katuja asuttaessa. Mp3-soittimella olen kuunnellut englanninkielisiä äänikirjoja- Joseph Campbellin luentoja, muuta uskontotieteellistä tarinaa, Chuck Palahniukkia, Jonathan Safran Foeria ym ym. Kiinnostavan audion ohessa homma menee melkein ohimenne, huomaamatta - vaikka viime päivinä toden nimissä on ruvennut jo uuvuttamaan, ja motivaatio töihin lähtöön täytyy taikoa jostakin - ehkä juuri noiden äänikirjojen kautta.

Gilbertin laiskiainen

2006-06-27T23:04:00.000+03:00

Love&Rocketsin se raskassoutuisempi veljes on julkaisemassa ensimmäisen ns. graphic novelinsa DC:n Vertigon kautta - tarkoittaen sitä, että sarja ei ilmesty lehtimuodossa, vaan asettuu jo alkujaan yksien kansien väliin. Sloth on teos nimeltään, ja ilmestysajankohta ilmeisesti tässä kuussa.

Gilbert on tehnyt Vertigolle aiemmin Grip - The Strange World of Men -minisarjan, joka on varsin iso irtiotto L&R:n Palomar-epookista. Onhan Gilbert kaikenmoisia hassutteluja L&R:n sivuilla tehnyt ja pornoa Birdlandissa, mutta Vertigon julkaisut ottavat taas uutta suuntaa. Grip on absurdismista maustetta ottava kauhumysteeri, tai jotain - ja Sloth surrealismia ja draamaa yhdistävä tarina tyypistä, joka on mielensä voimalla vienyt itsensä koomaan, ja hänen paluusta ihmisten maailmaan.

Amerikan tuliaisia

2006-06-22T17:48:00.000+03:00

Jokunen päivä takaperin saapui postista mukava nippu sarjakuvia Kreegah Bundolosta, Drawn & Quarterly -kustantamon valikoituja helmiä, muutama klassikon asemaan noussut albumi reilun kymmenen vuoden takaa sekä yksi uudempi lupaus.

Sethin It's a Good Life if You Don't Weaken ja Chester Brownin I Never Liked You ovat samalta aikakaudelta, 90-luvun alkuvaiheissa rustattuja sarjoja, kumpaisenkin tekijän omassa lehdessä ensin julkaistuja tarinoita. Ne ovat mukava pari tarkastella rinnakkain, kahden kaveruksen periaatteessa samansuuntaisia pyrkimyksiä, molemmat suhteellisen kunnianhimoisia teoksia aikanaan.

Sethin kertomus rakentuu jenkkialternativelle tyypillisesti elämässään vähän hukassa olevan nuoren miehen itseruikutukselle, ja epäonnisten naissuhteiden rakentamisyrityksille. Seth onnistuu tuomaan tarinaan kuitenkin kiinnostavuutta ja ryhtiä kehyskertomuksen kautta, jossa hän jäljittää vanhaa pilapiirtäjää. Kertojana Seth on sujuva, ja saa sinänsä aika tapahtumattomiin kohtauksiinsa eloa silkalla rytminhallinnallaan, ja joillekin lukijoille tekijän introspektiiviset pohdinnat saattavat hyvinkin osua terapeuttiseen hermoon. Seth on sinällään kiinnostava hahmo, nykyajan vihaaja, jonka näkemys ja tematiikka on ollut kautta vuosien johdonmukaista, joidenkin mielestä ehkä liiankin kanssa. It's a Good Life if You Don't Weaken jättää ehkä henkilökohtaisia teemojaan leijumaan liialti ilmaan, mutta tilitys on ilmeisesti jatkunut Sehin Palookaville -lehdessä saumattomasti.

Edellä mainitussa albumissakin sivuhenkilönä seikkailevan Chester Brownin hiukka varhaisempaan nuoruuteen sijoittuva tarina on otteeltaan lakonisempaa, ja ehkä sitä kautta paljon voimakkaampaa. Brownin tyyli on tietyssä kömpelyydessään lumoavaa, tekijänsä näköistä. Brownilla on luontainen kyky pystyä lataamaan kuvasarjansa tukahdutetuilla tunteilla ja fatalismiksi kääntyvällä elämänpelolla, eleettömyydessäänkin se päästää hyvin lähelle päähenkilöä, eli tekijää. I never liked You on yksinkertaisesti kaunis ja vaikuttava albumi. Samanlaista mustan huumorin ja elämän opettelemisen kivuliaisuutta, samankaltaisella toteavuudella toteuttaa elokuvan puolella Todd Solondz.

Anders Nilsenin Dogs&Water on tuoreempi tuotos, joka lupaa graafisesta lahjakkuudesta todella merkittävää sarjakuvantekijää. Dogs&Water on onnistunutta surrealismin ja absurdismin maastoa taivaltava vaelluskertomus, jossa Chester Brownin Ed - Iloisen klovnin lailla voi seuraavalla sivulla tapahtua mitä tahansa, edelliseen verrattuna liikutaan kuitenkin vakavammalla sävelasteikolla, mutta ei kuitenkaan haudanvakavalla. Nilsenin valitsema tyylilaji on vaikea - suurin osa siinä kompastuu, ja jättää happaman tekotaiteellisuuden ja naurettavuuden maun, mutta jollakin nimeämättömällä tavalla Nilsenin tarinan kantaa loppuun asti; I Never Liked You'n tavoin, senkin piirrosjälkeen on tallentunut rehellisyyttä, joka tuo vakuuttavuuden, aitouden. Ja vaikka tarina totunnaiset polut kiertääkin, on se merkittävä ja aito. Tässä elokuvalliseksi sisarteokseksi mieleeni nousee Werner Herzogin Grizzle Man, vaikka se tyylillisesti jotain vallan muuta onkin.

Eraser

2006-06-22T17:38:00.000+03:00

Edellisten Radiohead -liitännäisten albumien listalta puuttui se kaikkein olennaisin, Thom Yorken heinäkuussa ilmestyvä sooloalbumi Eraser, joka tyylillisesti on hyvin lähellä Kid A:n ja Amnesiacin maisemia - ehkäpä pelkistetympää ja popimpaa, mutta helkutin komeaa.

Jonny Greenwoodin muutaman vuoden takainen Bodysong jaksaa ällistyttää minua musiikillisella neroudellaan ja näköalaisuudellaan. Musiikkia samannimiseen hienoon elokuvalliseen dokumentaariin ihmiselämästä.

Tuntuu, että näiden kahden pitäisi heivata bändikaverinsa mäkeen, ja raivata tila tehdä musiikkia ilman velvoitteita saada se sovitetuksi rokkari -line-uppiin.

Persoonan kehitys

2006-06-10T15:27:00.000+03:00

Katsellessani valokuvia lukion luokkakokouksesta (johon itse en päässyt paikalle), koin voimakkaan elämyksen siitä kuinka ihmiset, joita en ole nähnyt kymmeneen vuoteen, ovat ainakin valokuvien vaillinnaisen dokumentaation muodoin hyvin tunnistettavia eleissään, ilmeissään, asennoissaan, ulkonäöltään ajan hieman muuttamia, ehkä oman tyylinsä paremmin löytäneitä.

Rupesin miettimään sitä, kuinka ihminen ei lopulta paljoakaan muutu, jalostuu ehkä - raffinoituu. Jos seuraa keski-ikäisiä ihmisiä, heidän maneerinsa, puhetyylinsä ja toimintatapansa ovat paljon persoonallisempia kuin nuoremmilla ihmisillä, jotka tiedostamattaankin ovat alttiimpia ottamaan vaikutteita samasta poolista, puheen ja roolimallien tasolla. Vasta kolmenkymmenen ikävuoden jälkeen ihmisten itsevarmuus, tai jokin, kasvaa siihen mittaan, ettei tarvitse niin pyrkiä esittämään jotain tiettyä. Toisaalta edellä esitetty kehitys ei välttämättä lainkaan tarkoita henkistä kehittymistä, päinvastoin ihmiset tuntuvat olevan samojen esteiden ja ongelmien riivaamia vuodesta toiseen - eikä aika tai kokemus siinä kaikille riitä oppaaksi tai avuksi.

Uskoisin, että siinä kuitenkin auttaa oman persoonansa syvällinen tunnistaminen ja tutkiskeleminen - ymmärtää mitkä motivaatiot ja ideat kumpuavat todella sisältä, ja mikä on ulkoa tulevaa ohjeistusta. Omaa itseä ei tarvitse pystyäkään veistämään joksikin, mitä se ei ole, mutta ei toisaalta saa antaa omien mielikuvien itsestä rajata omaa toimintaansa ja elämäänsä.

Taiteessakin persoonan kehitys vaatii aikaa ja luottamusta omaan itseen. Liian suuri osa taiteesta on imitaatiota. Kuvataideakatemian lopputyönäyttelyssäkin Taidehallissa tuli monessa kohtaa mieleen, että työt olivat varsin suoria heijastumia trendikkäiden taidelehtien sivuista; vaikutteita ei voi välttää, koko kuvantekemisen kulttuuri on pitkälti asia, jonka taiteilija omaksuu kultturisidonnaisesti, samoin kuin kielen - kuvataiteessa vain on lukuisia eri kuvakieliä, joista voi valita, minkä ottaa omakseen - tiedostaen tai tiedostamatta, että niiden mukana tulee iso nippu arvoja ja arvostuksia.

Aika moni akatemian oppilaista oli valinnut kömpelön "huonomaalauksen", ehkä vastareaktiona mainosmaailman siistille linjalle: kömpelö, hiukan primitiivinen "automaattimaalaus" sisällyttää itseensä autenttisuuden ja rehellisyyden illuusiota, alitajunnan palvontaa ja älylliskeskeisen tiedekulttuurin kritiikkiä. Populäärikuvastoa myös "riemukkaasti" kierrätettiin, likempänä yleistä trendivetoista elämäntapaa olevassa ironisessa uuspoptaiteessa, jossa fiilistellään mukahauskasti robotteja ja videopeliestetiikkaa - jotain, mistä tulee mieleen tekijöiden kyvyttömyys ottaa elämä raskaudessaan vastaan ja pakonomainen tarve pitäytyä lapsille luotujen fantasmoiden turvassa, tai sitten kyse on vain siitä, että semmoinen juuri nyt on mageeta ja coolia. Videotaiteessa käytettiin montaa rinnakkaista monitoria, kun Eija-Liisa Ahtiala semmoisella on menestystä niittänyt.

Kaikkinensa siis aika hämmentävää, että Suomen arvostetuimman kuvataiteen opinajon ammattiin valmistuneet tekijät näyttäytyivät niin raakilemaisina; maalaustyylit olivat ennemmin maneerisia kikkoja tai tekniikkakokeilun oloisia kuin oman ilmaisun kypsiä ilmentymiä. Teknisesti ihan hyviä tekijöitä oli kyllä useita, ja joitakin oikein ansioituneita. Yksi ruotsinkielinen draamallinen lyhytelokuva (kolme vierekkäistä kuvaa siinäkin) oli kiinnostava ja hyvin tehty, mutta filmin ääni katosi kesken... että se siitäkin sitten.

Valmistuneille voi silti toivottaa onnea vaativalle alalle, jossa valitettavasti vain kyynärpäätaktiikka ja yleinen hysteria tuntuu korvanneen kontemplaation ja syvyyden ulottuvuuden. Ehkä kyse on reflektiivisesta taiteesta, aikansa peilinä - sen sijaan, että pyrittäisiin ottamaan etäisyyttä ja esittämään jotain rakentavia visioita.

Human Target - Final Cut

2006-06-09T20:40:00.000+03:00

Peter Milligan - Javier Pulido: Human Target: Final Cut (DC/Vertigo)

Peter Milligan kirjoitti 90-luvun alussa ja puolivälissä kiinnostavimpia Vertigo-sarjoja, mm. briljantit Enigma- ja Extremist -minisarjat - ehdottoman kekseliäitä ja mielikuvitusrikkaita, aikanaan mullistavia, älykkäitä ja transgressiivisia tarinoita. Miehen tuotannon taso tuntuu hyytyneen rankasti niistä vuosista, ja viime aikoina hän on mm. toikkaroinut kirjoittamalla farssimaisen huonoja X-Men -sarjiksia.

Muutaman vuoden takaisessa Human Target: Final Cutissa Milligan tekee ihan kiinnostavaa dekkarintapaista, osaltaan Paul Austerin City of Glassin mieleen tuovissa tunnelmissa, pääosassa on jonkin sortin etsivä, jonka ässä hihassa on kyky naamioitua ja omaksua toisen ihmisen olemus, tavalla joka on sarjakuvassa paljon luontevampi kuin jossain Vaarallinen tehtävä -tv-sarjassa. Tarina sijoittuu Hollywoodiin, ja pyrkii esittämään sen korruptoituneita ja korruptoivia puolia (-ehkä peilaten Milliganin omia traumoja elokuvakäsikirjoittajana), siinä täysin onnistumatta.

Albumi kulkee mukavasti, elokuvakäsisdramaturgiaa ammattitaidolla hyödyntäen, ja onnistuu luomaan vaadittavan jännitemomentumin ylläpitämään kiinnostuksen; Javier Pulidon pelkistetty piirrosjälki tukee vakavanoloista tarinaa ja film noir-tyylilajia. Tarinassa on kuitenkin heikkoutensa, jotka, kuten vastaavissa jännäreissä aina, paljastuvat lopussa. Substanssi jää aika ohueksi, mitä koitetaan kiertää pintapuolisella kikkailulla - no, viihdettähän tämä pääasiassa pyrkii olemaankin, ja sellaisena taiten tehtyä keskilaatuista Vertigo-matskua. Silti jokin viimeinen niitti jää hieman häiritsevästi uupumaan, varsinkin kun vertaa Milliganin aiempiin tuotoksiin, joissa viihteellisen muodon alle on saatu niputettua tukuittain omaperäisiä ideoita ja ajatuksia.

Versio

2006-06-05T17:47:00.000+03:00

Nyt on jokaisen kotitoastaajan, eli reggeräppärin, helppo testailla taitojaan Soul Captain Bandin ja Levitatorsin laaturytmien tahdissa. Ja huomenna tiistaina 6.6. Lahden Torvessa ja keskiviikkona 7.6. Helsingin Libertessä voi mennä tarkistamaan miten suomireggaen ässät ovat riiminsä rustanneet. Versio.org -sivulta löytyy myös suunnilleen saman porukan keikkaäänite muutaman kuukauden takaa kuunneltavaksi, ja studionauhoite julkaistaan näillä uudemmilla keikoilla.

Kovat piipussa

2006-06-04T22:52:00.000+03:00

Aiemmasta odottamieni elokuvien listalta puuttui yksi titteli: X-Men 3. En oikein tiedä miksi siitä olin jo etukäteen innoissani, vaikka edellisistä X-Men -leffoista en ihmeemmin pitänyt. Ensimmäiseen X-Men -elokuvaan kohdistuneet odotukset tai vaateet jäivät täyttymättä, ja toinen tuli vilaistua melkein ohimennen. Ongelmana kohdallani oli tietysti se, että olen lukenut Ryhmä-X -sarjakuvia kahdenkymmenen vuoden ajan, ja voimakkaat lukukokemukset lapsuudesta ovat edelleen kirkkaina mielessä. Siksi sattumanvaraisilta vaikuttaneet muutokset henkilöhahmoissa ärsyttivät. Sittemmin olen ymmärtänyt, että sillä tavalla toiminta- / jännärielokuvakäsikset vaan tehdään, möhjäämällä kässäriä sormissa kuin sinitarraa, kunnes kaikki klohmut on pyöristetty. Usein kaikki jännittävyys kadottaen, mutta supersankarielokuvien kohdalla, ehkä sitä lisäten- ainakin siinä mielessä, ettei täysin suoraan toisinneta jo kymmeneen kertaan luettuja tarinoita, kuten vaikkapa tulevassa Superman -elokuvassa, ehkä.

Suuria yleisömääriä keränneet supersankarielokuvat ovat minulle osoittaneet sarjakuvan ylivertaisuuden elokuvaan, ainakin supersankaritouhun kohdalla. Totta kai massiiviset ryminät kaiuttimista ja välkkyvät räjähdykset elokuvateatterissa saavat aikaan ihan fyysisiä adrenaliinireaktioita, mutta mielikuvitusta ne eivät paljon ruoki. Lisäksi kokoillan elokuvien ongelma on se, että ne vetävät sen tutun kaavan läpi, ja kahden tunnin kuluessa kaikki napit on neulottu takaisin takkiin, ja katsoja saa tyytyväisenä laittaa sen päälleen ja poistua viihdytettynä. Samalla tavalla supersankarisarjakuvakin usein kärsii siitä, että juonia punotaan mitä kimurantempiin kulmiin, mutta loppumetreillä kaikki kolahtaa paikoilleen isossa rytäkässä, ja hyvä voittaa pahan. Silti väittäisin, että mainstream-sarjakuva antaa paljon enemmän liikkuma- ja pelivaraa, ja yllättävämpiä käänteitä. Ne eivät ole niin laskelmoidusti rakennettuja koko kansan kompromisseja.

Chris Claremont, jota on kiittäminen koko X-Men -ilmiöstä, ja ehkä hyvin suuresta osasta modernin supersankarisarjakuvan hyvistä elementeistä, rupesi aikanaan kehittelemään juonipunoksia, jotka menivät niin ristiin ja rastiin ja solmuun, että ratkaisuja ei ehkä tullut koskaan- tapahtumien kulminaatiot synnyttivät uusia tilanteita ja henkilöiden kokemukset muuttivat heitä ja maailmaa ympärillä. Totta kai siinä välissä pelastettiin maailma ja maailmankaikkeus kymmeniä kertoja, ja Magneto ja kaikki muut kuolivat moneen otteeseen. Mutta kaikki jätti jälkensä hahmoihin, ja henkilöt saattoivat oikeiden ihmisten tavoin tehdä yllättävi, radikaaleja ratkaisuja (tai sanotaanko huomattavsti melodramaattisemmin kuin suurin osa ihmisistä). Claremont kirjoitti sarjaa yli viisitoista vuotta, ja teki siitä suosituimman trikooporukan. Vasta hiljan minulle selvisi, että toimituskunta pisti yhdeksänkymmentäluvun alussa miehen pihalle, kaikkien vuosien jälkeen - heillä kun oli toisenlaisia näkemyksiä sarjiksen ( tai sitä ympäröivän bisneksen) kehityksestä. Claremontin kuviot olivat menneet kyllä välillä aika friikeiksi, eikä isossa yhtiössä ollut sijaa liialle sooloilulle. Claremont ei ehkä osannut olla yhtä taitava pelimies kuin Neil Gaiman Sandmaninsa kanssa.

X-Menien maailmassa seurasi Claremontin lähdön jälkeen vaihtelevia aikoja ja lukemattomia käsikirjoittajia, ja muutoksesta tuli velvoite ja tarinoiden myyntivaltti, syy seurauksen sijaan. Homma meni moneen otteeseen pipariksi, mutta monta kertaa myös, Feenixin tavoin, nousi siivilleen. Niistä epookeista voin kertoilla joku toinen kerta.

Uuden X-Men -elokuvan katsojien toivoisi tutustuvan lehtikioskilla myös sarjakuvalliseen alkulähteeseen: nyt Suomessa julkaistaan Joss Whedonin laadukkaita, sarjakuvallisessa mielessä (positiivisessa mielessä siis) elokuvallisia, X-Menejä; takana on parin vuoden putki Grant Morrisonin jo klassikoiksi muodostuneita tarinoita.

Ai niin, entä se uusi elokuva... no, oli se aikas hyvä. Ei niin pökkelö ja jähmeä meininki kuin edellisissä, ja juonessa oltiin osattu ottaa aika onnistuneita, isojakin, vapauksia suhteessa sarjakuvaan, oikeassa X-Men -hengessä; tapahtumia, jotka erottavat elokuvan juonikuviot lopullisesti irralleen sarjakuvasta - hyvä niin. Elokuva pelaa toimintakohtauksissaan liiaksi isoilla väkimassoilla: bulkkimutantteja kaatuu kuin kauraa - ja toisaalta ei oikein pystytä esittämään mikä X-Meneistä tekisi sen erityisempiä - henkiinjäämisen tasolla (Wolverinea lukuunottamatta),eikä loppujen lopuksi persooninakaan. Sarjakuvaa lukeneena voi täydentää hahmot, mutta puhtaasti elokuvien kautta henkilöt jäävät aika ohuiksi.

"Ammattilaisten" toilailut

2006-06-04T09:46:00.000+03:00

Mark Mallon - Petri Hytönen: Fillarijuttu
Arto Paasilinna - Hannu Lukkarinen: Karvainen Kamaripalvelija

Sarjakuva on helppo media, aloituskynnys on matala: välineinvestointeja ei tarvita, kynä ja paperi riittää; ilmaisun skaala on laaja ja hyväksyvä, oikeastaan mikä tahansa kuvan ja sanan yhteenlittymä, paperin ajassa liikkuva viritys kelpaa sarjakuvasta, ja omakustannepuoli pitää kriteerit aika matalalla. Kun kansainvälisestikin arvostettu kuvataiteilija ja monessa sulkia hattuunsa kerännyt kirjailija tekevät sarjakuvan muodossa yhteistyötä, silloin tuloksena täytyy olla jotain taiteiden rajoja järisyttävää, jotain huikaisevaa ja häikäisevää!

Niinhän sitä voisi luulla. Olisi sopinut toivoa, että suomalaiset isot kirjankustantajat olisivat ottaneet jotain opikseen Jarmo Mäkilän kalliisti painatettujen, sarjakuvana täysin epäonnistuneiden albumien jälkeen, mutta WSOY on laittanut foliokansien väliin Fillarijutun, epämääräisesti kasatun tekeleen, josta paistaa valitun median hallitsemattomuus. Kustannustoimittaja on tainnut olla liian innoissaan Petri Hytösen Carnegie Art Award- palkinnosta nähdäkseen, että Hytönen, joka akvarellistina on persoonallinen ja taidokas tekijä, ei ole piirtäjänä kummoinen- eikä tilannetta auta se, että hän on selvästi piirtänyt sarjakuvan kuvat erillisinä pikapiirroksina, jotka on hajanaisesti koottu yhteen tekstin kanssa. Kuvissa ei ole nimeksikään kerrontaa, pikemminkin ne ovat puuduttavan toisteisia tekstin antamista motiffeista, bussin interiööristä, ylimalkaisesta kaupunkimiljööstä, polkupyöristä.

Mark Mallonin poeettisuutta tavoitteleva heppoinen tarina tukkeutuu omaan narsismiinsa. Albumissa on paikoitellen joitain aavistuksia mitä teoksesta olisi voinut syntyä, mikäli tekijät olisivat paremmin sisäistäneet sarjakuvan kerronnallisen muodon, ja olisivat suhtautuneet hommaansa pieteetillä. Ei se sarjakuvan tekeminen niin yksinkertaista taida ollakaan...

Siitä on osoituksena myös toinen WSOY:n täyshuti, Hannu Lukkarisen sarjakuvamuotoon laitettu Paasilinna-hupailu, jota en suin surminkaan pystynyt lukemaan pariakymmentä sivua pitemmälle. Lukkarinen on ansiokas pitkän linjan kuvittaja, joka ei sarjakuvan olemuksesta tajua hölkäsen pöläystä. Ja tämä on sentään jo hänen toinen julkaistu albuminsa! Oppityö olisi parempi tehdä ullakolla, ja pitää roskapönttö lähellä.

Pass the Mike

2006-06-04T09:08:00.000+03:00

Kaimat Mike Patton ja Mike Ladd ovat populäärimusiikin avantgardistisia musiikillisia neroja, joiden musiikki useimmiten on aika huonoa, epämieluisaa tai tylsää kuunnella.

Mike Pattonin diskografia ja musiikillinen toiminta osoittaa lapsenomaista intoa ja heittäytymistä projektista toiseen, Faith No Moresta suunta on ollut yhäti huuruisempaan: Mr. Bunglen ja Fantomasin kaoottisesta perunasalaatista nakeilla, salmiakkijauheella ja häränkiveksillä Tomahawkin perinteisempään melurokkiin. Hotellihuoneessa, keikkojen jälkeenkin, hän duunailee noiselevyjä ääntään petomaanisesti käyttäen ja manipuloiden. Kaadan kanssa on syntynyt kuhertelumusiikkia, X-ecutionersien kanssa kokeellista hiphoppia. Vierailijana Patton on jeesannut mm. Kronos Quartetia, Sepulturaa, Björkiä sekä Eyvind Kangia.

Tyypillisesti rokkarit saavat parissa vuodessa yhden levyllisen materiaalia kasaan, tai jos haluaisivatkin olla tuotteliaampia, tyytyvät levy-yhtiön määräämään harvaan levynjulkaisutahtiin. Patton sen sijaan julkaisee levyjä omaan tahtiin- jos levy-yhtiöt tippuvat kelkasta, pistää hän ne liikkeelle omalla Ipecac Recordingsillaan.

Tuorein ilmentymä Pattonin ehtymättömästä möykkäämisen halusta on Peeping Tom -nimen alla julkaistu samanniminen levy. Kyseessä on miehen näkemys poppimusiikista, tukenaan aikamoinen kopla tekijöitä, Massive Attackista Bebel Gilbertoon, Amon Tobinista Dose Oneen ja Rahzeliin. Tuloksena on messevää ja tuoreen kuuloista, perustaltaan yksinkertaista, mutta vinkuraa ja vapautunutta muzakkia. Rytmisesti ollaan hieman hiphoppiin kallellaan, mutta laulut tuovat monessa otteessa mieleen jopa Faith No Moren tarttuvimmat rallatukset.

Mike Ladd taasen on hip hop -maailman suuri käsitetaiteilija, joka on loistavan Welcome to the Afterfuture -levyn jälkeen tehnyt musiikillisesti keskinkertaisia konseptilevyjä - mm. levyjen sarjan Majesticons- ja Infesticons- nimisillä, kuvitteellisilla, kokoonpanoilla, jotka dissasivat levyillä vuorotellen toisiaan, osoittaen hiphop-skenen kliseitä ja luutuneita asetelmia. Ladd on taidokas tuottaja ja komeiden äänimassojen luoja, mutta hänen kappaleissaan on jotain levotonta ja etäällä pitävää.

Kiinnostavin Laddin lähivuosien julkaisu on teemalevy Vijay Iyerin, huippulahjakkaan jazzpianistin kanssa, kanssa tehty In What Language?, joka käsittelee iranilaiseen elokuvantekijään Jafer Panahiin kohdistuneita katteettomia terroristiepäilyjä ja varotoimia New Yorkin JFK:n lentokentällä, ennen WTC:n iskuja.

Radiodread

2006-06-03T12:58:00.000+03:00

Tänä vuonna on, vastoin aiempia lupauksia, turha odottaa uutta julkaisua Radioheadilta. Vieroitusoireista kärsivät, ja bändin vanhat julkaisut puhkikuluttaneet, musiikinkuuntelijat voivat saada laihaa lohtua muutamista uusiotulkinnoista.

Joskus Radioheadin fanisaitilla näin listattuna satoja cover-versioita, joita bändin tuotannosta on tehty. Tämä ei liene harvinaista maailmanluokan bändien kohdalla, mutta Radiohead taitaa herättää tavanomaista poppia suurempia tuntemuksia myös kanssamuusikoissa, jotka vuorostaan pyrkivät omissa lainaversioissaan luomaan vastaavia tuntemuksia. Cd:lle on vastikään tuotettu kokoelma Exit Music: Music for Radio Heads, jolle sinällään ihan nimekäs porukka musiikintekijöitä on kerätty lähinnä lokaamaan Thom Yorken luotsaaman bändin biisejä.

Lopputulokset saattaisivat olla jänniä musiikkitrippejä, kuten versioinnit parhaimmillaan ovat. Mutta hyvät uusiobiisit syntyvät yleensä spontaanisti, kuten levyn helmi, Bad Plus'in versio Karma Policesta, tiettävästi on syntynyt - ei levy-yhtiön vaatimuksista, niin kuin kokoelman muut biisit. Jenkkiläisen jazz-bändin Bad Plus'in taito löytää lainabiiseihin oma kulmansa lähentelee neroutta, tai joka tapauksessa on kovasti viihdyttävää ja sujuvaa. Jatsipuolelta on muutoinkin tullut hyviä versioita Radioheadin biiseihin, Ilmiliekistä Brad Mehldauhin.

Exit Music -kokoelman yleisilme on hajanainen, mutta jotenkin ponneton, muutama acid jazz / house- tyyppinen cappuccinoliru, ja sinne tänne hapuilevaa tulkinnan yritystä. Radioheadin uusimmat levyt ovat itsessään pitkälle vietyjä "remixejä", alkuperäisen sävellyksen dekonstruktiota ja uudelleenkasaamista, jolloin cover-artistin on hyvin vaikea päästä kappaleesta niskan päälle tai tehdä selätys.

Kuriositeetti sinänsä, ja muutama ihan hieno esitys Bad Plus'in lisäksi: Sian Paranoid Android onnistuu hartaassa paatoksessaan, RJD2:n Airbag kuulostaa siltä kuin biisi olisi voinut kuulostaa, jos se olisi tehty vasta Kid A:n aikoihin. Cinematic Orchestran Exit Music on ympäripyöreä fiilistely, joka ei oikein tavoita missään vaiheessa etsimäänsä, vaikka koko ajan on lähellä.

Huikeampi ja energisempi pläjäys saattaa olla syksyllä tuloillaan oleva Easy Star All-Starsin Radiodread, reggaen / dubin muotoon laitettu tulkinta Ok Computerista. Kollektiivi teki muutama vuosi takaperin Dub Side of the Moon -platan Pink Floydin klassikkoalbumista. Kyseessä ei ole vanhoista nauhoista koostetusta vasemman käden dubbikaiuttelusta, vaan kokonaan uudelleennauhoitetuista ja soitetuista teoksista, joissa sovitukset ovat oivallisia. Dub Side of the Moon on oikeasti toimiva ja hyvä levy, paljon enemmän kuin pilvipäissä keksitty vitsi. Levyllä on mukana reggaen kermaa Rankin Joesta the Meditationsiin, ja Radiodreadilla mm. Horace Andy, Toots and the Maytals sekä Israel Vibration.

Jo loppuu juhlinta!

2006-05-30T13:45:00.000+03:00

Suomen johtavan maailmanloppuekspertin Leo Mellerin (&co) perinpohjainen tulkinta Lordin euroviisuvoitosta sekä da Vinci-koodista.

http://www.patmos.fi/tmv_arkisto.html

Rumuus ja hulluus

2006-05-26T12:43:00.000+03:00

Marc Malès: Rumuus ja hulluus (Like, 2006)

Sarjakuva on potentiaalisesti hyvin lyyrinen ilmaisumuoto, ja tuota potentiaa Marc Malès hyödyntää kevään toisessa tärkeässä Liken sarjakuvasuomennoksessa, Rumuus ja hulluus (L'autre laideur, l'autre folie).

Kiireettömällä tempolla leijaileva tutkielma kahdesta henkilöstä, miehestä ja naisesta - ja sen tietää mistä se tarinan jännite silloin syntyy... 1930-luvun Amerikasta Malès lainaa nostalgisen kepeän ilmapiirin, johon hän lisää Comèsin sarjakuvista eleetöntä painostavuutta. Kaksi ihmistä, ruma ja hullu, tunnemaailmaltaan kuin häkkiin ajetut ketut, peloissaan ja jumissa. Muutamien päivien kuvauksella kahdessa aikalinjassa Malès piirtää päähenkilöidensä koko elämän kaikessa kauneudessaan ja raskaudessaan, jollekin hieman epämääräiselle symboliikan tasolle viitaten - mutta lopulta hyvin yksinkertaisista, perustavanlaatuisista, ihmisenä olemisen kysymyksistä kertoen.

Malès'n siveltimenjäljessä on sekä viehkeyttä että ripaus rujoutta, hänen hyvin eurooppalaisessa viivassa on myös jotain klassisesta amerikkalaisesta kuvituksesta ammennettua.

Eheä, kaunis kokonaisuus- sarjakuva-albumi kuin melankolinen musiikkikappale, Billie Holidayn tai Beth Gibbonsin laulamana.

Berliini

2006-05-25T21:21:00.000+03:00

Jason Lutes: Berliini (Like, 2006)

Jason Lutesin Berliini on merkittävä sarjakuvaromaani. Sanottakoon se heti tähän alkuun, vaikka ensin lehtiformaatissa ilmestyvä sarja ei ole vielä edes päässyt loppuunsa asti, enkä itse ole lukenut kuin trilogian ensimmäisen, juuri suomennetun, osan.

Weimarin Saksaan sijoittuva fiktio on urakkana kunnioitusta herättävä, ja vaivannäköä säästämättä tehty. Arjenläheinen tarina piirtää päähenkilöiden elämästä pieniä hetkiä tavalla, jossa varsinainen juoni katoaa jatkuvasti päällekkäisten kudosten alle, laajan henkilökaartin ja ajankuvan tieltä. Keskeisinä päähenkilöinä ovat taidetta opiskeleva nuori nainen ja lehtimies, hiukan kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Lutes kuljettaa tarinaa yksilöiden tasolla, mutta poliittinen kuohunta ja zeitgeist heijastuu vähintään epäsuorasti kaikessa, ja nimensä mukaisesti tarinan keskiöön asettuukin Berliini, historiallisten risteämien todistuspaikkana. Lutesin vakavalle, perinteiselle otteelle ja tematiikalle voisi vertauskohtaa hakea venäläisistä suurromaaniklassikoista.

Lutes on lahjakas sarjakuvantekijä, piirtäjänä hieman persoonaton ja jäykkä, mutta sitä kompensoivasti oivallinen ruutujen rustaaja: nopeat leikkaukset, vaihtuvat kuvakulmat, rytminvaihdokset ja tunnelmien luominen ovat terävässä ja ekonomisessa hallinnassa. Eurooppalaisen sarjakuvan sofistikoituneemmat elementit yhdistyvät amerikkalaistyyliseen elokuvallisesta kerronnasta ammentavaan sarjakuvamuotoon ja kaunokirjalliseen kunnianhimoon - muodostaen kypsän sarjakuvaeepoksen, jonka toivoisi olevan monille esikuvana ja suuntaviivana.

Marian koodi

2006-05-23T15:27:00.000+03:00

Mikko Ketola&Anssi Rauhala: Marian koodi (Kirjastudio, 2006)

Yli äyräiden kuohunut da Vinci-koodi -buumi on saanut suomalaisvoimin tehdyn lisäyksensä kotimaahamme sijoitetun Marian koodi -sarjakuva-albumin myötä. Albumi nojaa eurooppalaiseen seikkailusarjakuvan perinteeseen, siinä määrin kulunein palikoin, ettei mitään jännityksen tunnetta pääse missään vaiheessa syntymään - asiasta vastuu kuuluu tasapuolisesti sekä käsikirjoittaja Mikko Ketolalle kuin piirtäjä Anssi Rauhalallekin. Ketola ei onnistu luomaan päähenkilöstään kovinkaan elävää tai kiinnostavaa hahmoa, ja hänen juonenpunontansa on hidasta ja ilmeistä - puolet albumista menee alkupremissin luomiseen ja teennäisessä mysteerin rakentelussa, loppupuoliskosta on vaikea sanoa onko se tehty tosissaan vai parodiatarkoituksessa.

Rauhalan kuvallinen kerronta on sinällään osaavaa, mutta seikkailusarjaan turhan staattista ja vanhahtavaa. Rauhalan työssä näkyy kiitettävä panostus hommaan: yksiyiskohdat on epäorgaanisen materian suhteen tarkkaan tutkittu ja toteutettu: kirkot, junat, laivat - ja kaikki mikä ei hengitä; ihmisten kohdalla yleisvaikutelma on kömpelömpi ja harrastelijamaisempi - perusinsinöörisyndrooma siis. Henkilöiden ilmeisiin ja eleisiin Rauhala on kyllä kiinnittänyt huomiota ja saanut vaihtelevuutta, mutta ei vain saa hahmoihinsa lihaa viivojen ympärille- ne näyttävät siltä, kuin hän olisi opetellut piirtämään ihmistä sarjakuvista eikä elävistä esimerkeistä. Hyvä akvarelliväritys olisi voinut kuroa visuaalisen kokonaisuuden ihan edustavaksi, mutta tökerö tietokoneväritys ei.

Sarjalle on tulossa jatkoa, ja käsikirjoittajan toivoisi hieman tarkistavan laatukriteereitä vanhoja Jakeja pitemmältä - jos Da Vinci-koodin tekijää Dan Brownia onkin parjattu, kannattaisi Ketolan katsoa esikuvaansa silmiin, ja analysoida millä keinoin Brown on saanut niin mukaansatempaavan paketin hitsattua.

Dub du-duh

2006-05-23T14:55:00.000+03:00

Maailma on täynnä musiikkikokoelmia. Maailma on täynnä huonoja musiikkikokoelmia. Maailma on täynnä arveluttavia, huonoja, harhauttavia musiikkikokoelmia.

Lainasin kirjastosta Dub Selector -kokoelman, takakansi viittasi uuden dub-musan suuntaan (levy vm.1999). Levy on täynnä pliisuja ja tylsähköjä konemusavirityksiä dubbityyliä kukin tavallaan imitoiden. Jos olisin kirjastossa nähnyt tekijälistan, ja nähnyt siellä St. Germainin, en olisi koskenut siihen tikullakaan! (Yksi ihan näppärä Sizzla-remix levyltä löytyy.)

Vanhoja dubbi-kokoelmia, joita on kasapäin cd:lle julkaistu mennävuosina, kuunnellessa olen usein miettinyt miksi dub-musiikki, vaikka siitä ollaan omaksuttu vaikutteita laajalti ja kauan, on jäänyt ennemmin tiettyjen maneeristen elementtien ja estetiikan imitointiin kuin varsinaisesti kehittynyt ajan mukana. Varhaisen dubin ilkikurinen leikkisyys on konemusiikin puolella muuttunut liian usein kliiniseksi stailaus-elementiksi. Reggaepiireissä dubbi-versio laitetaan levylle vähän pakkopullana, ilman että mitään uutta kulmaa hommaan välttämättä löydettäisiin.

Dub selectorin jälkeen sain puhdistettua mieltäni ja korviani Trojan recordsin vanhoja klassikkoja kokoavalla Dub Massive -kokoelmalla, joka alkaa Lee Perryn murinalla ja poskirytmeillä - ja parin biisin jälkeen mieli on energinen ja positiivinen ja ravittu. Kerrassaan lumoavaa äänimateriaa!